Kymmenen pientä kirjailijaa

Maailmankirjat ovat menneet sekaisin siihen malliin, että minä olen pyrkinyt täyttämään kirjallisen sieluni valtavaa monttua kotimaisuuden osalta. Te tiedätte, etten ole kotimaisen kirjallisuuden suuri ystävätär, mutta lupasin alkuvuodesta lukea tänä vuonna ainakin yhden kotimaisen kirjan. Tuon lupaamani velvollisuuden täytin kesällä Mustalla kuulla, joka kauhistutti minua, tosin väärällä tavalla. Myöhemmin kuvioihin asteli salskea lääkäriherra Haahtela, joka kutoi minut romaaniensa syvimpiin kerroksiin kuin hopeisen langan kaulaliinaan, tiukasti keskelle pehmeyttä, enkä ole halunnut irrota sieltä takaisin julmaan maailmaan, rispaantuneena lankana, lepattamaan päämäärättömänä tuulessa. Herra Haahtelan hopeisia helmiä on ajautunut minun laariini kolme kappaletta.

Vuosi ei ole edes lopussa, ja minä jatkan hullunrohkeita kokeilujani - tiedän, kotimaisen kirjan lukeminen on vähintään yhtä vaarallista kuin ampiaispesän päällä kieriminen - ja otan tällä kertaa käsittelyyn Pasi Ilmari Jääskeläisen, joka nauttii suurta suosiota kirjablogien keskuudessa. Pitkään seurasin herran tuotannosta kirjoitettuja arvosteluja, tutkin, vääntelin ja kääntelin, tuoksuttelin tekstejä, ja vihdoin nenääni leijui kutsuva aromi, se jokin, tietty särmä tai kulma, jota minä yleensä etsin. Oli tullut aika.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on jyväskyläläinen äidinkielen opettaja. Hän on voittanut useita novellikilpailuja; myöhemmin hänen novellikokoelmansa esikoisteos Missä junat kääntyvät saavutti Tähtivaeltaja-palkinnon. Häneltä on ilmestynyt toinenkin novellikokoelma sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä tänä syksynä kirja, jossa Sielut kulkevat sateessa. Minä sain käsiini herran teoksen Lumikko ja yhdeksän muuta, johon lähdin tutustumaan reippain mielin. 

Ella Milana on Jäniksenselän lukion nuori sijaisopettaja, joka korjailee oppilaiden kirjoituksia päivät pääksytysten. Erään oppilaan kummallinen essee johdattaa naisen omituisten kirjojen lähteille Jäniksenselän kirjastoon, jossa työskentelee kirjastonhoitaja Ingrid Kissala. Ingrid, joka on myös kirjailija ja yksi maailmankuulun lastenkirjailijan Laura Lumikon salaseuran jäsenistä. Kaartuvahuulinen Ella Milana, jonka munasarjat ovat vinksahtaneet pois raiteiltaan, sattuu olemaan taitava kynäniekka; yllättäen kunnioitettu Laura Lumikko kutsuu Ella Milanan seuransa kymmenenneksi jäseneksi, muiden menestyneiden kirjailijoiden joukkoon. Kirjailijoiden, jotka ovat saaneet nauttia huumaavan Laura Lumikon opetuksesta ja läsnäolosta pienestä pitäen. Jotain menee pieleen, ja Laura Lumikko katoaa. Ella Milana päättää ottaa seurasta selvää, ja huomaa pian joutuvansa seuran Pelin pyörteisiin...

Herra Jääskeläinen kirjoittaa itsensä helposti lukijan pään sisään tekstillä, jossa viriää pieni persoonallisuuden tuli; tuli, jonka oransseina hehkuviin liekkeihin sekoittuu välähdyksiä vihreistä ja violeteista liekeistä. Hän on tuli, jossa on jotain tuttua ja tasaisesti palavaa, mutta jonka seassa hohkaa aavistus mystisyyttä, ehkä jopa räjähdysherkkyyttä. Jääskeläisen kirjallisessa nuotiossa roihuaa kaikenlaista; halkoja, käpyjä ja roskia, epämääräisessä muodostelmassa. Nuotio pysyy kuitenkin hallinnassa, eikä se lähde missään vaiheessa leviämään ympärilleen hurjana tulipetona. Roihu on kaikin puolin mielekästä ja älykästä, joka sisältää ajatuksia herättävää, loistavaa pohdintaa vallattomasta taipaleesta nimeltä elämä. Taiteellinen, maalaileva puoli kytee nuotion reunassa pikkuruisina hiilloksina; sen sijaan herra Jääskeläinen puhaltaa voimalla tunnelmointia kohti tulen keskiötä, mikä synnyttää valtavia lieskoja. Outo, erikoinen tunnelma, joka vallitsee tarinan aikana, on sangen onnistunut. 

