Gracen oppivuodet

Ulkona sataa lehtiä. Ne kieppuvat ja liihottavat kohti maaperää perhosten lailla, ohikiitävän pyrähdyksen, eläen vielä vähemmän aikaa kuin nuo pikkuruiset hyönteissisaruksensa. Sisälläkin sataa. Minä sadan. Silmäni ovat päättäneet vapauttaa kyynelkanavani, nenäni on päättänyt alkaa harjoittaa tippuvan vesihanan erityisen viehättävää tointa, ikään kuin vesi olisi loppumassa maailmasta. Voisin laittaa ämpärin lattialle, kääntää päätäni hiukan minuutin välein, niin että reipas keskellä naamaa sijaitseva vesihanani, jonka asetukset ovat menneet jostain syystä kertakaikkisen pieleen, saisi täyttää ämpärin ihanalla nuhavedellä. Voi tätä iloa! Voisin kastella vedellä puutarhat, täyttää uima-altaat ja suihkulähteet ja pelastaa Afrikan kuivuudelta. Onneksi olen kekseliäs nainen. Onneksi myös tällaiset odottamattomat luonnonilmiöt/asetushäiriöt saapuvat allekirjoittaneen naisen riesaksi harvoin.  

Tästä tulvakatastrofista huolimatta olen onnistunut lukemaan kirjan. Kirjan, joka vei minut taas kauas menneisyyteen, ihanaa! Joskus kavahdin käsitettä historiallinen romaani, mutta nykyään nautin sellaisista suuresti; ainakin sellaisista, jotka kertovat mukaansatempaavia tarinoita. Tällä kertaa oppaanani menneisyyteen toimi Kate Morton, tuo australialaissyntyinen neito, joka muutti Lontooseen opiskelemaan, haaveenaan tulla näyttelijäksi. Valmistuttuaan neitokainen kuitenkin ymmärsi, että kirjallisuus oli hänen todellinen kutsumuksensa; kenguruiden ja didgeridoo-soittimien luvattu maa houkutteli hänet takaisin kotiin, missä hän aloitti kirjoittamisen ja kirjallisuusopinnot. Paluu Rivertoniin on Mortonin kiitelty esikoisromaani, ja tähän mennessä ainoa suomennettu teos hänen tuotannostaan. Hän on kirjoittanut kolme muutakin romaania.

Kirjassa Paluu Rivertoniin liikutaan kahden eri aikatason Lontoossa; tapaamme Grace Bradleyn, sadan vuoden kunnioittavaa ikää hurjasti lähestyvän hoitokodin asukin 1990-luvun lopulla, sekä Grace Reevesin, parinkympin molemmin puolin huojuvan kuuluisan Rivertonin kartanon palvelijattaren 1920-luvun taitteessa. Vanhaan Graceen ottaa yhteyttä elokuvaohjaaja, jonka aikomuksena on siirtää valkokankaalle eräs Rivertonia aikoinaan ravistellut synkkä tapaus. Ohjaajan visiitit saavat Gracen uppoamaan ajatuksissaan yhä syvemmälle ja syvemmälle Rivertonin muistoihin, läpikäymään nuoren Gracen palvelijavuosia ja vaiettuja salaisuuksia...

Kate Morton toivottaa lukijan tervetulleeksi lempeällä ja suloisella kertojanäänellään; Hyvää päivää, istuttehan mukavasti, takkatulen ääressä, kaakaokuppi kädessä, viltti ympärillä? Hienoa, olkaa hyvä ja astukaa sisään Rivertoniin. (Saanen huomauttaa, ettei minulla ollut takkatulta - paitsi tulitikkurasia pöydällä eli sama asia -, saati kaakaota - paitsi tyhjä suklaarasia kaapissa viime joululta eli sama asia - eikä edes vilttiä - paitsi epämääräinen mytty vaatteita nojatuolin selkämyksellä eli sama asia -, mutta tunnelmassa olin heti mukana.) Morton on miellyttävä, helposti lähestyttävä ja tunnelmallinen kertoja, jonka pehmeässä äänensävyssä erottuu rakkaus kirjoittamiseen ja tarinointiin. Teksti on vaivatonta ja kaunista, eikä se edes yritä tehdä itsestään monimutkaista palapeliä, jonka ratkaisemiseen lukija tarvitsisi tietosanakirjaa, Sokratesta ja Pyhää Henkeä. Morton soittaa kirjallista viuluaan vahvuuksillaan, sujuvalla tarinankerronnallaan, joka antaa aikaa ja tilaa, maistella ja kuunnella, mutta jonka kokonaisvaltainen rytmi on tarpeeksi iskevä ja koukuttava.

