Kuka lohduttaisi Juliaa?

Heja Sverige! Irenen maailmanmatkailu jatkuu, mutta tällä kertaa ei tarvinnut mennä merta edemmäksi kalastelemaan uusia, pulleita lohikaloja, vaan oli aika suunnata virvelin viehe kohti naapurimaa Ruotsia. Viuh, viuh, se heilahti, ja koukkuun tarttui Johan Theorin. Oi, oi, minkälaisen saaliin mahtoi Irene saada? Ennen kuin tarkastelemme lisää Ruotsin lahjaa rikoskirjallisuudelle, minun on myönnettävä eräs seikka; en ole tainnut lukea muita ruotsalaisia kirjailijoita kuin Astrid Lindgreniä ja Göstä Knuttsonia, näin kun äkkiseltään muistelen, ja noista ajoista on dinosauruksen verran aikaa. Kerran yritin, viisaana ja kauniina aikuisena, lukea Stieg Larssonia, mutta homma jäi kesken kolmenkymmenen sivun jälkeen. (Ja tunsin oloni entistä viisaammaksi ja kauniimmaksi sen tehtyäni.) Eli, toisin sanoen kosketukseni ruotsalaiseen kirjallisuuteen on käytännössä samalla tasolla kuin varsinaiset vierailuni tuolla sinikeltaisten jääkiekkoilijoiden luvatussa maassa; olen käynyt laivalla Tukholman satamassa muutaman kerran, ja pari kertaa autolla Haaparannalla. Väittäisin siis, että tunnen Ruotsin kuin oman mattoni kääntöpuolen. Niin, aivan kuten olen melkein käynyt Kiinan muurilla, koska veljeni on käynyt siellä. Periaatteessa, olen lähes kiinalainen.

Mutta takaisin "Johan nyt Theorian heitti" jännityskirjailijaan. (Kertakaikkiaan, en voinut vastustaa.) Minulle mies oli jokin aika sitten tuntematon suuruus, mutta kun herran uusin kirja, Sankta Psykon kasvatit, alkoi välähdellä pitkin kirjablogeja kuin mustat jouluvalot, mielenkiintoni heräsi ja halusin ottaa pikapurjehduksen Ruotsiin. Sankta Psykon kasvatit eivät suostuneet muuttamaan luokseni maanitteluistani huolimatta, joten päätin aloittaa toisaalta, ja heittäytyä Hämärän hetkeen, joka on Theorinin palkittu esikoisromaani. Mies on, yllätys, yllätys, toimittaja, joka on innostunut kirjoittamaan kirjoja. Göteborgin herra antaa kirjoissaan kynänsä laulaa oodeja Öölannille, jossa hän viettää yhä kesät niin kuin lapsuudessaan.

Julia Daviddson on murheen murtama, pienen poikansa kadottanut ja menettänyt nainen, jonka läheisin ja rakkain ystävä on punaviinipullo. Sairaanhoitajan työt eivät häntä kiinnosta, vaan hän rypee surussaan ja ahdistuksessaan, marinoituu punaviinissään ja ikävöi poikaansa niin kuin hän olisi kadonnut edellisenä päivänä, vaikka tapahtuneesta on yli kaksikymmentä vuotta aikaa. Yllättäen Julian isä, entinen merikapteeni, joka nykyään navigoi vanhainkodin myrskyisissä aalloissa, ottaa tyttäreensä yhteyttä; hänelle on lähetetty lapsen sandaali. Sandaali, joka saattoi kuulua kadonneelle Jens-pojalle. Julia päättää lähteä tapaamaan isäänsä Gerlofia Öölantiin, lapsuutensa maisemiin, jossa vellova meri, loputon alvari ja synkkä syksy kietovat saarta joka puolelta kuin jumalan puristavat sormet. Voisiko Julialle viimein selvitä, mitä Jensille tapahtui? Veikö Öölannin oma aave, pelätty rikollinen, Nils Kant Jensin?

