Höyrypäitä, onko heitä

Tämä postaus saattaa sisältää yletöntä King-kehumista.

Vuosi ja tammikuu alkoi Hohdolla, joka ei valitettavasti noussut Irenen suosikkien joukkoon itse Kuninkaan hulppeasta valikoimasta, mutta ei hätää, uusi yritys Hohdon jälkimainingeissa tuli kohdalle hyvin pian. Doctor Sleep näki päivänvalonsa viime syksynä, ja koska kustantaja Tammi rockaa ja rulaa, sheikkaa ja zumbaa täysillä, saimme käännöksen kirjasta heti näin vuoden alkuun, joten myös meillä kauniin kotimaisen kielemme suurilla ystävillä on mahdollisuus kurkkia Tohtori Uneen melko tuoreeltaan. (Pieni hetki, käyn suorittamassa onnen tanssin, joka sisältää käärmemäisiä ja gorillamaisia liikkeitä ja susimaista ulvontaa, ja kun tämä mukava pikku irroittelu on tehty, pää on uskomattoman selkeä ja kaikenlainen ympärillä vaaninut hulluus on karkotettu ainakin... muutamaksi tunniksi. Toista tarvittaessa.) Hohdon lievästä pettymyksestä huolimatta odotukset Tohtori Unta kohtaan olivat korkealla, sillä herra Kingillä ei yleensä ole ollut taipumusta lyödä kovin montaa hutia peräkkäin. Jos edes yhtä. Pitää muistaa, että ne "muka hudit" ovat kuitenkin isossa mittakaavassa - siis maailmassa, jossa on muitakin kirjailijoita kuin Stephen King - vähintään kohtuullisia näpäytyksiä, joiden avulla lukija pinkoo helposti pesältä toiselle kirjallisilla pesäpallokentillä. Ja sydämessäni oli tunne, vahva intuitio, joka lupasi minulle King-kuun taivaalta. Tohtori Uni hohti minulle.

Hohdossa tapasimme Torrancen perheen seitsemänkymmentäluvun lopulla, vuoristossa sijaitsevassa, karmaisevassa Overlook-hotellissa; tuolloin perheen viisivuotias poika Danny todisti kammottavia tapahtumia, poika, joka ei ollut mikä tahansa poika, vaan erikoisten kykyjen, hohtavien kykyjen poika. Tohtori Uni tuo Danny-pojan nykypäivään, kasvattaa hänet aikuiseksi, nelikymppiseksi Dan Torranceksi, joka isänsä tavoin, on joutunut kamppailemaan alkoholin kanssa yhden jos toisenkin erän. Dan hohtaa edelleen, ja muutamien rymyvuosien jälkeen mies vihdoin asettuu Teenytownin pikkukaupunkiin, ryhdistäytyy ja aloittaa työt, ja myöhemmin hänestä tulee saattohoitokodin eräänlainen lopullisen hetken viimeinen valvoja. Menneisyyden kauhut ovat yhä läsnä, kuten myös alkoholin vieno kuiskutus, mutta jotain muutakin tuntuu kuiskuttelevan taustalla tai itse asiassa joku muu. Tuo joku muu on Abra Stone, voimakkaasti hohtava tyttö, ja jokin valtava energia vallitsee Danin ja Abran välillä. Samaan aikaan maata kiertää iloisten karavaanarien joukko, ryhmä nimeltä Tosi solmu, joka on kaikkea muuta kuin mitä ulkoapäin näyttää. Tosi solmulla on nimittäin kiva harrastus; he etsivät hohtavia lapsia, jotta voisivat kiduttaa ja tappaa heidät, ja sen jälkeen imeä lapsista kuoleman hetkellä purkautuvan höyryn. Tuo höyry pitää nämä veli- ja siskokullat elossa. Mitä tapahtuu kun Danin, Abran ja Tosi Solmun tiet kohtaavat?

Voi rakkaus. Mistä minä aloitan? (Pieni hetki, käyn itkemäss... siis laittamassa pesukoneen kiinni.) Tuttuun tapaan aloitin heti Tohtori Unen jälkeen seuraavan kirjan, mutta olen yhä Kingin maailmoissa. En olisi halunnut tulla sieltä pois. Nykyinen kirja ei tunnu tällä hetkellä yhtään miltään, mutta olo varmasti helpottuu, kunnes tuo Kingin huumaavin höyry poistuu minusta. Niin, toisaalta, se ei koskaan poistu minusta kokonaan, se on nähty ja kuultu useaan kertaan.