Mortonista tulee kieltämättä mieleen historiallisten romaanien kuningatar Sarah Waters, mutta Mortonissa on hiukan enemmän lennokkuutta verrattuna Watersin klassisen konservatiiviseen tyyliin. Kate Mortonin tyyli on selkeä, kuin kuiva mänty kankaalla, mutta jonka läheisyyteen on kietoutunut kaistale salaperäistä usvaa; Kate-neiti osaa pitää lukijansa varpaillaan, luoden erilaisia, pikkuruisia maailmoja kirjan suuren maailman sisälle. Tästä hyvänä esimerkkinä kirjan alun kuvaus Rivertonin lasten leikeistä; hetken tuntui siltä kuin olisi yhtäkkiä sukeltanut nostalgisen lastenkirjan puitteisiin. Myös kirjan rakenne ansaitsee kehuja; Morton on toteuttanut kaksi aikajanaa - joista toki suurin osa vietetään kaukana menneisyydessä - onnistuneesti ilman minkäänlaisia kikkailuja lukujen kanssa. Itse asiassa, mitä lähemmäksi loppua kirja kääntyy, sitä vahvemmin alkaa tuntua siltä kuin aika todellakin ohenisi, ja näistä kahdesta ajasta tulee yhtä. Erinomaista työtä.

Kate Morton viehättää, mutta toki naisesta löytyy säröjäkin. Hän on kuin tyylikäs posliinikannu, joka on saanut osakseen muutaman kolhun. Uskollinen, vanha teekannu, jonka sisuksissa muhii maukas, mutta aina se sama Earl Grey. Nainen nimittäin sortuu turhan usein kliseiseen kerrontaan, eikä hän juuri tarjoa teekannustaan uusia makuelämyksiä. Tarina itsessään on myös niin ennalta arvattava, että sen täytyy olla suunniteltua, eikä vahinko. Eikö niin, Kate Morton?

Vaikka Grace Bradley on kirjan päähenkilö, jonka kautta ovet avautuvat Rivertoniin, on hänen roolinsa silti olla eräänlainen tarkkailija, tapahtumien raportoija, Rivertonin asukkaiden hiljainen uskottu. Erityisesti keskiöön nousevat Grace ja Hartfordin sisarusparven samanikäinen neito Hannah; noiden kahden nuoren naisen välille muodostuu luja side, joka kannattelee koko henkilögallerian löyhiä poikkipuita, pitäen kaiken kasassa. Henkilöt ovat kiinnostavia, mutta jostain syystä lähes kaikilla on jonkinlainen suojavaate yllään; heistä ei saa otetta, vaikka heitä kohti yrittäisi kuinka haroa. Hyppysiin jää pelkkiä valkoisia lakanakaistaleita, rippeitä aaveista, oliko heitä loppujen lopuksi olemassakaan? Ainoastaan vanha Grace tekee vaikutuksen; miten mainio ikäneito!

Kaiken kaikkiaan Paluu Rivertoniin on mallikas ja kelpo Mortonin taidonnäyte; se ei ole täydellinen, mutta esikoisromaaniksi se on varsin kypsä ja viihtyisä kokonaisuus. Minä pidin paljon, pienoisista heikkouksista huolimatta. Toivottavasti naisen muutkin kirjat kääntyvät pian suomeksi.

Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Alkuteos: The House at Riverton/The Shifting Fog 2006
Julkaistu Suomessa: Bazar 2011
Sivumäärä: 613

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Surumielinen tunnelmapala perienglantilaisesta kartanoelämästä, jonka tiluksilla ja lähiympäristössä samoilee mielellään.

PS. Nenäni asetukset ovat jo palaamassa normaalimpaan suuntaan. Hurraa!