Hokkus pokkus!

Nyt vaikuttaa siltä, että olen tullut lähes puolivahingossa lukeneeksi Sarah Watersin suomennetun tuotannon tämän vuoden aikana. Kertoisiko tämä jostain? Lady Waters, oletteko te kenties pikkuhiljaa luikerrellut yhdeksi suosikkikirjailijakseni? Senkin kummallinen, esihistoriallinen brittikirjatoukka, niin te olette tainneet tehdä! Aloitin Watersiin tutustumisen keväällä, Yövartiolla, josta pidin, mutta se ei vielä häikäissyt minua; jonkinlainen odottava vire jäi kuitenkin kytemään koleaan sydämeeni. Kesällä piipahdin kartanon vieraana, ja kappas, silloin alkoi kipinöidä ja lyödä liekkiä niin, että sydämeni reunamat saivat lämmikettä osakseen kunnolla. Ja niin siinä sitten kävi, että taannoin eräällä kirjastoreissulla - ne ovat aina niitä hikipisaroita, verta ja tuskaa vaativia suorituksia - päädyin jälleen kerran hilpaisemaan Watersin osastolle, ja lainaamaan Watersin kolmannen julkaistun romaanin, Silmänkääntäjän. Nyt sydämessäni suorastaan jo roihuaa!

Tällä kertaa lady Waters kuljettaa lukijan 1860-luvun Lontooseen ja sen lähiseuduille. Tapaamme Suen, orvon tyttönaisen, joka on kasvanut keskellä pikkuvarkaiden ja huijareiden joukkoa; rouva Sucksby, tuo vuosituhannen äitihahmo, hoitaa siinä sivussa orpoja vauvoja ja tyynnyttää heitä ginillä. Eräänä iltana ovelle koputtaa keikari nimeltä Gentlemanni, jolla on melkoinen ehdotus mielessään; kuvioon liittyy syrjäseudun kartanossa asusteleva erakkoneiti Maud Lily, joka on Suen ikäluokkaa, sekä neiti Lilyn kummallinen, kirjoihin hurahtanut eno. Gentlemanni ehdottaa Suelle, että tämä lähtisi neiti Lilyn uudeksi palvelijaksi, jotta he voisivat samalla yhdessä huijata nuoren naisen rahat. Sue, jolle kaupunki on yhtä kuin elämä, suostuu ja pakkaa tavaransa. Ikävä, kammottava maaseutu kutsuu, mutta minkälaisia salaisuuksia Lilyjen kartano kätkeekään sisälleen?

Silmänkääntäjä kuulostaa äkkiseltään samankaltaiselta kuin Vieras kartanossa, mutta pian kirjan aloittamisen jälkeen huomaa, että Silmänkääntäjä on sangen erilainen verrattuna myöhemmin syntyvään sisareensa. Olen kahdessa aikaisemmassa kirjassa kiinnittänyt huomiota Watersin klassisen konservatiiviseen, mutta miellyttävän viihdyttävään kirjoitustyyliin, ja nyt Silmänkääntäjässä, Waters antaa tulla huomattavasti rohkeammin, rosoisemmin, ja voi pojat, että Irene tykkää! Tällä kertaa Waters uskaltaa riisua iänikuiset silkkihansikkaansa ja työntää näppinsä kirjainten ja välimerkkien sotkuiseen, limaiseen massaan, eikä pelkää sitä, että hänen pikkuruiset sormensa saattavat likaantua hommassa. Mahtavaa, lady Waters! (Vaikka myönnän, että aluksi minua häiritsi hienovireinen puhekielinen tyyli, joka on ujutettu kerrontaan mm. omistusliitteiden puuttumisena, mutta tämä ei liity noin muuten Watersin varsinaiseen kerrontaan. ) Tarina sinällään ikään kuin pakottaa Sarah Watersin kuokkimaan kirjoitustaan niin että rapa lentää, sillä kertomus, joka rakentuu pääasiassa pikkurikollisten ympärille, ei voi olla liian hienosteleva. Lady Waters ei toki heittäydy vallan hurjaksi raivottareksi, mutta särmää Silmänkääntäjässä on enemmän kuin Yövartiossa ja Vieras kartanossa-kirjassa yhteensä.

Ja mikä tarina Silmänkääntäjä on! Se sieppaa heti mukaansa, vie mennessään ja pyörittää kosken kuohuissa ja mutkissa, tarjoillen tietenkin välillä rauhallisia, Watersimaisia hetkiä joen penkalla, somia levähdystaukoja, kunnes matka taas jatkuu. Tämä tarinakoski kohisee pitkänä ja monisäikeisenä, eikä sen virkistävän raikkaasta, aistit valppaana pitävästä kylvystä haluaisi nousta lainkaan pois. Vaikka edellisissä kirjoissa historiallisuus on äärimmäisen tärkeä elementti, vahva runko ja tukku oksia Watersin kerronnan puussa, sekä huima tunnelman luoja, niin Silmänkääntäjässä tarina itsessään on niin vaikuttava, että historiallinen puoli jää osittain varjoon. 

Waters tekee myös hämmästyttävän hyvää työtä henkilöhahmojen parissa. Heistä tulee niin eläviä, että jokaisen heistä voisi kuvitella poksahtavan kuin popcorn kirjan kansien välistä lukijan silmien eteen materialisoituneena omiksi, hurmaaviksi persoonikseen. Hahmoissa on jälleen kerran Watersille tyypillistä kiiltokuvamaista eksentrisyyttä, mutta nyt mukana on tietynlaista karheutta, revennyttä pintaa ja solukkoa, todellista verta ja kyyneliä, liejua ihmisyyden syvyyksistä. Yksikään hahmo ei ole loppujen lopuksi kovin pidettävä, mutta siinä Watersin taika tällä kertaa onkin; heistä pitää silti. He ovat epätäydellinen ja ärsyttävä porukka, joka kiehtoo ja kutkuttaa mieltä niin, että lukija kiintyy heihin lähes huomaamattaan.

Sarah Waters, toden totta, vakuuttaa minut nautinnollisella, loistavalla Silmänkääntäjällään. Tämän kirjan myötä minusta tuli jo jonkin sortin Waters-fani. Toivottavasti hänen pari muutakin romaaniaan suomennettaisiin!

Minä purin huulta. John oli oikeassa. Mutta en ollut niinkään huolissani riskistä. Ihminen ei voi olla varas ja märehtiä koko ajan vastoinkäymisistä, siitä tulee hulluksi. En kuitenkaan ollut varma, halusinko mitään lomaa. En tiennyt, halusinko lähteä Boroughista mihinkään. Kävin kerran rouva Sucksbyn kanssa hänen serkun luona Bromleyssa ja sain sieltä nokkosihottuman. Maalla oli minun muistin mukaan hiljaista ja omituista, ja ihmiset oli joko tylsämielisiä tai mustalaisia.

Alkuteos: Fingersmith 2002
Julkaistu Suomessa: Tammi 2006
Sivumäärä: 673

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Tummiin sävyihin verhoutuva monipuolinen kertomus ihmiskohtaloista, jonka sisimmässä piileskelee toivo.  

Rauhallista joulua!

Sinisyyttä, hopeaa, 

kimmeltävää, kuultavaa. 

Hiljentynyt metsä, kiireetön pihamaa. 

Luonto pukee ylleen valkoista pukuaan. 

Rauha ja lepo läsnä, 

pimeyden kietoessa shaaliaan. 

Kaikilla silti valo sydämessä, 

talven keskellä, joulun aikaan.