.

.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kaasua, ex-komisario van Heerden!


Tehtyäni road-tripin Amerikan halki Isabellen & Dorrien kanssa, päätin lennähtää Kapkaupunkiin, tutustumaan eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen, joka oli ollut minulle siihen asti kääntämätön kortti, mysteeri, totaalinen, ammottava kolo sivistyksessäni, jonka täyttämisen aloitin Deon Meyerin kirjalla Kuolema päivänkoitteessa. Hui hai, lapio viuhui, kun tuo hurmaava Meyerin setä, rikos- ja jännityskirjallisuuden Etelä-Afrikan uranuurtaja, aloitti kertomuksensa. Deon Meyer opiskeli aikoinaan yliopistossa englantia ja historiaa, kuten kaikki itseään kunnioittavat kirjailijat, ja työskenteli myöhemmin mm. toimittajana ja mainostamisen parissa. Kunnes hän ryhtyi kirjailijaksi. (Minua aina huvittavat kirjan liepeessä olevat tekstit, joissa kerrotaan, että mitä se ja se kirjailija teki ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän, näen valon, vaaleanpunainen taivas on auki, siitä kaikki on kiikastanut! Minun pitää ryhtyä kirjailijaksi. Olen varma, että kustannussopimuksia alkaa tulvia savupiipuista ja kissanluukuista.) Meyer kirjoittaa afrikaansiksi; uralle mahtuu vajaa kymmenen julkaistua teosta. Kuolema päivänkoitteessa on herran neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu tapaus.

Muistan, kuinka kiinnostuin aavistuksen kirjasta kesän korvalla - ääh, kesä, minne sinä pirulainen menit? - ja ajattelin, että luen sen, jos se kävelee jostain sopivasti vastaan. Ja sehän käveli! Kerta kaikkiaan, siellä se käveli hyllyjen välissä kirjastossa, topakkana oranssina viivana, heitti jotain lähikirjaston ympäriajolenkkiä muina kirjoina, mutta minä pysäytin sen ja sanoin "top tykkänään, kirjaseni, sinä lähdet meille". Se totteli, mukisematta, mikä toisaalta yllätti minua, sillä joskus kirjat osaavat olla todella jääräpäisiä. (Niiden lukijoista puhumattakaan.)

Zatopek van Heerden on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä, ärsyttävä ja aggressiivinen kaveri, jonka sielu on tietenkin rikki ja poikki ja yksi pinottu halkopino, mutta ei se mitään, naiset lankeavat miehen edessä kuin tyhjät juomatölkit tuulessa. Van Heerden saa tutkittavakseen antiikkikauppias Johannes Smitin murhan, ja ennen kaikkea miehen on selvitettävä, mihin murhatun testamentti on kadonnut. Kello raksuttaa. Smitin avovaimo on jäämässä puille paljaille, mikäli testamenttia ei löydy. Paikallinen poliisi ei ole päässyt tutkimuksissaan pensaikkoa pidemmälle, mutta van Heerden, tuo luojan lahja rikollisten jahtaajille, onnistuu taivaltamaan nelikymppisellä kehollaan Smitin menneisyyden metsään helposti ja selvittämään, ettei Johannes Smit ollutkaan alun perin Johannes Smit. Kuka hän sitten oli? Miksi hänet murhattiin rynnäkkökiväärillä? Miksi testamentti on niin tärkeä? Voiko van Heerden vastustaa ihastuttavaa lakinaista Hope Benekeä?

Deon Meyer aloittaa Kuoleman päivänkoitteessa niin lakonisella, toteavalla tekstillä, että lukijan seuraksi hiipii tunne, että lähettyvillä pitäisi olla jonkinlainen rinnakkaiskirja, originaaliliteosta tukeva opas, joka antaisi ja selittäisi enemmän. Älä pihtaile, Deon Meyer! Anna tulla vaan! Kyllä me kestämme! Pikkuhiljaa Meyer tiputtelee kirjalliseen keitokseensa muutakin kuin muutamia kokonaisia pippureita, ja sirottelee hienoa suolaa ja mausteita syventämään liemensä makua. Meyer ei kuitenkaan intoudu keittämään soppaansa sakean makeaksi, polttavan kirveleväksi taiteeksi, vaan tasapainottelee koko kirjan ajan niukan ja vähän enemmän antavan kerronnan kanssa. Tämä tulee selkeästi ilmi jo lukujen asettelussa: osa luvuista on kirjoitettu kaikkitietävästi nykyajassa, tosin van Heerden vetää niissäkin pääroolia, ja osa on kirjoitettu van Heerdenin menneisyydestä minä-muodossa. Mielenkiintoinen, kekseliäs ratkaisu. Pidin tästä kovasti, vaikka minä-muotoiset luvut olivat ehdottomia suosikkejani. Niissä hehkuu palanen kunnollista, oikeaa kerronnan tulta, ja joiden aikana huomaa, että Meyer on älykäs havannoija. Muut luvut olisin voinut melkein hyppiä yli. Luvut, jotka ovat melko suoraviivaista, toiminnallista, lieviä kirosanoja vilisevää äijäkirjallisuutta, ja joissa on, valitettavasti, häivähdys seksististä asennetta. Meyerin mukana kulkee myös reipas annos nopeaa, lähes elokuvakäsikirjoituksen omaista dialogia. 