Johan Theorin kertoo kaikkitietävästi; tytär-isä duo johdattaa tietä, mutta ojissa, hämärissä, vaanii myös Nils Kant, jonka edesottamuksia seurataan lapsesta asti aina aikuiseksi mieheksi toisen maailmansodan aikoihin, ja sen jälkimaininkeihin. Theorin kirjoittaa verkkaisesti, kiireettömästi, punoen luonnon vahvaksi osaksi kertomuksen koria, jota hän kiikuttaa pitkin Öölannin saarta kuin Harmaahilkka. Jossain piileksii Iso paha susi, jonka uhkaavan läsnäolon Theorin osaa köyttää arkisiin askareisiin kuin veneen laituriin, napakasti, varmalla otteella. Mutta yhdessä verkkaisen etenemisen kanssa kokonaisuus alkaa pian hajota, löystyä; vene, joka alkupuolella tarinaa kelluu tukevasti omassa satamassaan, irtoaa ja lähtee ajelehtimaan, loputtoman seesteiselle merelle, missä ei näy mielenkiintoisia asioita, vaan sitä huomaa tuijottavansa sinistä taivasta ja odottavansa, milloin veneajelu oikein päättyy.

Theorin toistaa itseään turhan usein, ikään kuin hän pitäisi lukijaa täydellisenä idioottina. Häntä tekisi mieli mennä koputtamaan olkapäälle ja sanoa: Herra, te sanoitte tämän asian jo noin kolme kertaa! Miehen kerronnassa on muutenkin jotain naiivia; kaikki pitää vääntää rautalangasta, piirtää kuvio tai sambata itsensä uuvuksiin samalla kaavalla kerta toisensa jälkeen. Tekstillä on toki hetkensä, mutta yleisvaikutelma hukuttaa lopulta veneen merenpohjaan, ja lukija joutuu kauhomaan itse kehonsa takaisin rantaan. Tarinan lataus lipsahtaa puolessa välissä kirjaa epäluontevaan suuntaan, kun tietoja pantataan tyyliin "minä kerron sitten myöhemmin." Argh! Jos minä olisin Julia, minä en odottaisi sekuntiakaan!

Theorin on ilmeisesti yrittänyt vangita tarinaansa kirjaimellisesti kirjansa nimen, hämärän hetken, jolloin todellisuuden ja yliluonnollisuuden raja on häilyvä; hämärän, aavemaisen hetken, jolloin mikä tahansa on mahdollista, mutta toteutus on yhtä ontuva kuin nilkkansa nyrjäyttäneen askeltaminen. Jännityksen luominen ei pääse missään vaiheessa vauhtiin toden teolla, vaan se katoaa alvarin kalkkikiven kätköihin. Jännitysviritelmän rinnalle herra Ruotsalainen nostaa yhdeksi teemaksi surun, joka ei kuitenkaan kanna pitkälle. Punaviinin litkiminen, ostoskanavan katseleminen ja sairasloma töistä eivät ole ne järeimmät aseet surun kuvaamiseen.  

Nils Kantin historiaosuudet eivät vakuuta. Jollain tavalla, herra Theorin on onnistunut saamaan Nils Kantista tylsän hahmon, vaikka edellytykset ovat olemassa kiinnostavaan hahmoon. Eniten silmään pistää Julia Daviddson; Theorin ei kirjoita uskottavasti naisen näkökulmasta. Pappa Gerlof on onnistunein henkilö, mainio vanha herra, jonka olisi toivonut olevan äänessä koko ajan.

Hämärän hetkessä ei ole kuin neljäsataa sivua, mutta minulla meni silti yllättävän pitkään kirjan parissa. (Mieluummin tuijottelin alla olevaa siskoni "remonttikissaa".) Alku oli lupaava, kunnes alkoivat vaikeudet; minä aloin pitkästyä. Tarina ei lähtenyt sellaiseen suuntaan, että se olisi imaissut minut mukaansa, vaan se muuttui jankkaavaksi muka jännitystarinaksi, jossa ei tapahdu juuri mitään. Harmi sinällään, koska Theorinin kirjoittajan lahjat ovat kohtuullisen hyvät, eivät kovin persoonalliset, mutta siedettävät. Jo Tulppaanimurhien aikana pohdin, että miksi ihmeessä minä luen dekkareita. Kyllä, pohdin taas.

Hän seisoi keittiön ikkunan ääressä, kuunteli kohinaa ja katseli alas kadulle. Ulkona oli kylmä ja tuulinen sää. Syksynkeltaiset koivunlehdet tempoivat itsensä irti sateen kastelemasta asvaltista ja heittäytyivät tuulen lennätettäväksi. Jalkakäytävän reunassa oli autonrenkaiden mustanharmaaksi mössöksi liiskaamia pudonneita lehtiä, jotka eivät enää koskaan pääsisi irtaantumaan maasta.

Alkuteos: Skumtimmen 2007
Julkaistu Suomessa: Tammi 2008
Sivumäärä: 429

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Hitaasti laahustava tarina, jonka jännite räpsähtää auki kuin temppuileva rullaverho liian aikaisessa vaiheessa.