Näkymätön rakkaus

Rosamund Lupton ilahdutti minua viime vuonna kauniilla Sisarellaan, esikoisteoksellaan, ja silloin jo tiesin, että ladyn toinen romaani Mitä jäljelle jää, tulisi myös jossain vaiheessa lukuvuoroon. Se sattui pääsemään tositoimiin melko pian, sillä kirja oli jätetty houkuttelevasti esille kirjastossa tässä taannoin, joten se oli siitä aika helppo homma nostaa riuskoille käsivarsilleni ja viedä se kotiin. (Lainasin sen toki ensin - en harrastele kirjojen varastamista... kovin usein.)

Mitä jäljelle jää alkaa tulipalolla. Lontoossa Sidley Housen rikkaiden yksityiskoulu loimottaa yhtäkkiä liekeissä koulun liikuntapäivänä; lähes kaikki koulun lapset ja henkilökunta ovat ulkona, mutta Grace Covey huomaa, että hänen teini-ikäistä tytärtään ei näy missään. Urhea Grace syöksyy palavaan rakennukseen etsimään Jenny-tytärtä, ja onnistuu auttamaan pulaan joutunutta tyttöä. Mutta molemmat loukkaantuvat pahoin ja heidät kuljetetaan tajuttomina sairaalaan. Kun Gracen ja Jennyn kehot makaavat tiedottomina sängyissä, näiden jonkinlaiset henkiolennot pystyvät tarkkailemaan tilannetta ulkopuolelta. Käy ilmi, että tulipalo oli tuhopoltto. Yrittikö joku vahingoittaa nimenomaan Jennyä? Odotellessaan elämän ja kuoleman välisessä odotushuoneessa tilanteen ratkaisua, äiti ja tytär tutustuvat toisiinsa paremmin ja yrittävät samalla selvittää syytä tuhopolttoon...

Luin juuri ennen Mitä jäljelle jää -kirjaa Tohtori Unen, joka oli huikea. Lähtökohdat seuraavaan kirjaan eivät olleet siis optimaaliset; tiedätte varmasti sen tunteen, kun on lukenut jotain uskomattoman hienoa, kunnes on aika palata tavallisten kuolevaisten romaanien pariin. Niin, sellaiset olivat minun tuntemukseni Luptonin kirjaa aloitellessani. Se ei tuntunut aluksi miltään. Ei miltään. Oliko siinä edes sanoja, lauseita, vaiko kenties kryptisiä arvoituksia? En muista. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin paremmin kirjaan sisään.

Lupton kirjoittaa yhä selkeällä, kauniin kuulaalla tyylillä, dekkarigenreä iloisesti piristävällä, herkällä tyylillä, joka ei vain ryntää tapahtumasta toiseen, vaan antaa myös aikaa ajatuksille ja tunteille. Mutta Sisareen verrattuna teoksen kauneus on hengetöntä, siloteltua ja kulunutta. Sisaressa on kekseliäisyyttä kielen käytössä, mutta tässä kirjassa lady Lupton menee lähes kaiken aikaa sieltä, missä aita on matalin. (En tiedä, oliko Tohtori Unen ja Stephen Kingin reippaan rosoinen kirjoitustyyli yhä niin vahvasti takaraivossani, että minun teki mieli mennä ravistelemaan Luptonia ja hänen kirjoittamistaan: Kirjoita nyt samperi soikoon, nainen, äläkä vain hinkkaa niitä samoja kullanhohtoisia, suloisia kirjaimia, tai anna edes pölyn laskeutua niiden päälle!)

Lupton kosiskelee lukijan sydäntä "ai että tämä kirja on niin riipaisevaa, niin riipaisevaa" - mentaliteetillä, mutta allekirjoittaneen sydän ei värähtänyt suuntaan eikä toiseen. (Tiedän, kylmä narttu on aina kylmä narttu. Toisaalta, tirautin pari kyyneltä Tohtori Unen aikana.) Tämä tunteiden palo tukahduttaa melkein kaiken hapen itse kirjan niin kutsutulta jännitysosiolta; kuka teki mitä ja miksi ei jaksa kiinnostaa pätkääkään. Sisaressa tunteet ja jännitys lomittautuvat yhteen ihailtavalla, kutkuttavalla tavalla, kun taas nyt Lupton ei onnistu kutomaan kestävää verkkoa. Liialliset, värittömät paatoksellisuuden tuulet puhaltavat sen kappaleiksi. Paatoksellinen saa olla, mutta se pitää tehdä antaumuksella, sydän verellä, eikä pelkällä varpaiden kastamisella tunteiden järveen.

