Hitaasti haudutettua gulassia

Huh! Vihdoinkin! Nyt se on luettu, nimittäin järkälemäinen Näkymätön silta, jonka popsimiseen meni aikaa rutkasti enemmän kuin yleensä vastaavien sivumäärien kanssa. Kirja on niin tiivis ja täynnä, että hiukan suuremmalla fontilla kirja lähentelisi todennäköisesti tuhatta sivua, tai hyvällä tuurilla menisi sen yli. Eikä asiaa auttanut se, että koko matka tuntui alusta asti vaivalloiselta ja raskaalta, mutta palaan siihen asiaan myöhemmin. Odotin Näkymättömän sillan lukemista paljon; muistaakseni bongasin blogeista - tietenkin niistä kuuluisista kastematojen kasvatus- ja marmorikuulien keräysblogeista - erilaisia hehkutuksia kirjasta, mikä sai teoksen siirtymään mieleni hämmästyttävän taidokkaan ja monimutkaisen arkkitehtuurin joukkoon. Siellä se odotteli, kunnes oli aika kaivaa se esille, ja antaa sen kertoa tarinansa.

Julie Orringer on yhdysvaltalainen kirjailija ja luennoitsija, jonka ensimmäinen teos, novellikokoelma How to Breathe Underwater julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Näkymätön silta on hänen uransa toinen kirjalapsi, joka syntyi maailmaan pitkän tauon jälkeen. Orringerin isoisä oli unkarinjuutalainen; Orringer tuo Näkymättömään siltaan lohkaisun sukunsa vaiheista.

Näkymättömän juukelin pitkän sillan halki kulkee parikymppinen unkarinjuutalainen Andras Lévi ja hänen perheensä toisen maailmansodan kynnyksellä. Toistaiseksi kaikki on suhteellisen hyvin, vaikka ilmapiiri juutalaisten ympärillä käy yhä painostavammaksi. Andras on onnekas, sillä hän sattuu pääsemään opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Veli Tibor haaveilee lääkärin urasta. Perhe jää Unkariin, kun Andras lähtee baskerien ja patonkien luvattuun maahan. Pariisissa Andras aloittaa opiskelut ja rakastuu vanhempaan naiseen. Hetken Andras on kuin kuka tahansa hullaantunut opiskelijanuorukainen, vaikka maailma on karu paikka elää, mutta miten käy, kun sota syttyy? Alkaa vuosia kestävä, raastava selviytymistaistelu...

Orringer kirjoittaa vyöryttämällä; hän vyöryttää teosta eteenpäin kuin kiveä, mutta ei yhtä kiveä, vaan satoja, tuhansia kiviä, jotka hän käy louhimassa vuoresta ja asettelee ne tiukasti heti ensimmäisen kiven perään. Orringerilta on vain päässyt unohtumaan eräs pikkuseikka; vierivä kivi ei sammaloidu, mutta hitaasti, kerran vuodessa liikahtava kivi saattaa sen hyvinkin tehdä. Se tekee sen. Orringerin kirjoituskivet sammaloituvat, mikä saa koko kirjan peittymään sammaleeseen. Se on harmi, sillä Orringer on hyvä kirjoittaja, välillä jopa erinomainen, mutta hyvyys ei riitä silloin kun kokonaisuus on tylsä. Neiti Orringer kiinnittää liikaa huomiota joutaviin yksityiskohtiin; vai mitä sanotte siitä, että lukija on periaatteessa itseoppinut arkkitehti sadanviidenkymmenen sivun jälkeen? (Lähden tästä kohta suunnittelemaan Kiasmalle sisarta.) Orringerin teksti on ristiriitaisuuksien vyyhti; vaikka se on paikoittain kaunista ja elävää, se kuitenkin hukuttautuu detaljeihinsa ja hirttäytyy toteavaan ilmaisuunsa. Orringer kirjoittaa sivulla 133 näin: Kuin opiskelijakonsertissa soitettu Chopinin poloneesi. Jokainen nuotti on kyllä kohdallaan, mutta soitossa ei ole tippaakaan taiteellisuutta. Minusta on aina hämmästyttävää huomata kirjasta jokin lausahdus tai kappale, joka kuvaa mielestäni kirjaa äärimmäisen tarkasti. Orringer ennusti itsensä juuri tuolla sivulla.

