Isoa naista ken pelkäisi

Meillä kaikilla on olemassa Lista. Se loputon Lista, jolle päätyvät kaikki mahdolliset "minä haluan lukea tämän, tuon ja sen jonain kauniina päivänä"- kirjat. (Hirveäkin päivä käy. Mikä tahansa päivä käy.) Tuo Lista on aluksi pikkuruinen kuoppa, jota kaivaa pienellä kuokalla, kunnes tajuaa, että on otettava järeämmät aseet käyttöön. Täytyy hakea lapio. Lapio heiluu ja kuoppa syvenee, mutta ei, mikään ei riitä, silloin kun on Lista kyseessä. Lapio on jätettävä ja lainattava naapurin kaiman serkun miniän kaivinkonetta. Kuoppa muuttuu valtavaksi montuksi, kun kone tekee työtä, ja itse istuu ohjaimissa ja miettii, mahtaako loputtoman Listan toisesta päästä löytyä Kiina. Ei sieltä Kiinaa löydy, sillä kirjamonttu on loputon, mutta maapallo ei. Me jatkamme kaivamista. Aina. Ja me teemme sen mielellämme.

Vaikka Lista on loputon, Irenen muisti on rajallinen. Voi kuinka useasti olen törmännyt mielenkiintoiseen kirjaan, mutta siirtänyt kirjan tarkemmat tiedot pelkästään pääkoppani virtapiiriille. Siellä tunnetusti tapahtuu oikosulkuja, ja hups, tiedot ovat haihtuneet. Tai ainakin ne ovat vaihtaneet paikkaansa, enkä minä tiedä, mistä etsiä. Onneksi on olemassa Leena Lumin blogi, joka on varsinainen aarreaitta. Olin hänen blogissaan viettämässä penkojaisia taannoin, ja onnistuin löytämään muutaman hukkuneen kirjan sekä tutkittuani hänen upeaa dekkariosastoaan, päätin tutustua Minette Waltersiin. Nimi oli tuttu ennestään, mutta en ollut lukenut hänen kirjojaan. En ole perinteisten dekkareiden suuri ystävä, mutta Leenan ylistyssanat saivat minut kiinnostumaan Waltersista.

Minette Walters on journalistitaustainen brittiläinen rouva, joka teki läpimurtonsa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Hänestä tuli nopeasti suosittu ja palkittu rikoskirjailija; tähän astisen uran varrella rouvan kirjoja on ilmestynyt toistakymmentä kappaletta, joista suurin osa on suomennettu. Osa kirjoista on jopa saanut televisioelokuvan muodon. Kuvanveistäjä on naisen toinen romani.

Rosalind Leigh on journalisti-kirjailija, jolta kustantaja kärttää uutta kirjaa. Kustantaja haluaa Rozin tekevän perusteellisen paljastuskirjan Olive Martinista, nuoresta naisesta, joka istuu vankilassa murhista tuomittuna. Muutamia vuosia sitten Olive tarttui kirveeseen ja paloitteli äitinsä ja pikkusisarensa kappaleiksi, tunnusti syyllisyytensä, eikä yrittänyt kiistää sitä missään vaiheessa. Roz alkaa käydä säännöllisesti vankilassa tapaamassa Olivea, ja pian hän huomaa, että Olive osoittautuukin miellyttäväksi persoonaksi rujosta ulkonäöstään ja psykoottisesta menneisyydestään huolimatta. Pian Roz huomaa ristiriitaisuuksia Oliven ja hänet tunteneiden ihmisten kertomien välillä; onko Olive lainkaan syyllinen? Ja mikä kumma riivaa Oliven pidättänyttä entistä poliisia, Hal Hawksleytä, nykyistä ravintolan pitäjää?

Aloitin suurella mielenkiinnolla tutustumisen rouva Waltersiin, ja alku sujui mainiosti. Hänen tekstiinsä sujahtaa helposti mukaan, molskahtaa kuin kivi lammen pohjaan, ja siellä sitä makoilee tyytyväisenä ja odottaa, että rouva Waltersin kirjallinen vedenpaine tekisi tehtävänsä, ahdistaisi pohjaan, musertaisi ja liiskaisi lukusielun yhdeksi suureksi lakanaksi, lukusielu armoa anellen, kunnes rouva tulisi vielä, kuin kerta kiellon päälle, ja kävelisi ylitse piikkikorkokengillään kuin keimaileva malli. Mutta. (Nyt tulee se kuuluisa Mutta. Joko olette tavanneet herra/rouva Mutan? Järjetön tyyppi, joka tunkee nokkansa joka asiaan.) Mutta jotain tapahtuu; mitä pidemmälle kirja etenee, sitä kevyemmäksi olo käy, ja kivinen olemus alkaa kadota. Kivi uhmaa painovoiman lakia ja hivuttautuu pikkuhiljaa kohti pintaa, kunnes se pulpahtaa pinnalle, höyhenen kevyenä. Siinä se kelluu loppuajan huolettomana kuin lumpeenlehti.

