Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt

Näkymättömän sillan paino tuntui harteillani yhä vain, vaikka haukkasin sen jälkeen ison palan kevyen kirpeää viihdeomenaa Bridget Jonesin uutukaisen muodossa. Olo helpottui ja piristyi, mutta en halunnut vielä palata takaisin niin sanotun vakavan kirjallisuuden pariin. (Katsokaa minua! Olen niin vakavaa kirjaa, että! Tosi syvällinen ja taiteellinen ja silleen! Toisinaan olen niin vakava, etten ole varma, kannattaako minua edes lukea!) Joten, sattuipa kerran eräällä pikkuruisella kesäreissulla, että Irene meni kirjakauppaan - tietenkin joogaamaan, se on perusharrastukseni kirjakaupoissa - ja huomasi kiinnostavan näköisen kirjan hyllyssä samalla kun harjoitti sateenkaarenkirjavalla joogamatollaan perinteistä soturi-lohikäärme-ankka-asentoa. Kirja oli Sysimetsä, joka oli kasvattanut itselleen juuret lasten- ja nuorten osastolle. Ihana kansi, minä ajattelin, ja selailin tuota mainion oloista kirjaa käsissäni, ja sen tehtyäni laitoin kirjan hyllyyn ja palasin suorittamaan joogarituaalini loppuun. Kirja jäi mieleeni - sellaisiakin ihmeitä tapahtuu joskus -, ja päätin, että nyt olisi hyvä aika mennä Sysimetsään. Mikä sen parempaa tällaiselle metsän neidolle! (Lue: hullulle metsäläiselle.)

En ole varma, tulisiko kirja luokitella lastenkirjaksi vai nuortenkirjaksi. (Kirja lienee liian väkivaltainen pikkulapsille.) Löysin kuitenkin kirjan ison, pahan pääkirjaston (muistatteko, remontissa, piilottelevat Hohtoa jossain salaholvissa maan alla) lastenkirjahyllystä, mutta kun tarkistin tilanteen ihanassa ja kauniissa sivukirjastossa (eivät piilottele Kingin kirjoja!), niin sieltä se löytyi nuorten puolelta. Hmm. Sanoisinko tarinan perusteella, että Sysimetsä on lastenkirja, jossa on nuortenkirjan vivahteita. Jes, mahtava luonnehdinta! Sellainen kirja sopii minulle kuin nuppi lipputankoon; minähän olen keholtani kolmekymppinen, mieleltäni seitsemäntoista ja älyltäni noin kuusivuotias. (Anteeksi kaikki kuusivuotiaat, loukkaan älyänne, tehän olette paljon fiksumpia kuin minä.)

Sysimetsä on yhdysvaltalaisen pariskunnan Colin Meloyn ja Carson Ellisin yhteinen tuotos. Meloy, joka on portlandilainen muusikko, on kirjoittanut tarinan ja vaimo Ellis on kuvittanut sen. Jatko-osa on jo ilmestynyt, ja Meloy suunnittelee sarjalle kolmatta osaa. Sysimetsän kronikoiden elokuvaoikeudet on myyty, joten valkokangasversiokin on todennäköisesti luvassa.

12-vuotias Amerikan tyttö Prue asuu kaupungissa, jonka laidalla on hillitön, synkkä metsä, Tietön korpi, jonne ei saa mennä missään olosuhteissa; se, joka sinne päätyy, eksyy joko ikiajoiksi tai palaa takaisin höpsähtäneenä. Reippaalla Pruella on vauvaikäinen pikkuveli Mac, jota tyttö saa hoitaa mielin määrin. (Hmm. Antaisitteko te kaksitoistavuotiaan mennä yksin kaupungille vauvaikäisen kanssa? Minä en, mutta ehkä amerikkalaiset vanhemmat ovat todella liberaaleja. Tai minä olen tiukkapipo.) Eräänä päivänä Prue on Macin kanssa leikkipuistossa, kun tapahtuu kummia; varisparvi tulee ja sieppaa Macin! Prue seuraa hädissään variksia ja tyttö tajuaa pian, että variksevat suuntaavat Tiettömään korpeen. Vanhempiensa reaktiota pelkäävän Pruen ei auta muu kuin lähteä metsään etsimään veljeään; avukseen hän saa reppanan koulutoverinsa Curtisin. Yhdessä lapset uhmaavat metsän vaaroja, mutta minkälaisia salaisuuksia tuo hämmentävä metsä kätkeekään sisälleen?

Sysimetsässä on kuvia! Kuvia, kuvia, kuvia! Ihanaa! Milloin olen viimeksi lukenut kirjan, jossa on kuvia? Kaiveltuani muistiani tulin siihen tulokseen, että mahdollisesti silloin, kun luin Stephen Kingin Musta torni- sarjaa. Sillä niissä uusimmissa kirjoissa ja painoksissa on kuvia. Ja hienoja kuvia onkin. Mutta nyt eksyn reitiltäni; ei lähdetä sitten yhtään Mustan tornin suuntaan vaikka kuinka tekisi mieli, vaan painutaan takaisin metsään. (Uuh! Pystyn siihen! Olen Suuri Puu! Bridget Jones opetti minulle tämän kiehtovan ajatusmallin. Suuri Puu!) Vaikka Sysimetsästä löytyy kuvitusta, on kirjan selkeä pääpaino tekstissä. Kuvat tuovat mukavaa vaihtelua ja piristystä tarinaan, vaikka ne eivät varsinaisesti häikäise kauneudellaan ja taitavuudellaan; niissä on silti hauskaa omaperäisyyttä. (Huomautus: omiin tikku-ukko piirroksiini verrattuna kuvat ovat loistavia.)

