Dorrie & Isabelle

Siinä vaiheessa vuotta, kun huomaa, että joulu alkaa lähestyä vääjäämättömästi, lienee hyvä päästää irti ajatuksesta, että kesä tulee takaisin, - tai edes syksy - ja hyväksyä se tosiasia, että loputon auringonpaiste, kuivunut ruohikko, ihanaiset paarmat ja sääsket, ovat poissa, ja tilalle on ilmaantunut jonkinlaista valkoista höttöä, jota ilmeisesti lumeksi kutsutaan. Joka alkutalvi, kun teen ensimmäisiä lumitöitä, minä ajattelen, että enkö minä juuri eilen tehnyt näitä hommia, vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa puoli vuotta. Keväisin tilanne on toisinpäin; kun tartun haravan varteen ja alan putsata pihaa lehdistä, jotta uusi elämä pääsisi valloilleen, tuntuu siltä kuin edellisestä haravoinnista olisi ikuisuus aikaa. Tai että se olisi tapahtunut vähintään edellisessä elämässä. Kaikki on niin suhteellista.

Mutta, olen alkanut tottua. Pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu yhä siltä, että elän syyskuuta tai lokakuuta, tai jotain vinksahtanutta välikuuta, jota ei ole muilla olemassakaan; että olen nainen, joka elää menneisyydessä tai mahdollisesti jopa toisessa dimensiossa.

Näiden merkittävien luontohavaintojen ohella olen ollut reipas ja lukenut kirjan. Vuoden alkupuolella blogeissa vilahteli Julie Kiblerin esikoisteos Matkalla kotiin, jonka laitoin korvani taakse - se painoi siellä kuin synti, mutta jaksoin kantaa sitä koko vuoden, voimanainen kun olen - ja nyt oli tullut aika kaivaa se esiin. Julie Kibler on yhdysvaltalainen kustannustoimittaja, joka inspiroitui isoäitinsä taustasta niin paljon, että päätti kirjoittaa aiheesta omanlaisensa tarinan. Nainen työstää parhaillaan toista romaaniaan.

Dorrie on tummaihoinen nuorehko kampaajatar, joka on ystävystynyt yhdeksänkymppisen valkoihoisen asiakkaansa, Isabellen kanssa. Yllättäen Isabelle-neiti pyytää Dorrieta kuljettajakseen pitkälle automatkalle; Isabelle haluaa palata vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Kentuckyyn, saattamaan erään tärkeän henkilön hänen viimeiselle matkalleen. Dorrie suostuu, vaikka hänen omassa elämässään on muutamia mutkia teini-ikäisen pojan aiheuttamista huolista aina uuden miesystävän salonkikelpoisuuteen saakka. Dorrie ja Isabelle aloittavat matkansa, ja samalla Isabelle-neiti tulee kertoneeksi kipeitä asioita kaukaa menneisyydestään. Muistojen road-trip voi alkaa...

Matkalla kotiin kulkee kahdessa aikajanassa; nykyhetkessä automatkan viitoittamana Dorrien näkökulmasta sekä 1930-luvun ja 1940-luvun taitteessa Isabellen näkökulmasta hänen nuoruusvuosistaan. Piristävä ratkaisu rytmittää tarinaa mukavasti. Toisaalta, Kiblerin heikkous tunnelmanluojana tulee tässä kohtaa harvinaisen selkeästi näkyviin; vaikka kahden ajan välillä pitäisi olla vuosikymmenien kuilu, ei Kibler onnistu tekemään näiden aikajanojen välille suurta eroa. Dorrie ja Isabelle ikään kuin kävelevät kapean puron kahta puolta, ja vain käsiään ojentamalla, he voisivat koskettaa toisiaan. Ilman muutamia pakollisia vanhan ajan yksityiskohtia, kirjan historialliset pikkupalaset voisivat sopia hyvin toissa viikolla koottuun palapeliin. Siis hurjan kauas menneisyyteen.

Kiblerin kirjoittajan tyyli on helppo ja selkeä, jota lukee nopeasti pysähtymättä ajattelemaan kovin paljon sitä, mitä Kibler loppujen lopuksi yrittää sanoa. Teksti on sujuvaa, mutta jollain lailla loppuun kaluttua, kuin koiran järsimä luu, joka on jätetty huoneen nurkkaan, eikä se jaksa kiinnostaa enää hauvaparkaa. Teksti on tylsää ja turvallista, kaikin puolin nähtyä ja koettua, jossa ei ole minkäänlaista yritystä värittää savenharmaata paperimassaa. Kaikki on mustavalkoista, mikä tietenkin sopii kirjan teemaan.

