Kun Saapasjalkakissa Suomeen muutti

Voi apua. Melkein tekisi mieli jättää bloggaamatta koko kirjasta, sillä en halua loukata ketään, ja toivoisin olevani parempi ihminen, positiivisuuden suurlähettiläs, hyväntahdon kannustava keiju jne, mutta en kai minä voi kehua kirjaa kellarista pilvenpiirtäjän huipulle vain sen takia, etten haluaisi olla negatiivinen? Tiedätte ja muistatte varmasti, että luen hyvin vähän kotimaista kirjallisuutta, mikä on blogini kannalta loistava juttu; minun ei tarvitse ottaa ylimääräisiä paineita siitä, että joku - otetaan vaikka yllättäen Stephen King - tulisi blogiini tutkimaan, että ahaa, mitä tämä surkea kirjabloggaaja on kirjoistani kirjoittanut. (Tulisi tietenkin, jos ymmärtäisi suomea. Ja jos olisi vähemmän kuuluisa. Ja jos häntä ylipäätään kiinnostaisi.) Mutta kun luen kotimaista, minuun iskee epäröinti. On olemassa pienen pieni mahdollisuus, että tämä kirjailija voisi eksyä blogiini. Voinko, saanko, onko minulla oikeutta, voinko, pystynkö, saanko näin sanoa? Minä, joka yhä odottelen kustannussopimusta - ja odottelenko ainiaan, sillä tyylini kirjoittajana on sellainen, joka ei avaudu kaikille. Jos kenellekään. Päätin silti blogata Kissani Jugoslaviasta, epäröinnistä huolimatta.

Pajtim Statovci on Suomen kosovolainen nuori mies. Hän päätti pirteänä kirjallisuustieteiden ja televisio-ja elokuvakäsikirjoittamisen opiskelijapoikana kirjoittaa kirjan Kissani Jugoslavia. Se voitti viime vuoden lopulla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle esikoiskirjalle. (Ilkeä bloggaaja tulee tähän huomauttamaan: Ihanko totta? Oliko tämä paras? Tämä?)

Kiinnostuin kirjasta, koska KISSA. Ja toki kirja kiinnitti muutenkin huomioni, se kuulosti mielenkiintoiselta ja sopivan ei-kotimaiselta, vaikka onkin kotimainen. Kehuja, kiitoksia ja palkintoja sekä kutkuttavan oloinen kirjan kuvaus, ahaa, saattaisin pitää, luen jos näen jossain vilahduksen Jugoslavian hännästä. Niin tein ja nyt hämmästelen. Mikä minussa on vikana? Miksi en tajua? Miksi en näe samaa hyvyyttä niin kuin monet muut?

Kissani Jugoslavia on maahanmuuttotarina. Se on selviytymistarina, kissatarina, pelkotarina ja eräänlainen rakkaustarina. Menneisyyden Jugoslavia ja nykypäivän Suomi muodostavat tämän kissan lihakset ja luut, turkin ja viikset, ynnä muut. Mutta, miksi, oi miksi, kissa näyttäytyy minulle luurangonlaihana, puoleksi karvattomana, pelokkaana ja säikkynä, aavemaisen läpikuultavana, kissana, joka luikkii saman tien kiven taakse piiloon, kun minä yritän sitä lähestyä? Miksi en saa tätä kissaa kiinni? Miksi Kissani Jugoslavia on minulle tyhjä ja olematon? Miksi, vaikka sen pitäisi olla pysäyttävä, vaikuttava? Miksi kissa lipuu minulta karkuun, virtaa pois joen mukana, miksi, vaikka yritän ymmärtää, vaikka yritän juosta rinnalla, vaikka yritän kaikkeni, että me voisimme olla ystäviä?