Hohto oli minusta yllättävän raskaslukuinen ja hidas, ajoittain jopa tylsä. Tohtori Uni ei ole. Herra King nappaa lukijan mukaansa alkumetreiltä lähtien, kuin jättiläislohi kalastajan ja vetää tätä perässään siiman jatkeena pitkin kirjallisia meriä, kauniita meriä, hirvittäviä meriä, ja vaikka tukka menee sekaisin ja henkeään joutuu välillä haukkomaan, näkemästään nauttii täysin kiduksin. (King on niin taitava, että hän pystyy kasvattamaan lukijalle kidukset.) Tohtori Unessa on tietenkin paljon samoja teemoja kuin Hohdossa, mutta Tohtori Uni tekee kaiken paremmin; sitä lukiessa tulee tunne, että tällainen Hohdon olisi pitänyt olla. Avarampi, hullumpi - niin, ajatella! -, monipuolisempi, leikittelevämpi. Hohdon tapahtumat nivoutuvat hurmaavasti yhteen Tohtori Unen kanssa. Kirja on kuitenkin kirjoitettu niin omanlaisekseen, että sen voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksena.

Hohdossa henkilöhahmoja on vähän, Tohtori Unessa paljon. Herra King on aina ollut loistava ihmiskuvaaja; hän lukee ihmisiä kuin karttoja. Hän katsoo ihmistä ja tämän kättä, ihon alta erottuvaa verisuonta ja tuumaa "jaahas, mihin tämä verisuonitie viekään, kyllä, paikkaan tuttuun, ytimeen, kiertoteitä pitkin sydämeen, ja minä tuolla taannoin pysähdyin reissullani jaloittelemaan, ja kirjoitin "I was here" aortan reunaan." Totta, niin se menee, King tuntee sinutkin. Kukaan ei ole turvassa. Dan Torrance on taas kirjan sielu - hän oli sitä jo Hohdossa - ja retkugeeneistään huolimatta mies on kertakaikkisen ihastuttava, rakastettava. Taisin hiukan rakastua häneen. (Kyllä, häät ovat ensi viikolla, paikkana Kingin patio Floridassa, tervetuloa!) Dan on mielettömän upea hahmo; hänestä tuli yksi kaikkien aikojen King-suosikkihahmoistani Tohtori Unen myötä. Myös Abra Stone on ikimuistettava tyttö. Suurimman osan aikaa Abra on teini-ikäinen kirjassa, ja hänessä on tulta ja kipinää kuin laittomassa juhannuskokossa. Eikä siinä vielä kaikki; pelkästään sivuhahmoissa on enemmän luonnetta ja tarttumapintaa kuin monien muiden kirjaijoiden päähahmoissa yhteensä. Niin! Joko ylistin tarpeeksi?

King on ilmiömäinen yhditämään jotain tavattoman kaunista ja ällöttävää, ja sen hän tekee moitteettomasti. King ei ole sellainen kynäveikko, jolta löytyy se kultaisin ja lyyrisin sulkakynä penaalista, mutta hän ei tarvitse sitä. Hän lumoaa lukijan muuten, vahvalla, mielikuvituksellisella, suoran jätkän lyijykynällään, viihdyttää ja kertoo, jaarittelee, yllättää, jopa hauskuuttaa. (Miten hän tekee sen? Miten hän saa jonkin täysin mahdottoman asian kuulostamaan uskottavalta, lähes totuudelta?) Hänen sormissaan täytyy olla taikapölyä, ja tuon pölyn hän siirtää kynäänsä, ja kynä siirtää paperiin, ja paperi siirtää sen meihin, niin että tarina ja hahmot alkavat elää meissä. King tekee taikansa, ja me olemme taiottuja. Kiitos taas, herra King. Olen jatkossakin ilomielin lumottu marionettinukkesi. Nyt menen taas.... laittamaan pesukoneen kiinni. Hitto näitä nykyajan pesukoneita, kun eivät edes mene kiinni ensimmäisestä kerrasta!

Hän onnistui hakemaan tavaransa ja matkasi pohjoiseen, ensin New Yorkin osavaltioon ja sitten Massachusettsiin. Kului kaksi vuotta. Toisinaan hän auttoi ihmisiä, enimmäkseen vanhuksia. Hän hallitsi sen taidon. Aivan liian monina juopotteluiltoina hän ajatteli viimeiseksi sitä pikkupoikaa, ja poika tuli hänen mieleensä ensimmäiseksi seuraavana krapulaisena aamuna. Hän ajatteli poikaa aina luvatessaan itselleen, että lakkaisi juomasta. Ehkä ensi viikolla, viimeistään ensi kuussa. Ajatteli poikaa. Silmiä. Käsivartta. Kurkottavaa meritähtikättä. 
  Karkkia.
  Mamma. 

Alkuteos: Doctor Sleep 2013
Julkaistu Suomessa: Tammi 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 527

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. King on rakkautta, ehdotonta lumoa, sydämissä ja sopukoissa, sieluissa ja mielissä. On suuri ilo olla Uskollinen Lukija, ja seurata Kuninkaan rakentamia keltaisia tiiliteitä aina uuteen ja taas uuteen ihmeelliseen maailmaan.

Huomio! Stephen King on kuin Dubain seitsemän tähden hotelli; virallisesti seitsemää tähteä ei ole olemassa, mutta Kingin maailmassa on, ja eräät Kingin kirjat kohoavat peräti noihin huikeisiin seitsemän tähden sfääreihin, mainittakoon esimerkkeinä Musta Torni-sarja ja Tukikohta.