Kiblerin ote hämmentää varsinkin alussa; ikään kuin nainen olisi puristanut kynää liian tiukasti ja painanut tekstiä syvälle paperin uumeniin, kun taas toisessa hetkessä otetta on tuskin lainkaan, jälki on hyöhenen keveää, tuskin paperin pintaa koskettavaa. Matkalla kotiin on outo sekoitus kepeää viihderomaania ja vakavampaa lukuromaania; yhdistelmässä sinällään ei ole mitään vikaa (esim. Katherine Pancol yhdistää loistavasti nämä kaksi tyyliä), mutta Kiblerin tapauksessa yritys jää ponnettomaksi. Nainen raapaisee molempia puolia tulipunaisilla kynsillään, eikä anna niiden uppoutua syvälle tarinalliseen lihaan.

Keskiössä on vaikea rakkaustarina, joka ei kuitenkaan yllä sellaiseen raastavuuteen, että se koskettaisi. Kiblerin ollessa puikoissa, jopa rakkaus muuttuu kliseiseksi, pintapuoliseksi siirapiksi. Vaikka sen pinnan alle sukeltaisi, puskisi tahmaisuuden syvimpään olemukseen, tajuaa saapuneensa tyhjyyteen, keskelle ei mitään, haalean kalpeaan Mikä-Mikä-Maahan, josta pääsee helposti pois. Rakkausteeman vierellä pöyrii minua joka kerta yhtä paljon hämmästyttävä rasismi, joka pitää nykymaailmaakin väkevästi hallussaan. Se, miten Kibler kuvailee, kuinka osa ah niin valkoisista ihmisistä, yhä suhtautuu tummaihoisiin jossain päin Yhdyvaltoja, on minusta käsittämätöntä. Maassa, jossa on varmasti miljoonia tummaihoisia. Ja minä, joka asun käytännössä pikkukylässä puolikkaan postimerkin kokoisessa maassa, en silmääni räpäytä, kun näen autiolla valtatiellä kirkkaana kesäaamuna tummaihoisen miehen matkalla pyörällä jonnekin. Mielestäni rasismiteema toteutui viihdekirjan raameissa esimerkiksi kirjassa Piiat huomattavasti eloisammin ja syvällisemmin.

Matkalla kotiin on myös tarina ystävyydestä, jonka puitteissa Kibler on ehdottomasti parhaimmillaan; hän saa kahden erilaisen, mutta toisaalta niin samanlaisen naisen ystävyyden hehkumaan kauneutta ja toivoa. Isabellessa ja Dorriessa on hahmoina omat viehätyksensä, mutta Kibler tuntuu luottavan liikaa musta-valko-teemaansa aivan kuin hän ei edes viitsisi antaa hahmoilleen enemmän tilaa olla mustavalkoisuuden rinnalla jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan, Matkalla kotiin on siinä mielessä omituinen kirja, että vaikka siitä löytyy moitittavaa, se on silti teos, jota lukee mielellään. Sen parissa viihtyy oikein hyvin muutaman päivän, ja se pitää otteessaan  loppuun saakka. Tällainen kirja sopii mainiosti varsinkin jonkin raskaamman puoleisen kirjan seuraajaksi.

Herra Jones jätti meidät Earlinen luo. Kestin urheasti tavanomaiset toisten tyttöjen halaukset, kiljahdukset ja poskisuudelmat. Moni katsoi leninkiäni yhtä epäilevän kauhistuneena kuin äiti ja Sissy, mutta vähät välitin heidän kommenteistaan. Seuraavalla kerralla ottaisin esiin Bertie-tädiltä saamani jadesta valmistetun holkin - joka nytkin oli piilossa käsilaukussa yhdessä meikkien kanssa. Nappaisin veljiltäni tupakan kun heidän silmänsä välttäisi ja pyytäisin sitten jotakuta juhlissa norkoilevista finninaamaisista pojista sytyttämään Camelin puolestani. Mitenköhän tyttöjen suut siinä vaiheessa pantaisiin?

Alkuteos: Calling Me Home 2013
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 504

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kirpeän makea viihdedraama, jota poksauttelee kuin purukumia, kunnes on aika siirtyä (mahdollisesti) sitkeämpien pureskeltavien joukkoon.