Päätarina sinällään on heppoinen; arvoitus ja sen ratkaisu eivät jaksa juuri kiinnostaa, sillä Meyerin jännityksen ja tunnelman luominen kävelee pitkin kirjaa lapsen kengissä. Siellä se kaivattu intensiteetti roikkuu tarinaäidin lahkeessa mukana, rimpuilee sivulta toiselle kuin väsynyt lahna. Taustatarina onneksi pelastaa kokonaiskuvan positiivisen puolelle. Meyer ei onnistu välittämään Etelä-Afrikan eksotiikkaa sielumatkailua janoavalle lukijalle; Kuolema päivänkoitteessa tuntuu kirjalta, jonka tapahtumat voisivat periaatteessa sijoittua mihin tahansa länsimaahan. Toki matkassa korostuu jonkin verran maan väkivaltainen, rikollinen puoli sekä ihmisten etniset taustat.     

Hengilögalleria on runsas; päähenkilöiden takana vilahtelevat loputtomat sivuhenkilöt - poliisit, sotilaat, mitkä lie roistot - menevät auttamatta sekaisin. Van Heerdenin Meyer on rakentanut hyvin, erikoisesti; mies osaa ärsyttää suunnattomasti stereotyyppisine luonteineen - mutta ah voi, onneksi hän rakastaa ruoanlaittoa ja klassista musiikkia! - ja toisaalta, miehestä jopa pitää niiden lukujen perusteella, jolloin hän kertoo itse itsestään. Ristiriitainen hahmo, jonka voisi melkein kuvitella kärsivän dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muissa hahmoissa ei ole hurraamista; esimerkiksi van Heerdenin äidistä ei jää oikein muuta mielikuvaa kuin se, että hän on päätyypin äiti. Ja taiteilija. Hope Beneke on yhtä kiinnostava kuin se sadasneljäskymmenes rikkaruoho kukkapenkissä.

Kuolema päivänkoitteessa on periaatteessa kirja, jota minun pitäisi inhota syvästi, mutta en pysty siihen. Himputin Meyer! Ne toiset luvut, ne toiset luvut! Ne olivat mainioita. Toivoin, että olisin voinut lukea koko kirjan ajan van Heerdenin entistä elämää. Meyer vaikuttaa kirjailijalta, jolla on kykyjä haastavampaankin kirjallisuuteen, mutta tuntuu siltä kuin miehellä ei olisi uskallusta heittäytyä kokonaan eroon pintapuolisesta kerronnasta. Mutta ei huono. (Jorma Uotisen äänensävyllä, tietenkin.)

Äiti kertoi tarinan aina tarkkaan kuvaillen: taivas oli vaaleansininen, kentän nurmi oli haalistunut harmahtavan valkoiseksi, pienehkö opiskelijaporukka kannusti äänekkäästi kaivostyöläisiä vastaan pelaavaa joukkuettaan, opiskelijoiden purppuranpunaiset huivit hohtivat kirkkaina läikkinä puupenkkien ankean harmaata sävyä vasten. Aina kun kuulin tarinan, lisäsin siihen yksityiskohtia: äidin hoikan hahmon - olin painanut sen mieleeni niinä aikoina otetusta mustavalkoisesta valokuvasta - savuke kädessä, tummine hiuksineen ja alakuloista kauneutta hehkuvana. Kuvittelin, miten äiti näki isän: kaikki kasvojen ja vartalon viivat olivat asettuneet vastustamattoman oikein, aivan kuin niiden läpi olisi pystynyt näkemään kaiken.

Alkuteos: Orion/Dead at Daybreak 2000
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 511

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kokonaiskuvaltaan pinnallinen toimintatrilleri, jonka melskeen keskeltä löytyy yllättäviä pikku kuoppia, joissa on mukava piehtaroida hetki.







     

     

6 kommenttia:

  1. Minä olin kanssasi aika samoilla linjoilla. Ei pitäisi tykätä, mutta ihan tykkäsin kuitenkin. Sopii jännärien ystäville, muttei pelota mitenkään liikaa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, keskimääräistä tällaista suoraviivaista jännäriä parempi kirja, viihdyttävä, hiukan ajattelemaankin laittava; tosin loppu (mysteerin ratkaisu) oli epäkiinnostava ja jollain lailla helppo ratkaisu. =D

      Poista
  2. Minä pidin tästä kovastikin. Jopa niin paljon, että hankin lisää Meyerin kirjoja ja olen lukenutkin jo toisen (Blood Safari) tämän lisäksi. Se ei ollut minusta niin hyvä kuin tämä, mutta ihan luettava kuitenkin. Aion jatkaa Meyerin parissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskoisin, että jos näitä Meyereitä suomennetaan lisää, niin en minä niitä ensimmäisenä taida tuleen mennä tuikkaamaan... =D Juuri sellaista sopivaa hiukan aivot narikkaan meininkiä, mutta ei liiaksi asti, että vähän pitää jopa ajatellakin. =D

      Poista
  3. Onneksi olkoon, olet voittanut joululahja-arpajaisistani Adichien Huominen on liian kaukana novellikirjan. Laita osoitteesi maimalaak@gmail.com jotta voin lähettää kirjan sinulle. Onnea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten ihanaa, kiitos paljon, ja kiitos mukavista arpajaisista! =D Laitan sähköpostia tulemaan.

      Poista