.

.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Perhosta mä metsästän




Taas Irenen kourassa on kulkenut parin päivän ajan Joel Haahtelan teos. Muistatteko hänet? Sen käsittämättömän tyypin, joka on onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla murtamaan kotimaisuudelta panssaroidun sydämeni kuoren, ja luikahtanut sisään kuin murtovaras. Miten te teitte sen, herra Haahtela? Oletteko te supersankareiden sukua tai jotain? Muuttuuko sulkakynänne - sillä hän kirjoittaa, kyllä minä tiedän nämä asiat - tarvittaessa sädettäjäksi, joka tainnuttaa mahdollisten vastahakoisten lukijoiden epäilevät ajatukset? Herra Haahtela, kai te ymmärrätte, että minun blogini kirjailijoiden kotimaisuusaste on tällä hetkellä noin kaksi prosenttia. Loput 98 prosenttia huitovat ulkomailla, mutta te, herra Haahtela, olette nähtävästi asettaneet jalkanne oven väliin pysyvästi. Siinä te olette, kuin iloisesti myhäilevä ovistoppari. Ettekä aio muualle mennä. Minun täytyy pitää teitä silmällä. Tiedä vielä, ketä muita sieltä kotimaiselta puolelta alkaa vilahdella sydänkopperooni, kun on tuollainen järjetön lääkärin ja kirjailijan renttu ovenvartijana.

Perhoskerääjä on herra Haahtelan viides romaani, joka on muuten käännetty saksaksi. Herzlich! Kirja on minun Haahtela-urani kolmas, joka alkoi siis vasta nelisen kuukautta sitten. Mutta en voi sille mitään! Haahtelan kirjat ovat kuin pieniä suklaarasioita; niistä tulee onnellinen ja tyytyväinen mieli, mutta niistä jää silti pieni nälkä.

Olipa kerran mies nimeltä Henri Ruzicka, jolle sattui niin, että kuolo korjasi vanhoilla päivillä. Jostain syystä Ruzicka testamenttaa omaisuutensa tavalliselle suomalaiselle miehelle, jota hän ei koskaan tavannut. Suomenpoika käy katsomassa Ruzickan kotia, missä hän saa selville, että mies oli innokas perhosharrastaja. Hän löytää myös kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden avulla hän pystyy ottamaan yhteyden Henri Ruzickan menneisyyden naiseen, Anna Prinziiin. Mies päättää lähteä Saksaan tapaamaan Anna Prinziä...

Jälleen Haahtelan tarinan raamit ovat hyvin yksinkertaiset. Hän ikään kuin naputtelee nopeasti kasaan kehikon, varaston rungon, ja jättää sen siihen, ilman kattoa, ilman seiniä, sillä hän haluaa, että ilma kulkee läpi ja ajatukset virtaavat vapaina, kieppuvat tuulessa kuin pölyhiukkaset. Herra Haahtela ei sulje tarinaansa vangiksi jonkin tietyn perustuksen sisälle; hän antaa tarinalleen tilaa hengittää, tilaa elää. 

Perhoskerääjä havahduttaa minut ensimmäistä kertaa siihen mukavaan huomioon, että Joelin poika osaa myös kertoa. Kahdessa aikaisemmassa häneltä lukemassani kirjassa (Elena, Kaksi kertaa kadonnut) tarinankerrontaa on ollut kauttaaltaan melko vähän, mutta Perhoskerääjän matkassa tuntuu viimein siltä, että mies avaa todella tarinankertojan suunsa. Ja häntä on miellyttävää kuunnella! Dialogit ovat tällä kertaa upotettu kerronnan joukkoon, mikä on hyvä, toimiva ratkaisu, sillä ainakin Kaksi kertaa kadonneessa perinteinen repliikkien vaihto oli kömpelöä.

Vaikka Perhoskerääjän minäkertojana toimii tavallinen, ehkä hiukan surumielinen ja yksinäinen, elämästä irrallaan leijaileva mies (tyypillinen Haahtela-mies, minä otaksun), jonka nimeä ei mainita, on hän silti eräänlainen sivustaseuraaja. Kertomuksen todelliseksi päähenkilöksi nousee Henri Ruzicka, kuollut, mystinen mies, jonka taustoja vanha rouva Prinz valaisee. Rouva Prinznkin muuttuu rivien myötä elävämmäksi hahmoksi kuin herra Nimetön, joka ironista kyllä, kuvailee rouvaa läpikuultavaksi, vaikka tosiasiassa, hän taitaa olla sitä itse. Pidän tällaisesta tyylikeinosta, etäännyttävästä minäkertojasta, lähes aina, varsinkin jos se toteutetaan yhtä hienosti kuin Haahtela sen toteuttaa. Toki loppupuolella tarinaa herra Nimettömänkin läpikuultavuuteen saadaan enemmän peittoa, mutta ehkä vain muutaman helmiäisenvalkean lakanan verran.