Mutta. Kyllä, se kuuluisa mutta on heitettävä pöytään kuin puhkikulunut jokerikortti! Herra Jääskeläisen tekstissä vilisee toistoa uskomattoman paljon, mikä häiritsee allekirjoittanutta suunnattomasti. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin istuisi bingossa ja joutuisi kuuntelemaan jatkuvaa vierustoverin raakuntaa uudesta täysosumasta. Mielestäni kirja olisi vaatinut tarkemman oikoluvun; muun muassa sana ihan kokee suoranaisen inflaation. Kun samaa sanaa viljellään kuin voikukkapeltoa, niin ärtymykseltä ei voi välttyä. Myös liiallinen turhien adverbien ja liitepartikkeleiden käyttö aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta minulle loputon -kin -kaan -han -hän rynnäkkö nostaa tuskan hien otsalle. Tällaisessa tapauksessa siistikin teksti - sisimmässäni surkastuu joka kerta pari solua, kun joudun pakosta käyttämään liitepartikkelia - saa minun silmissäni levottoman, jopa amatöörimäisen vivahteen. (Nyt menen kuolemaan häpeästä; herra Jääskeläinen on äidinkielen opettaja ja minä... surkea maan matonen, jonka omat tekstit lienevät täynnä kielioppivirheitä ja toistoa, jolle olen tullut sokeaksi.)

Henkilöhahmot ovat jollain tavalla ristiriitaisia; heissä on huomattavaa vahvuutta ja erottuvuutta, mutta heitä kaihertaa haalean vaikutelman kirous. Hahmot ovat ikään kuin rykelmä jykeviä tammipuita, joiden runkojen kätköissä nakertaa jonkinlainen outo tauti. Hahmopuuparat kärsivät ontoista läiskistä. (Voimme yhdessä miettiä hartaasti sitä, että onko ontto läiskä teoreettisesti mahdollista.) Joitain tiettyjä seikkoja korostetaan liiaksi asti, minkä seurauksena hahmon ylle kietoutuu pilviharso. Kuka tietää, ehkä se on tarkoituksellista.

Lumikko ja yhdeksän muuta on tarinana tarpeeksi vetävä. Herra Jääskeläinen heittää köyden ja vetää, ja minä, tartun siihen ja laahaudun kertomuksen vietävänä loppuun asti ilman että minun tekisi mieli hirttää itseäni köyteen. Köydessä on paljon arvoituksellisia solmuja ja karhentumia; välillä näyttää siltä, että sen vieressä kangastelee toinen köysi, ehkä jopa kolmas, joita kohti sormet hapuilevat hetkellisesti. Jokin yllättävä, terävä piikki, johon voisi satuttaa sormenpäänsä kuin Prinsessa Ruusunen värttinään, köydestä puuttuu; lopullinen lumoutuminen jäi minun kohdaltani puolitiehen.

Loppujen lopuksi, kritiikistäni huolimatta, Lumikko ja yhdeksän muuta on kelpo romaani, jonka seurassa viihtyy. Siihen nähden, että sydämeni väräjää ulkomaiselle kirjallisuudelle, Jääskeläisen suoritus tehosi kohtuullisen hyvin. Uskoisin, että tapaamme hänen kanssaan uudestaan.

Vuosia sitten huvimajassa oli järjestetty juhlat koko naapurustolle. Isäntäväkenä oli paikkakunnalle muuttanut perhe, joka oli halunnut tehdä hyvän vaikutuksen. Jäniksenselkäläiseen tapaan perheelle oli tuotu lahjaksi mytologisia patsaita - tonttuja, metsänneitoja, menninkäisiä ja yksi miehen kokoinen hiisi, johon taiteilija oli kiteyttänyt pimeimmät tuntemuksensa. Haltioitunut isäntäväki oli sijoittanut patsaat taloon ja puutarhaan; hiiden synkeää ilmettä perheen lapset tosin olivat pelästyneet niin, että se oli kaikessa hiljaisuudessa jätetty huvimajaan. Siitä lähtien hiisi oli tehnyt huvimajasta suositun rohkeuskokeiden näyttämön lapsille. 

Julkaistu: Atena 2006
Sivumäärä: 322

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kotimaiseksi tuotokseksi mielenkiintoinen ja erilainen tuttavuus.