Marilynin monet kasvot

Mitä minä voisin kirjoittaa. 

Mitä minä voisin kirjoittaa, jonkin näin suuren, äärettömän äärellä.

Mitä minä voisin kirjoittaa, tämän kirjan, tämän kirjallisuuden Grand Canyonin reunalla.

Mitä minä voisin kirjoittaa. Mitä muuta minä voisin kirjoittaa, kuin sanoa, että ole hyvä ja hyppää,

ja katso, minne tarina, tämä luonnon voima sinut kuljettaa.

Mitä minä voisin kirjoittaa.

Hänestä, ikonista, suuresta, äärettömästä. Ikuisesta Marilynistä.

Mitä minä voisin kirjoittaa, kun haluaisin vain käpertyä ja vetäytyä kolooni, 

ja itkeä, kylpeä kyynelten ja Blondin syleilyssä.

Kun jokin on niin kaunista.

Kun jokin on niin surullista.

Kun jokin on samalla kertaa niin haurasta ja voimakasta.

Kun jokin on niin totta. Totta, vaikka kaikki ei olisikaan.

Mutta mikä on totuus? Kuka omistaa sen? Onko totuus palanen taivaasta?

Kun jokin on niin Joyce Carol Oatesia.

Kun jokin on niin Marilyn Monroeta. 

Mitä minä voisin kirjoittaa. 

Mitä minä voisin kirjoittaa, kun Joyce Carol Oates on kirjoittanut jo kaiken, vimmalla, hartaudella, raivolla.

Mitä minä voisin kirjoittaa, kun Marilyn Monroe on jo elänyt kaiken, vimmalla, hartaudella, raivolla. 

Ja yhdessä nuo kaksi ovat silti aina täällä,

suloisina, herkkinä, nuupahtamattomina kevään ensikukkina.

Monroe ja Oates. 

Parivaljakko, joka pysäyttää ajan.  Parivaljakko, joka ylittää ajan.

Mitä minä voisin heistä kirjoittaa.

Blondi on kolmas lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Haudankaivajan tytär ja Putous ovat molemmat hienoja kirjoja, mutta Blondi! BLONDI. On Mieletön. Kuten tuossa yllä hahmottelen, on vaikea pukea sanoiksi Blondin jälkivaikutusta, sillä niin hekumallisesta teoksesta on kyse. Se on pitkä, se on raastava, se on keskittymistä vaativa. Se on fiktiivinen, monipuolinen kuvaus upeasta legendasta, (epä)tavallisesta tytöstä, Norma Jeane Bakerista, josta kasvaa koko maailman tuntema seksisymboli Marilyn Monroe. Se on fiktiivinen tarina, johon sekoittuu mennyttä todellisuutta, kylmänviileitä totuuksia kuin jääpaloja viskilasiin, ne pureutuvat tarinan kudoksiin. Tarina, joka on totta, satua ja spekulaatiota. Kuka oli Norma Jeane Baker? Kuka oli Marilyn Monroe? Tunsiko häntä todella kukaan?   

Blondi on taidemuseo, Louvre, laaja ja mahtava, sokkeloinen labyrintti, jonka seinillä roikkuvat Norma Jeane-taulut, käytävillä hallitsevat Marilyn-patsaat. MARILYN MONROE, kasvoilla vieno, arvoituksellinen hymy, elokuvateollisuuden Mona Lisa. Me menemme, me katselemme, me kiertelemme, me tutkimme Blondin taidemuseon nurkasta nurkkaan, haluamme nähdä jokaisen kaarteen ja kurvin, jokaisen meikkikerroksen ja paljettimekon, jokaisen enkelimäisen keinahduksen ja lapsellisen kujertavan olemuksen. Me haluamme Marilynin, ja Joyce Carol Oates veistää meille täydellisen Marilynin, täydellisen blondin, mutta Oates ei unohda Norma Jeanea, hän ei sulje nuhjuisempia, aavemaisimpia kolkkia: Blondin taidemuseossa pyörivät niin ikään pölypallot ja oksennusrihmat, veren ja hien löyhkäävä aromi tanssii ilmassa epätoivoisena kuin humalainen, hylätty kavaljeeri, portaikoissa kaikuvat hulluus, soperrus ja helvetti.  