Perhoskerääjä tuntuu jonkinlaiselta Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen välimuodolta. Kirja ei ole niin salaperäinen ja oivaltava kuin Elena, mutta on tarinavetoisempi. Kaksi kertaa kadonnut tuntuu taas Perhoskerääjään verrattuna raakileelta, kokeilevalta. Perhoskerääjässä Haahtelan teksti on hallittu kokonaisuus, ikään kuin miehen kirjalliset palikat olisivat loksahtaneet vihdoin kohdalleen. Haahtelan kirjoittajan rytmi on mielenkiintoinen, erikoinen; lyhyttä, lyhyttä, keskipitkää ja pitkää, kuin laulua linnun, joka ei tiedä, kuinka pitäisi laulaa, mutta se laulaa kuitenkin, omalla tavallaan, ja kun se laulaa, kaunis ääni kiirii kaikkialle, ilmaan ja veteen, syteen ja saveen, sieluun ja sydämeen, nostattaen paikoitellen ihokarvat pystyyn. Aivan täysosuma Perhoskerääjä ei ole, vaikka sen unenomaisessa, lempeässä tunnelmassa loikoilee helposti. Vaikka pidin tarinankerronnasta, en tällä kertaa bongannut niin montaa hengästyttävää "Haahtela-filosofointia" kuin aikaisemmin; niitä, joiden äärelle seisahtuu, niitä, joita jää tuijottamaan eteensä kuin peilikirkasta järven pintaa.

Hänen unohduksestaan oli tullut minun unohdukseni, mutta nyt mieleeni tulvi kuvia, niitä satoi kuin lumihiutaleita, ne leijuivat yksi kerrallaan hitaasti esiin pimeästä, nousivat esiin jostain hyvin kaukaa, esineet ja talo ympärilläni tuntuivat äkisti heräävän eloon, niihin vangitut äänet ja naurahdukset pakottautuivat liikkeeseen, niin kuin lapsuuden sadussa, jossa kiveksi muuttunut tyttö alkoi hitaasti hengittää, kivi rapisi hänen yltään, vaalea iho kuulsi kuoren läpi, elämä virtasi ruumiin läpi.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Julkaistu: Otava 2006
Sivumäärä: 189

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Tyylikäs teos, joka on kuin lepattava suruvaippa tummine sävyineen ja muutamine värikkäine pisteineen, mutta joka lipsahtaa viime hetkillä hyppysistä, kun sitä kohti kurkottaa.   



 



  
           


  





7 kommenttia:

  1. En ole taas kiireiltäni ehtinyt kommentoimaan loistavia tekstejäsi mutta nyt oli pakko laittaa pikaterveisiä;-) tämä kirja oli minulle sellainen teos jonka lukemisen jälkeen jäin täällä " haavi auki" sillä kirjaa oli kehuttu maasta taivaisiin, minkä takia odotin siltä todella paljon enemmän. Bongasin kirjan jo ajat sitten lukulistalleni täältä suosittujen kirjabloggaajien kirjoituksista.

    Mutta siis, en päässyt sisälle kirjaan ollenkaan, en tajua. Harvoin käy näin, siis etten osannut sanoa kirjasta yhtikäs mitään;-) kummallinen kirja.
    Ehkä siksi kaikki fiksut ja filmaattiset tykkäävät, tämmöinen tuiki tavallinen kirjatoukka taas sai helmiä sioille :=D.

    Juu, ja tuon kokemuksen jälkeen olen kiertänyt kaukaa Haahtelan muut teokset. Jos sinä suosittelisit joitan muuta hänen teostaan,niin minut tietäen, mitä suosittelisit?

    Mukavia marraskuisia päiviä Irenelle!



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jaana! Ihanaa, että piipahdit. Niin, tämä herra Haahtis taitaa olla vähän sellainen heppu, että hän ei välttämättä kaikkia ns. tavoita. En ihmettele lainkaan, ettet ole päässyt kirjaan sisään; itsekin olen melko äimistynyt, että minä pidän hänen tyylistään näin paljon, joistain oikeista naruista herra Haahtis osaa vedellä, että minä hykertelen. Vaikea selittää. Ja en sitten tiedä, jos tämä ei kolahtanut, niin voi olla, ettei kolahda muutkaan. Elena on yhä suosikkini, ja sitä kai uskaltaisin suositella, se on pieni, nopeasti luettu, mutta sydämen pitää olla auki, kun sen aloittaa. Niin minä luen herran kirjoja, sydän auki kuin talon ovet tuuletuspäivänä. =D

      Kiitos, sinullekin paljon mukavuutta ja lempeyttä marraskuuhun!

      Poista
  2. Parhautta! (Sekä kirja että tämä juttu.)

    VastaaPoista
  3. Olen käynyt täällä lukemassa tämän arviosi jo pariinkin kertaan, mutta nyt vasta ehdin kommentoimaan. Perhoskerääjä on toinen niistä kahdesta Haahtelan teoksesta, joka minulla on vielä lukematta (toinen on Naiset katsovat vastavaloon - säästelen niitä kuin Roope Ankka pennosiaan, sillä mitä minä sitten luen kun ei ole enää yhtään lukematonta Haahtelaa??? Kääk!!), joten itse kirjasta en osaa oikein sanoa mitään. Mutta juttusi oli mainio, kuten aina, ja olen hurjan iloinen että olet löytänyt Haahtelan elämääsi (kuulostipa tuo jotenkin... kirkolliselta?!?). :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtela olkoon teidän kanssanne!
      (Huh huh, senkin säästelijä-Sara!)

      Poista
    2. Hellou, ihanainen! (Ooh, kestävätkö minun juttuni peräti kaksi lukukertaa... =D ) Minäkin olen kovin iloinen, että olen löytänyt Joelin. Löytänyt herätykseni! Halleluja! Ja nyt rukoilkaamme. (Pekka mukaan!) =D Minulla on onneksi vielä monta Haahtelaa jäljellä; minulla on hieman sama juttu herra Kingin kanssa, kun olen ajatellut, että entäpä sitten kun olenkin lukenut kaiken mahdollisen... Onneksi tuotanto on laaja. Sinäkin voit sitten aloittaa Haahtiksen kanssa alusta, kun olet saanut nämä pari viimeistä pois alta. =D

      Poista