      
Colin Meloyn kertojaääni on miellyttävä ja selkeä, lastenkirjaan sopiva ja tasainen, mutta hivenen persoonaton. Kyllä lastenkirjoihinkin voi tuoda enemmän kielikuvia ja rinnastuksia, elävöittää tekstiä mehevillä, tuoreilla sanaleikeillä, eikä käyttää pelkkiä kuluneita ilmaisuja, tai luetella vain laiskasti mitä näkyi jossakin tai oli jossakin. Meloyn muusikkotausta tulee esiin muutamissa kirjassa esiintyvissä laulun riimeissä ja populaarikulttuuriviittauksissa. Muuten Meloyn musikaalisuus ei pistä silmään sen kummemmin; itse asiassa Meloyn kirjallinen kannel ei soi kovin heleästi, vaan hiukan rämisten ja epävireisella nuotilla. Se ei välttämättä olisi huono juttu, jos Meloy uskaltaisi lähteä kunnolla revittelemään, rokkikukon lailla, mutta liekö lastenkirja asettanut rajat herra Muusikolle? Meloyn kirjoittamisessa vallitsee myös pienimuotoinen ristiriita; teksti on siis helppoa niin että lapsi kuin lapsi pysyy mukana, mutta sitten Meloy saattaa yhtäkkiä käyttää jotain vaikeaa sanaa, jota aikuisenkin pitää miettiä, että hetkinen, mitä se ja se tarkoittikaan. Tätä ei esiinny paljon, mutta sen verran, että siihen kiinnittää huomiota. 

Sysimetsä on fantasiaseikkailu, jonka syleilyyn heittäytyy mielellään, mutta se ei ole mikään elämää suurempi seikkailu. Metsässä on pimeää ja osittain tunnelmaa, se on totta; tarina jää silti valjuksi. Tarinassa on häikäilemätöntä väkivaltaa, valtataisteluja ja metsän poliittisia ongelmia (näen sieluni silmin oman lähimetsäni poliittiset ongelmat kun ketut ja hirvet nahistelevat vallasta), jotka eivät maalaa kertomuksen kokonaiskuvaan muuta kuin muutaman epämääräisen roiskeen. Jos poliittinen puoli saa aikuisen haukottelemaan, niin miten mahtaa olla lapsen laita? Sysimetsää vaivaa krooninen tunkkaisuuden ja mielikuvituksettomuuden syndrooma; Meloyn tarinassa on hyvin vähän omaa kekseliäisyyttä. Meloy nimittäin varastaa idean toisensa jälkeen niin Narniasta, OZ-maan taikurista, Taru Sormusten herrasta tai mistä tahansa muusta tunnetusta fantasiasta. Loppua kohden Sysimetsä myös hyytyy; tarina alkaa tuntua pitkitetyltä ja tylsältä, ja alun kiehtovuus katoaa jonnekin metsän hämäriin.

Sysimetsää tutkitaan niin Pruen kuin Curtisinkin näkökulmasta. Lapsihahmot ovat kohtuullisia, mutta heidänkin ongelmana on jonkinlainen tuttuuden - negatiivisella tavalla - tunne; heidän laisistaan on lukenut monta kertaa aikaisemmin. Lapsukaisten kohtalona on olla etäisiä ja kalpeita. He ovat kuin Ihmemaan Liisan ja Harry Potterin halvat kopiot. Heihin olisi kaivannut enemmän potkua, enemmän herra Meloyn omia sävelmiä, aivan kuten lukuisiin sivuhenkilöihin.

Kaiken kaikkiaan Sysimetsässä vierailusta jää kelpo mieli, vaikka se ei hurmannutkaan. Sen jaksaa lukea, vaikka olisi yhtä älyttömän fiksun ja filmaattisen aikuinen niin kuin minä. Lapselle Sysimetsä uponnee herkemmin ja paremmin (ajatella!), mutta uskaltaisin väittää, ettei Sysimetsässä ole klassikon aineksia.

Prue siis tiesi, ettei hän saanut mennä lähellekään Tietöntä korpea, eikä hän enää ottanut asiaa puheeksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta metsää. Kun kaupungin keskustaan nousi jatkuvasti korkeita kerrostaloja, ja upouusia terrakotan värisiä ostoskeskuksia rakennettiin lähiöihin teiden varsille, Prue´ta ihmetytti, että suuri Tietön korpi oli vailla omistajaa, koskematon ja rakentamaton, vaikka se sijaitsi aivan kaupungin laidalla. Silti yksikään aikuinen ei koskaan maininnut korpea. Vaikutti siltä, että useimpien ihmisten mielestä koko paikkaa ei ollut olemassakaan. 

Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles Book 1 2011
Julkaistu Suomessa: Otava 2012
Sivumäärä: 518    

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Asiansa ajava lastenromaani, mutta jonka tunnelma ja taianomaisuus eivät välity tarpeeksi (aikuis)lukijalle.