Statocvin kirjoittaminen on kohtuullista parhaimmillaan, joskin väitän, että kirjan paras lause löytyy jo takakannesta. Kirjan sivuilta löysin tuon lauseen lisäksi yhden lauseen, joka yltää samalle, kiehtovalle tasolle. Muuten meno on melko pitkälti tasapaksua puksuttelua, ja ainakin minä aistin kokemattomuuden nousevan ja kasvavan sivujen katveista kuin hento sitruunapuu. Kielikuvissa on yritystä, mutta suurin osa niistä jää oudoksi, toimimattomaksi sanahelinäksi. (Tiedän, minä olen päästä jalkoihin yhtä outoa ja toimimatonta sanahelinää.) Maisemakuvaus on kirjan nautinnollisinta antia. Ennen kaikkea minua häiritsi tekstissä alkeellinen, amatöörimäinen siirtyminen tapahtumasta toiseen. Vai onko tämä aivan normaalia ja hyväksyttävää suomalaisessa kirjallisuudessa? En ymmärrä. Tekstissä myös esiintyy turhia itsestäänselvyyksiä, kuten esimerkiksi kylpyhuoneesta kuului veden loisketta vesipisaroiden törmätessä kovaan kaakelilattiaan. Niinkö? Ei kai! Huoneesta, jossa joku tyyppi on suihkussa! Wow! Ja kova kaakelilattia ja kaikkea! OOH! Meillä on kaakelilattia pehmeä kuin vaahtokarkki! (Hyi minua, senkin vinoilija.) Ja jotta jatkaisimme tätä leppoisaa sanomaa, mainittakoon vielä, että teksti lipsahtaa ajoittain suorastaan kehnon viihderomaanikerronnan puolelle. Hurraa! (Minulta lipsahtaa kehnon Minkätahansakerronnan puolelle ja kaiken aikaa.)

Mikäli tarina kiehtoisi ja vetäisi, antaisin paljon anteeksi tekstin puolesta, mutta valitettavasti se ei pelasta. Tarina yrittää olla kaunis ja ruma yhtä aikaa, se yrittää ulottua useaan suuntaan,  mutta toteutus ontuu; tällä kissalla on kaiken lisäksi kampurajalka. Tarinaa on helppo ja nopea lukea, eikä se onneksi pitkästytä, mutta kauheuden ja kauneuden liitto on hutera kuin minun askartelemani (kuvitteellinen) himmeli. On kehikoita ja korsia ja langanpätkiä, ja aivan niin, paljon aukkoja ja tyhjyyttä. Toki tarinassa on tarkoitus olla ilmaa ja tulkinnanvaraa. Symboliikka pölähtää kasvoille kuin tomusokeri, mutta ei. Kun ei sytytä. Kun tarinan palaset makaavat rannalla kuin väsyneet lahnat. Kissa maukuu jossain sydäntä särkevästi ja vetoaa tunteisiini - ja kun menen, en näe sitä, en tunne sitä, vaikka rakastan kissoja. Kolkkoa, yleistävää ja mustavalkoista, on Kissani Jugoslavian maailmassa, ja tällä kertaa kolkkous ei ole miellyttävää, vaan yhdentekevää. Tarinan kaksi pääkertojaa ovat liian samanlaisia; minä välillä unohtelin, että äänessä on kaksi eri kertojaa. (Ja että he ovat eri sukupuolta.)                          

Se on myönnettävä, että Statovcilla on sanottavaa, eikä Kissani Jugoslavia ole täysin luokaton tekele. Sillä on hyvät hetkensä, mutta ne kiiruhtavat pois kuin malttamattomat aallot. Kokonaisuus on minulle keskinkertainen, kuin haaleaa, laihaa teetä.  

Julkaistu: Otava 2014
Sivumäärä: 286
Kirjanmerkit: Kaksi 
Lainattua: Katselin heidän etenemistään raottamani ulko-oven takaa. Hengitin raskaasti ja yritin pysytellä mahdollisimman hiljaa, sillä pelkäsin Bajramin tai hänen isänsä, jonka nyt huomasin kävelevän hieman kyyryssä hänen takanaan, kuulevan minut. Sisälläni muljahteli kuin poreilevassa vesiastiassa, ja käteni olivat vetiset.