Kirjan teemat ovat tietysti rankkoja; toinen maailmasota ei ollut mikään iloisten veikkojen surrealistinen festivaali, vaan brutaali todellisuus, jonka kauhistuttavaa olemassa oloa on tällaisen nuoren lintukodon asukin vaikea käsittää. On uskomatonta, että jotain niin kammottavaa on voinut tapahtua, ettei se oikeasti ole jokin Hollywood-elokuvasta lähtenyt urbaanilegenda. Toisen maailmansodan kauhut - niin hirveältä kuin se kuulostaa - ovat aina jossain määrin kiinnostaneet minua, mutta jokin kummallinen tulppa minun ja Näkymättömän sillan välille kasaantuu - olkoon se sitten näkymätön muuri - niin etten missään vaiheessa päässyt kiipeämään tarinaan sisälle. Kirja on täynnä suuria tunteita; rakkautta, surua, toivoa ja epätoivoa, ja monia muita, kaikissa mahdollisissa elämän kirjon väreissä, mutta silti Näkymätöntä siltaa vaivaa jonkinlainen kylmyys. Sanat eivät herää eloon, ne eivät muutu lihaksi ja vereksi, jotka tekisivät tuskaisen pesän lukijan sieluun, vaan ne makoilevat elottomina pitkin kirjan sivuja kuin rannalle ajautuneet kuolleet kalat. Sanat vain ovat. Tämä johtaa myös siihen, etteivät kirjan henkilöt tule lähelle, vaan ne pysyvät etäällä kaiken aikaa. Hyvä ihme, Andras on käytännössä äänessä lähes kahdeksansataa sivua, eikä hänestä näe muuta kuin muutaman tonttulakin heilahduksen! (Soihdut sammuvat jo, eikö totta?) Siellä se mies kipittää ikkunoiden alla, kurkkien sisään, mutta häntä ei kohtaa kertaakaan silmästä silmään.   

Mietin pitkään - tämän kirjan aikana sitä ehti tehdä hartaasti! -, että miksi Näkymätön silta ei avaudu minulle, miksi en näe sitä, vaikka monet muut ovat nähneet sen hehkuvan pimeydessä; teoksella on periaatteessa kaikki tarvittavat ominaisuudet, joista yleensä rakentuu minulle mieluinen lukukokemus; on historiaa, eeppisyyttä, draamaa ja kohtaloita, pituutta kuin Kreikan velkakirjalla. Silti Näkymättömän sillan anti on minulle nihkeä. Jossain vaiheessa hoksasin, mikä kirjan suurin ongelma on: ulkokohtaisuus. Näkymätön silta ei tunnu Orringerin omalta tarinalta, vaan tarinalta, jonka hän on kuullut joltain toiselta, ikään kuin hän toimisi eräänlaisena välikappaleena ja kertoisi kaiken eteenpäin sellaisenaan, panematta siihen omaa sieluaan. Toki tarinassa on todellisuuspohjaa, niin maailmanhistorian kuin Orringerin oman suvun tiimoilta, mutta entä loput tarinasta? Sekin vaikuttaa siltä kuin nainen olisi kuullut sen jostain muualta.             
Saatan saada Näkymättömän sillan kuulostamaan huonolta kirjalta, vaikka se ei ole sitä. Mutta se on pitkäveteinen, raskas, uuvuttava. Sitä lukiessa tuntuu siltä kuin pään yllä leijuisi kahdenkymmenen kilon painoinen kahvakuula. (Tiedättehän, se on täsmälleen se sama tunne, joka tulee minun tekstejäni lukiessa.) Painon kanssa pystyy elämään, siellä se kieppuu pään yläpuolella, mutta nautinnosta ei ole tietoakaan. Jos harrastaisin kirjojen jättämistä kesken, tämä kirja olisi luultavasti päätynyt tuon mainion harrastuksen A-ryhmään. Valitettavasti olen liian jääräpäinen ja utelias tarinoiden suhteen, niin että minun on erittäin vaikea jättää kirjoja kesken.

Katsoin juuri elokuvan Poika raidallisessa pyjamassa, joka kosketti minua täysin eri tavalla kuin Näkymätön silta. Sitten kävin lukemassa piristävää iltalukemista holokaustista Wikipediasta, ja itkin kuin majava murskaantuneen padon äärellä noin kolmen rivin jälkeen. Miten on mahdollista, että Wikipedia pystyy siihen, mutta Orringer ei pystynyt siihen kahdeksansadan sivun voimalla?

Wienissä juna pysähtyi asemalle, jota upeampaa Andras ei ollut koskaan nähnyt. Kymmenkerroksinen julkisivu oli silkkaa lasiruutujen ja kullattujen takorautakehysten kudelmaa. Nuo tukirakenteet muodostivat koukeroita, kukka-aiheita ja kerubeja, joita olisi kuvitellut näkevänsä pikemminkin budoaarissa kuin rautatieasemalla. Andras astui laiturille ja seurasi leivän tuoksua kärryille, joista valkolakkinen nainen myi suolarinkeleitä. 

Alkuteos: The Invisible Bridge 2010
Julkaistu Suomessa: Otava 2011 
Sivumäärä: 765 (joista jokainen vastaa noin neljää normaalia sivua)

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Draama, joka on ajoittain kiinnostava, mutta suurimman osan ajasta liian täynnä. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Tunteisiin vetoava tarina, joka on myös sen heikkous; tunneyhteys jää vaillinaiseksi.

PS. Minähän en koskaan kirjoita liian pitkästi mistään. Osaan aina kiteyttää kaiken oleellisen kolmeen lauseeseen. Kolmeen sanaan. Ehkä kolmeen merkkiin. Pitäisikö yksinkertaisesti poistaa tuo yllä oleva jaarittelu ja kirjoitaa sen sijaan jäniksen kokoisilla kirjaimilla  EI! ja kirjanmerkit perään.

Loppukevennyskuva: 

Muumilaakson Mörkö on kääntänyt meille kuuran tatuoiman selkänsä.