Walters osaa kirjoittaa suhteellisen hyvin, sujuvasti ja tarpeeksi vetävästi; kaunokirjalliset ansiot jäävät minimiin, mutta Walters ei onneksi vaivu liian helpon tekstin ansaan. Walters kertoo tarinaansa dialogipainoitteisesti, vaikka toki kuvailee ihmisiä ja ympäristöä sangen mukavasti niiden välissä, jotta oikeanlainen tunnelma välittyy lukijalle. Psykologinen puoli on Kuvanveistäjän vahvin väline, mutta se murenee Waltersin sormissa olemattomiin, ja jännite, jota Walters alkupuolella muotoilee, lässähtää veteläksi savikasaksi. Rouva Waltersin kirjoittamisesta paistaa tietynlainen kyynisyys ja mustavalkoisuus, eikä se haittaa, sillä näitä kahta ominaisuutta rouva pyörittelee taitavasti. Myös peribrittiläinen ironia loistaa rivien väleissä kuin rekan valoheittimet, mikä ei ole koskaan huono asia.   

Walters kirjoitteli journalistiaikoinaan romanttisia novelleja, ja myös Kuvanveistäjään hiipii vähitellen pieni romantiikan vire, vaikka sitä yrittäisi kuinka puistella tiehensä. Hus, hus, hukkaan siitä, mutta ei se usko! Yhtäkkiä lukija huomaa joutuneensa keskelle kehnoa pehmoversiota Sandra Brownin kirjasta. (Niin, ja voi, ne tuoreimmat Brownit ovat melko kehnoja ihan itsekseen.) Walters on uskomattoman kömpelö ja kliseinen romantiikan virittelijä; lady Walters, saanko kysyä, että minkälaisia ne teidän oikeasti romanttiset novellit sitten ovat? En ehkä halua kuulla vastausta. Pelottaa liikaa.

Kuvanveistäjä voisi olla paljon parempi, jos typerää poliisi-Haliin liittyvää juonikuviota ei olisi ollenkaan. Minua ei jaksanut kiinnostaa pätkääkään herran ongelmat. Jos kirja olisi keskittynyt vain ja ainoastaan Oliveen - hän on äärimmäisen kiehtova, rakastettavan paha, paheksuttavan rakas hahmo - sekä hänen ja Rozin väliseen suhteeseen, kirja voisi olla sykähdyttävä, mieleenpainuvan värisyttävä lukukokemus. Olivesta ja hänen sielunmaisemastaan olisin halunnut lukea enemmän, syvemmin, tarkemmin; nyt Kuvanveistäjä jää eittämättä torsoksi.

Toivottavasti en sohaise kovin rankalla kädellä muurahaispesää, sillä olen ymmärtänyt, että Kuvanveistäjää arvostetaan dekkaripiireissä erittäin paljon. Kuvanveistäjä on toki lukukelpoinen kirja, jonka naukkailee välipaloina ilman hampaiden kirskuntaa, mutta ei sen ihmeempää. Itse asiassa minua pisti ärsyttämään se, että kuinka hienot ainekset Waltersilla on käsissään, mutta joita hän ei loppujen lopuksi osaa käyttää. Walters ei kuulemma tiedä itsekään kirjaa aloittaessaan, että miten kaikki tulee päättymään, vaan hän antaa ikään kuin tarinan viedä mennessään. Ei huolta, tällainen taktiikka voi toimia. Kuvanveistäjässä se ei toimi. Lopussa selitellään turhia, ja saadaan ne olennaisetkin selitykset kuulostamaan epäuskottavilta. (Minä harvoin käytän sanaa epäuskottava; yleensä inhoan sitä sanaa. Minun puolestani kirjassa saa juosta vaikka oopperaa hoilottavia, masentuneita yksisarvisia satamäärin, eikä se minua häiritse.) Hyvä luoja, anna anteeksi, olen vetänyt esiin epäuskottavuuden kortin! Lupaan piilottaa sen heti paikalla.

Voih ja auts. Kuvanveistäjä taisi sittenkin olla minulle liian perinteinen.

Olive otti Rozilta varastamansa kynän ja asetti sen huolellisesti pystyyn naista esittävän pienen savikuvan viereen, joka nojasi seinään hänen lipastonsa perällä. Hänen kosteat huulensa liikkuivat itsekseen mutustellen ja imeskellen, kun hän tarkasteli veistosta kriittisesti. Se oli karkeasti muotoiltu, möykky kuivunutta harmaata savea, polttamaton ja lasittamaton, mutta niin kuin jonkin vähemmän sivistyneen ajan hedelmällisyyssymboli, sekin oli väkevästi naisellinen. Hän valitsi purkista punaisen tussikynän ja väritti huolellisesti kasvoja ympäröivän tukan; sitten hän vaihtoi vihreään kynään ja piirsi vartaloon karkean jäljitelmän silkkisestä paitapuvusta, joka Rozilla oli ollut yllään.

Alkuteos: The Sculptress (1993)
Julkaistu Suomessa: WSOY 1996
Sivumäärä: 313

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Jännityskirja, joka viihdyttää, mutta unohtaa kiihdyttää. Osuva epilogi ei riitä.