Blondin taidemuseossa Norma Jeanea/Marilynia tiiraillaan monesta eri näkökulmasta, tuota naista, joka pysyi aina tyttönä; me tiirailemme tuota naista, tytärtä, moninkertaista aviovaimoa, valokuvamallia, näyttelijää, laulajaa, äidiksi halajavaa naista, naista, joka halusi palavasti olla onnellinen, naista, joka halusi palavasti rakastaa, nainen, joka halusi palavasti olla MARILYN, mutta oliko niin, katsokaa, nuo säröt hänen kasvoillaan, halkeileva Marilyn-maski, oliko niin, ettei hän osannut olla onnellinen, ettei hän osannut rakastaa, ettei hän osannut olla MARILYN? KATSOKAA HÄNTÄ! Onko niin, että koko Blondin taidemuseo on harhaa, julmaa pilaa, illuusiota, KATSOKAA HÄNTÄ, älä käännä päätäsi pois, on lupa tuijottaa, on lupa tirkistellä, on lupa painaa mieleen yksityiskohtia, punaisia huulia, ornamentteja, platinanvaaleita hiuskiehkuroita, pihalla kohovava lasipyramidi.

Onko niin, ettei Norma Jeane tuntenut edes itse itseään? Onko niin, että Blondin taidemuseo on pelkkä rikkoutuneiden saviruukkujen ja turmeltuneiden taulujen sekasorto, kaatopaikka, savuava raunio, kauan sitten loppuun palaneen naisen vääristynyt huuto? Sitä me emme tiedä, ja silti me katselemme, sorkimme kepillä, siirtelemme (kaatuneita) patsaita, tuijotamme, kahlaamme (tuhkan) ja glamöörin läpi, me vuodatamme kyyneleitä Hänen kanssaan, me huokailemme; miten kaunis! miten väärin ymmärretty! miten yritteliäs! miten ystävällinen! miten uskalias! miten pelokas! miten tasapainoton! miten arvaamaton! miten sitkeä! miten naiivi! miten lahjakas! miten yllättävän älykäs, kuin koreisiin vaatteisiin teipattu, väkisin sisään ahdettu tiedonhaluinen opiskelijatar! Nukke, joka halusi tietää! Blondin taidemuseossa. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Ja kaikki on juuri sitä miltä se näyttää.

Olen poistunut Blondin taidemuseosta, mutta kappale minua on yhä siellä, katselemassa Häntä. Tuota käsittämätöntä naista. Tuota käsittämätöntä naista, jonka toinen käsittämätön nainen, Joyce Carol Oates, on muovannut omakseen, käyttänyt hyväkseen kaikkea sitä mitä tapahtui ja kaikkea sitä mitä mahdollisesti tapahtui, ja tietenkin omaa, nerokasta näkemystään. Aivan kuin Oates olisi tuntenut Norma Jeanen. Aivan kuin Oates olisi ollut Norma Jeane. (Tämä ei ole käytännössä mahdollista, sillä he ovat eläneet samaan aikaan.) Oatesin Norma Jeane/Marilyn on niin aito, että tuntuu kuin toisenlaista Norma Jeanea ei ole voinut olla olemassa. Häkellyttävää. Oates on Norma Jeane, näkee maailman hänen silmillään, ja Oates on maailma, joka näkee tuhansilla silmillä Norma Jeanen.

Oates rakentaa Blondin taidemuseon vakuuttavalla otteella, uskomattomalla tarkkuudella, tietäen, että silti jossain repsottaa, mutta antaa sen olla, niin on hyvä, se on oikeaa, sopivaa rakennustekniikkaa, raa´an realistista. Blondin taidemuseo on täynnä huoneita, suuria ja pieniä, käytäviä ja portaikkoja, kellareita ja ullakoita, yllättäviä ja salakavalia. Oates vyöryttää, pilkkoo ja hakkaa, tarinan tuhansiin palasiin, ja tarjoilee ne meille erilaisina halkoina. Ja me otamme nuo halot vastaan, me asetamme ne viimeiset palat Blondin taidemuseoon, sillä ilman lukijaa, kirja on kangastus kirjailijan mielessä, mutta iloksemme me pystymme auttamaan, saamaan kirjailijan kangastukset konkretisoitumaan todellisiksi keitaiksi, ja sellainen Blondi on, hulppea, salaperäinen keidas. Saamme kiittää Oatesia siitä, että voimme pysähtyä tälle harvinaiselle keitaalle, mutta ennen kaikkea saamme kiittää itse inspiraation lähdettä, neiti Monroeta. Ilman Häntä Blondia ei olisi olemassa.

Nuo huikeat naiset.

          Mitä minä voisin heistä kirjoittaa.

Oates ja Monroe.

Kirjoitan sydän avoimena 

kauniit, vilpittömät kiitokset.

Alkuteos: Blonde 2000

Julkaistu Suomessa: Otava 2001

Kirjanmerkit: Viisi

Sivumäärä: 943

Lainattua: Peilissä Norma Jeanella oli aina oma Taikaystävänsä. Joskus se kurkisteli häntä peilin nurkasta, joskus tuijotti suoraan silmiin. Peilikuva oli kuin elokuvaa - ja ehkä se olikin elokuvaa. Ja siinä elokuvassa oli kaunis kiharatukkainen tyttö, joka oli hän.