Tutkimattomat ovat Herran tiet

Afrikka, täältä tullaan! Olen jo pitkään halunnut lukea afrikkalaisen kirjan; jokin aika sitten kiinnostuin nigerialaisesta kirjailijakaunottaresta Chimamanda Ngozi Adichiesta, erityisesti hänen uunituoreesta romaanistaan Kotiinpalaajat, mutta ajattelin aloittaa afrikkalaisen tanssini Adichien kanssa hänen esikoisromaanillaan, Purppuranpunaisella hibiskuksella. Jo kirjan nimi on niin hengästyttävän kaunis, että sydän heittää volttia heimon iltanuotion äärellä kuin viimeistä päivää, mutta olin silti varovaisen epäileväinen, että miten minun kävisi Adichien kanssa, sykkisikö meidän veremme yöllisen taivaan alla samassa rytmissä, tähtien tatuoimina, rumpujen pauhatessa. Yhdysvalloissa opiskellut 36-vuotias Adichie saavutti Orange-palkinnon toisella romaanillaan, Puolikas keltaista aurinkoa. Hän on myös kirjoittanut novellikokoelman Huominen on liian kaukana.

Teini-ikäisen Kambili-tytön perheeseen kuuluvat kuuliainen äiti, ankara ja syvästi uskonnollinen isä sekä veli Jaja. Perhe on nigerialaista yläluokkaa, kiitos menestyneen isännän, joka on vapauden puolestapuhuja, sekä tunnettu anteliaasta luonteestaan kylillä ja kujilla. Herra isäntä sattuu unohtamaan oman perheensä kaikessa kiihkoudessaan niin, että hän vaatii vaimoaan ja lapsiaan elämään pelkistettyä ja aikataulutettua elämää. Vaikka resurssit ovat ulkoisesti kunnossa, eivät ilo ja onni asu tässä perheessä. Sulkeutuneen ja totisen Kambili-tytön sydän on koverrettu tyhjäksi kuin kurpitsan sisus. Mitä tapahtuu, kun isännän sisar, Kambilin hymyilevä ja räikeä Ifeoma-täti, pyytää Kambilia ja Jajaa vierailulle toiseen kaupunkiin? Voiko Kambili löytää itsensä rentojen serkkujensa luona, täyttää sydämensä kuin maljan erilaisella elämän virralla, pyydystää hymyn kuin perhosen, ja tuntea sen pehmeyden omilla huulillaan?

Neiti Adichie kietoo lukijan itseensä välittömästi; hän letittää hiuksesi, silittää poskeasi, lohduttaa ja ymmärtää, asettaa shaalin harteillesi, jonka syleilyssä voi nauttia kupin kaakaota pimeässä syysillassa. Adichiessa on sopivaa, miellyttävää lämpöä, joka puhaltaa ihoa pitkin kuin keveä pasaatituuli; sen suloisen kaartuvissa, ystävällisissä henkäyksissä tuntee olonsa kotoisaksi. Adichien teksti pitää kädestä kiinni, johdattaa turvallisesti basaarien sokkeloihin, rauhallisella tyylillään; häntä ympäröi ikään kuin eräänlainen suojakehä, jota ei yksikään yli-innokas kauppias pysty rikkomaan, ja lukijalla on kunnia päästä näkemään värikirjo Adichien rinnalla. Hän nappaa torilta kookospähkinän, munakoison, jamssin, ja tarjoilee niitä ilahduttavan raikkaana kielikuvapiirakkana, jonka palasia makustelee suussaan tyytyväisenä.

Adichie luo unelmanpehmeän tunnelman, kylvää rikkaan ääniä ja tuoksuja sisältävän suuren puutarhan, jossa hedelmät hehkuvat ja eksotiikka tulvii puunrungoista kuin mahla. Puutarhan nurkista löytyy taukopaikkoja, joilla hengähtää, murtaa leipää; Adichie on kuin mausteisen ruoan lähetti, energian jakaja, josta ottaa voimaa kunnes on aika jatkaa tutkimusmatkaa. Luonnon keskellä, jossa kaiken kauneudenkin keskellä vallitsee ahdistus ja vaara, piikki pensaassa, käärme kivellä loikoilemassa, yllättävä karu auringon polttama kaistale kuivaa, halkeillutta maata jalkapohjien alla. Afrikkalaiset sävyt värjyvät ilmassa kuin sateenkaaren kirjavat revontulet, mutta vaikuttaa myös siltä, että lähistöllä välkehtivät tähtilipun värit. Liekö Adichien Yhdysvalloissa viettämä aika tuonut mukaan ripauksen länsimaisuutta?

Kambili-tyttö on Purppuranpunainen hibiskus, joka on kirjan alussa pelkkä siemen; hän on painettuna maan alle, valottomaan tilaan, jonne mikään todellinen ei yllä, mutta tarinan edetessä siemen alkaa itää, puskea maasta hiljaisella voimalla, voimalla, jota Kambili ei tiennyt olevan itsellään. Pikkuhiljaa neidosta kehittyy hibiskuksen nuppu, jonka symbolista, hidasta avautumista seurataan läpi tarinan. Vaikka Kambili-nupun tielle osuu yhä rankkoja sadekuuroja, se kestää kolhunsa ihailtavalla tavalla. Adichie on onnistunut valamaan Kambiliin uskomatonta herkkyyttä, mutta myös vahvuutta; Kambili on kuin harvinainen, herkästi särkyvä kahvikuppi, joka on asetettu jykevän kaapiston vitriiniin, ja jollain ihmeellisellä keinolla, Kambili on sekä kahvikuppi että kaapisto.

Muutenkin Adichien henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi mieleenpainuvia, varsinkin Ifeoma-täti, jonka hersyvää, topakkaa olemusta katselee mielellään. Ainoastaan Kambilin äiti ja veli Jaja jäävät hiukan etäisiksi. Uskonnolla on vahva rooli Purppuranpunaisessa hibiskuksessa, niin vahva, että sen voisi nimetä käytännössä yhdeksi henkilöhahmoksi. Uskonto ei kuitenkaan heittäydy liian päällekäyväksi, että se veisi tilan muilta, lihallisilta hahmoilta. 

Epäröintini oli turhaa; Adichie lumosi kauniilla kirjallisilla sävelillään minut kuin käärmeenlumooja korista nousevan kobran, vaivutti minut lempeään hypnoosiin, josta en olisi halunnut havahtua. Aluksi kaipasin enemmän Nigerian levottomien olosuhteiden tarkempaa kuvausta, mutta kun myöhemmässä vaiheessa aihetta sivuttiin syvemmin, huomasin, ettei se enää kiinnostanut minua niin paljon. Ilman tätä pientä notkahdusta, luulisin, että Purppuranpunainen hibiskus lähentelisi kohdallani täydellistä lukuelämystä. 

Äidin mentyä makasin sängyssä ja muistelin mennyttä aikaa, kaikkia niitä vuosia, jolloin Jaja ja äiti ja minä olimme puhuneet keskenämme pikemminkin hengessämme, sielujemme välityksellä, kuin ääneen. Aina Nsukkassa vierailuun asti. Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.

Alkuteos: Purple Hibiscus 2003
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2010
Sivumäärä: 328

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Hienovireinen, kuulas kasvutarina, joka ei anna elämän dramatiikan horjuttaa itseään.