Näkökulma kirjoittaa kirja kahden "välitilaan" juuttuneen henkilön kautta on mielenkiintoinen. Grace on minäkertoja, ja Jenny haahuilee hänen perässään. Lupton puhuttelee jälleen päähenkilön rakasta "sinuna", kuten Sisaressa, ja tällä kertaa kohde on Gracen aviomies. Aviomies jää hyvin etäiseksi, ja ne muutamat palat, joita miehestä tarttuu käteen, ovat jollain tavalla tahmaisia, epämiellyttäviä, vaikka hän selvästi rakastaa perhettään kovasti. Perheen kahdeksanvuotias poika Adam on itse asiassa teoksen kiinnostavin hahmo, ujona ja tunnollisena ritaripoikana; Jenny on liian täydellinen boheemiksi erilaiseksi nuoreksi, Grace itse lankeaa kulttuurisnobbailijan ansaansa ja on tylsä kuin kengän pohja, ja aviomiehen sisko, poliisi Sarah, joka tekee omia tutkimuksiaan tapauksen parissa, tuntuu täytehenkilöltä, juuri sitä varten lisätyltä, että Grace varmasti pysyy mukana poliisijutun käänteissä. Muutenkin tietynlainen "ihanaa kun me olemme rikkaita"- kaltaisen ajatusmaailman korostuminen Coveyn perheessä saa ihokarvat pystyyn. Voi kauhistus, herra Hyman on vain opettaja! Luoja sentään! Tai vielä kauheampaa; mitä jos entinen opettaja joutuu rakennustyömaalle töihin? Ei kerta kaikkiaan, menisi nyt ladon taakse ja lopettaisi itsensä heinähankoon hyvän sään aikana!

Kun kirjaa lukiessa seuraa Gracen epätoivoista juttelua miehelleen tai muille perheenjäsenilleen - he eivät tietenkään kuule Gracea -, hiipii väistämättä mieleen ajatus, että Rosamund Luptonille käy hieman samalla tavalla kuin Gracelle, että kirjailijattaren kohtalona on jäädä tällä kertaa huutelemaan jonnekin välitilaan, eikä lukija kuule häntä; Lupton saa huutaa äänensä käheäksi, mutta hänen äänensä ei tavoita lukijaa. Ja ainoa yllätys, jonka Mitä jäljelle jää tarjoaa, on se, että kirja on yllättävän mitäänsanomaton. Sen kyllä lukee helposti, eikä se ole todella surkea tekele, ei lähimainkaan. Tarina ei vaan elä kaunokirjallisen annin ympärillä tarpeeksi voimakkaasti.

Jos kirjan nimi kysyisi, että mitä jäljelle jää, mitä minä vastaisin? Ei paljon mitään. Pelkät sydämen ääriviivat.

Kerroin jo mitä tapahtui kun heräsin - että olin jäänyt merenpohjaan juuttuneen suuren laivan rungon alle.
  Että livahdin haaksirikkoutuneena kehostani musteentummaan mereen ja uin ylös kohti päivänvaloa.
  Että näin "minän" kehollisen osan makaavan sairaalavuoteessa.
  Että minua pelotti ja pelko sai minut muistamaan.
  Armottoman kuumuuden, säälimättömät liekit, tukahduttavan savun.
  Jennyn.

Alkuteos: Afterwards 2011
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 481

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Mukajännäri, jossa on hyvä, kimmeltävä idean lähde, mutta josta ei ole osattu ammentaa tarvittavia pyörteitä ja virtauksia kokonaiseen romaaniin. Ei suositella luettavaksi Stephen Kingin jälkeen.