Yksi tulppaani on kasvanut laatikossa

Valloitan jälleen uuden maan! Tällä kertaa kohteena on Hollanti, tuo piskuinen puukenkien, tuulimyllyjen ja iloisten oranssipaitojen jalkapallomaa, ja ilmeisesti myös hurjien murhien maa, mikäli on uskominen Daniëlle Hermansia. Hermans on syntyjään hollantilainen viestintäalan ammattilainen, joka viihtyi jännityskirjojen parissa jo pienenä tyttönä. Tulppaanimurhat on hänen esikoisteoksensa, joka on julkaistu Suomen lisäksi muutamissa muissa maissa. Hollannin yleisölle Hermans on ehtinyt kirjoittaa kolme trilleriä lisää.

1600-luvun Alankomaat, tulppaanikauppa kuumimmillaan, ahneus huipussaan. Nykypäivän Lontoo ja Amsterdam, varakas vanha herra Frank Schoeller murhataan. Hulttio veljenpoika Alec ehtii paikalle juuri ennen Frankin poismenoa, ja saa mieheltä suojeltavakseen vanhan tulppaanikirjan. Miten Frank liittyy entisaikojen hurjiin tulppaanikauppoihin? Miksi mies murhattiin? Niin poliisi kuin Alec ystävineen alkavat selvittää tapausta...

Minä olen siinä mielessä kummallinen lukija - ja niin monessa muussakin mielessä - että tartun kerta toisensa jälkeen dekkareihin, vaikka en voi millään tunnustautua olevani dekkareiden suuri ystävä. Ainakaan sellaisten perinteisten, joissa joku on murhattu/kadonnut/kloonattu (okei, ehkä tuo kloonattu menee enemmän scifin puolelle) ja tapausta ratkoo yksinäinen eronnut alkoholisti etsivä/masentunut poliisi/lapsensa menettänyt toimittaja tai parhaimmassa tapauksessa, nämä kaikki yhdessä. Ehkä olen jonkin sortin masokisti, joka haluaa piinata itseään surkeilla dekkareilla ja hakata päätänsä seinään aina muutaman aukeaman jälkeen. Mutta on myös olemassa poikkeuksia, poikkeuksellisia jännityskirjoja, yleensä niitä, joihin on ujuttautunut mukaan jonkinlainen psykologinen aspekti. Noiden muutamien helmien vuoksi minä jaksan jatkaa kalastamista, noukkia simpukan kerta toisensa jälkeen lukemattomien kirjojen loputtomasta pohjasta, vain nähdäkseni, olisiko sisällä jotain kaunista ja kiiltävää.

Tulppaanimurhiin törmäsin tovi sitten, ja tiesin heti, että haluan kirjan lukea, siitä huolimatta, että pienimuotoinen päänhakkaamisoperaatio saattaisi olla taas edessä. Mutta tulppaaneja! Murhia! Hollanti! Historiaa! Kyllä Irenen pitää kerran elämässään kokeilla, minkälaista soitannan helinää tuollainen kvartetti esittää. Ja mikä kansi! Niin upea, niin dramaattinen. Tässä vaiheessa haluan kehua kustantaja Bazaria siitä, että heidän kirjoissaan on useasti todella hienot, houkuttelevat kannet. Kirjan lukeminen alkoi hyvissä merkeissä.

Hermans kirjoittaa tuttua ja turvallista dekkaritekstiä, helppoa ja menevää, mutta jossa on vivahteita jostakin muusta, suuremmasta; Hermansista tulee tunne, että hän pystyisi paljon parempaan. Jossain Hermansin pinnan alla kuhisee elämää, trooppisia kaloja, levää ja koralleja, mutta Tulppaanimurhien sivuille heijastuu pelkkä ilmakuplien ja keveiden laineiden pinta. Hermans on kuin pienen kirjallisen järven valtiatar; hänellä on kaikki valta, mutta hän ei tiedä, mitä sillä tekisi. Hän ikään kuin pakoilee vastuuta ja menee mieluummin läheiselle pellolle paimentamaan korsia. Naisessa on potentiaalia, ajoittaisista kömpelöistä dialogeista huolimatta. (Vai mättääkö suomennos?)    

Tulppaanimurhia seurataan useasta näkökulmasta. Tahti on nopea ja luvut ovat lyhyitä, mistä tulee tunne kuin seuraisi vauhdikkaasti leikattua televisiosarjaa. Kirjan yleisjännite on sen sijaan varsin keveä, kuin se kuuluisa tulppaani, jonka terälehdet aukeavat hitaasti, mutta jonka sisälle haluaa lopulta kurkistaa. 1600-luvun Hollannista saadaan muutamia historiallisia paloja matkan varrella, ja ne ovatkin sangen mielenkiintoisia; se tuntuu siltä kuin siirtyisi kesken kaiken hevosvankkurin kyytiin modernin urheiluauton ratista. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tulppaanien historiasta, joten olen kiitollinen Hermansille siitä, että hän näin viihdyttävästi kertoi asiasta minulle, ja vielä pienen mysteerin kera.

Daniëlle Hermansin henkilöhahmot ovat yksioikoisia, jotka ovat kiireellä kasattu kuin mallinuket näyteikkunassa ylibuukatun somistajan toimesta, mutta kyllä niitä katselee ohimennessään; heille on heitetty kiireessä jotain päälle, ehkä hippunen kokaiinia, ehkä ripaus rikkautta, ehkä teelusikallinen boheemiutta tai kunnollisuutta. Heillä on jotain päällään, juuri sen verran ettei heitä ala inhota, mutta liian vähän, että heitä haluaisi mennä halailemaan näyteikkunaan.

Oliko Tulppaanimurhat siis minulle taas yksi lisä mojovaan päänhakkauskokoelmaani? Hämmästyttävää kyllä, ei ollut. Vaikka psykologista puolta ei ole mukana nimeksikään, ja historiallisia väläyksiä lukuun ottamatta Tulppaanimurhat on uskollinen genrelleen, niin minä luin silti kirjan rennoin silmin. Joko Näkymättömän sillan uuvuttava lukukokemus painaa yhä takaraivossani sen verran, että jopa näin suoraviivainen dekkari lämmittää mieltäni, tai minulle on tapahtumassa jotain. Kammottavaa. Apua. Mitä seuraavaksi? Nora Robertsia? Catherine Cooksonia? Voi luoja, Twilightia? Menen tästä tynnyriini miettimään syntyjä syviä. (Hyvä on, myönnetään, että kirjan loppupuolen kökköjen ja kliseisten tapahtumien johdosta pääni harkitsi hetken tutustumista seinän ihmeellisen kiinteään olemukseen.)

Hän otti kirjan lattialta, juoksi ulos ja sukelsi autoonsa. Hän veti summamutikassa vipua itseensä päin, ja Porschen konepelti nousi pystyyn. Kun hän piilotti kirjan moottoritilaan, hän kuuli kaukaa hälytysajoneuvojen sireenit. Ne kuuluivat jo lähempää, kun hän laski konepellin alas. Hän juoksi sisään ja polvistui Frankin vierelle. 

Alkuteos: Het tulpenvirus 2010
Julkaistu Suomessa: Bazar 2012
Sivumäärä: 333

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Helppolukuinen välipalakirja, joka kuitenkin sivistää yllättävästi. (Ainakin niitä, joilla on tulppaanin kokoinen tyhjiö päässään, kuten allekirjoittaneella.)