Perhosta mä metsästän

Taas Irenen kourassa on kulkenut parin päivän ajan Joel Haahtelan teos. Muistatteko hänet? Sen käsittämättömän tyypin, joka on onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla murtamaan kotimaisuudelta panssaroidun sydämeni kuoren, ja luikahtanut sisään kuin murtovaras. Miten te teitte sen, herra Haahtela? Oletteko te supersankareiden sukua tai jotain? Muuttuuko sulkakynänne - sillä hän kirjoittaa, kyllä minä tiedän nämä asiat - tarvittaessa sädettäjäksi, joka tainnuttaa mahdollisten vastahakoisten lukijoiden epäilevät ajatukset? Herra Haahtela, kai te ymmärrätte, että minun blogini kirjailijoiden kotimaisuusaste on tällä hetkellä noin kaksi prosenttia. Loput 98 prosenttia huitovat ulkomailla, mutta te, herra Haahtela, olette nähtävästi asettaneet jalkanne oven väliin pysyvästi. Siinä te olette, kuin iloisesti myhäilevä ovistoppari. Ettekä aio muualle mennä. Minun täytyy pitää teitä silmällä. Tiedä vielä, ketä muita sieltä kotimaiselta puolelta alkaa vilahdella sydänkopperooni, kun on tuollainen järjetön lääkärin ja kirjailijan renttu ovenvartijana.

Perhoskerääjä on herra Haahtelan viides romaani, joka on muuten käännetty saksaksi. Herzlich! Kirja on minun Haahtela-urani kolmas, joka alkoi siis vasta nelisen kuukautta sitten. Mutta en voi sille mitään! Haahtelan kirjat ovat kuin pieniä suklaarasioita; niistä tulee onnellinen ja tyytyväinen mieli, mutta niistä jää silti pieni nälkä.

Olipa kerran mies nimeltä Henri Ruzicka, jolle sattui niin, että kuolo korjasi vanhoilla päivillä. Jostain syystä Ruzicka testamenttaa omaisuutensa tavalliselle suomalaiselle miehelle, jota hän ei koskaan tavannut. Suomenpoika käy katsomassa Ruzickan kotia, missä hän saa selville, että mies oli innokas perhosharrastaja. Hän löytää myös kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden avulla hän pystyy ottamaan yhteyden Henri Ruzickan menneisyyden naiseen, Anna Prinziiin. Mies päättää lähteä Saksaan tapaamaan Anna Prinziä...

Jälleen Haahtelan tarinan raamit ovat hyvin yksinkertaiset. Hän ikään kuin naputtelee nopeasti kasaan kehikon, varaston rungon, ja jättää sen siihen, ilman kattoa, ilman seiniä, sillä hän haluaa, että ilma kulkee läpi ja ajatukset virtaavat vapaina, kieppuvat tuulessa kuin pölyhiukkaset. Herra Haahtela ei sulje tarinaansa vangiksi jonkin tietyn perustuksen sisälle; hän antaa tarinalleen tilaa hengittää, tilaa elää. 

Perhoskerääjä havahduttaa minut ensimmäistä kertaa siihen mukavaan huomioon, että Joelin poika osaa myös kertoa. Kahdessa aikaisemmassa häneltä lukemassani kirjassa (Elena, Kaksi kertaa kadonnut) tarinankerrontaa on ollut kauttaaltaan melko vähän, mutta Perhoskerääjän matkassa tuntuu viimein siltä, että mies avaa todella tarinankertojan suunsa. Ja häntä on miellyttävää kuunnella! Dialogit ovat tällä kertaa upotettu kerronnan joukkoon, mikä on hyvä, toimiva ratkaisu, sillä ainakin Kaksi kertaa kadonneessa perinteinen repliikkien vaihto oli kömpelöä.

Vaikka Perhoskerääjän minäkertojana toimii tavallinen, ehkä hiukan surumielinen ja yksinäinen, elämästä irrallaan leijaileva mies (tyypillinen Haahtela-mies, minä otaksun), jonka nimeä ei mainita, on hän silti eräänlainen sivustaseuraaja. Kertomuksen todelliseksi päähenkilöksi nousee Henri Ruzicka, kuollut, mystinen mies, jonka taustoja vanha rouva Prinz valaisee. Rouva Prinznkin muuttuu rivien myötä elävämmäksi hahmoksi kuin herra Nimetön, joka ironista kyllä, kuvailee rouvaa läpikuultavaksi, vaikka tosiasiassa, hän taitaa olla sitä itse. Pidän tällaisesta tyylikeinosta, etäännyttävästä minäkertojasta, lähes aina, varsinkin jos se toteutetaan yhtä hienosti kuin Haahtela sen toteuttaa. Toki loppupuolella tarinaa herra Nimettömänkin läpikuultavuuteen saadaan enemmän peittoa, mutta ehkä vain muutaman helmiäisenvalkean lakanan verran.

Perhoskerääjä tuntuu jonkinlaiselta Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen välimuodolta. Kirja ei ole niin salaperäinen ja oivaltava kuin Elena, mutta on tarinavetoisempi. Kaksi kertaa kadonnut tuntuu taas Perhoskerääjään verrattuna raakileelta, kokeilevalta. Perhoskerääjässä Haahtelan teksti on hallittu kokonaisuus, ikään kuin miehen kirjalliset palikat olisivat loksahtaneet vihdoin kohdalleen. Haahtelan kirjoittajan rytmi on mielenkiintoinen, erikoinen; lyhyttä, lyhyttä, keskipitkää ja pitkää, kuin laulua linnun, joka ei tiedä, kuinka pitäisi laulaa, mutta se laulaa kuitenkin, omalla tavallaan, ja kun se laulaa, kaunis ääni kiirii kaikkialle, ilmaan ja veteen, syteen ja saveen, sieluun ja sydämeen, nostattaen paikoitellen ihokarvat pystyyn. Aivan täysosuma Perhoskerääjä ei ole, vaikka sen unenomaisessa, lempeässä tunnelmassa loikoilee helposti. Vaikka pidin tarinankerronnasta, en tällä kertaa bongannut niin montaa hengästyttävää "Haahtela-filosofointia" kuin aikaisemmin; niitä, joiden äärelle seisahtuu, niitä, joita jää tuijottamaan eteensä kuin peilikirkasta järven pintaa.

Hänen unohduksestaan oli tullut minun unohdukseni, mutta nyt mieleeni tulvi kuvia, niitä satoi kuin lumihiutaleita, ne leijuivat yksi kerrallaan hitaasti esiin pimeästä, nousivat esiin jostain hyvin kaukaa, esineet ja talo ympärilläni tuntuivat äkisti heräävän eloon, niihin vangitut äänet ja naurahdukset pakottautuivat liikkeeseen, niin kuin lapsuuden sadussa, jossa kiveksi muuttunut tyttö alkoi hitaasti hengittää, kivi rapisi hänen yltään, vaalea iho kuulsi kuoren läpi, elämä virtasi ruumiin läpi.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Julkaistu: Otava 2006
Sivumäärä: 189

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Tyylikäs teos, joka on kuin lepattava suruvaippa tummine sävyineen ja muutamine värikkäine pisteineen, mutta joka lipsahtaa viime hetkillä hyppysistä, kun sitä kohti kurkottaa.