Juliette, musta joutsen

Viime vuoden vaihteessa tein lupauksen, että luen ainakin yhden kotimaisen kirjan. Ooh, miten hurja tavoite! Ylitin itseni, sillä luin kokonaiset viisi kotimaista kirjaa. Se on minulle uskomaton määrä! Uskoisin, etten ollut lukenut edes edellisen viiden vuoden aikana yhteensä niin montaa kotimaista kirjaa. Vuosi 2014 käynnistyi Hohdolla ja jatkui yllättävästi kotimaisella teoksella vahingossa; en nimittäin tiennyt, että Marissa Mehr on suomalainen, mutta ei hätää, vahinko sattui olemaan sopiva minunlaiselleni, jota yleensä kotimaisen kirjailijan pitää vakuutella ja imarrella kuin keisarinnaa, jotta otan hänet kuuleviin korviini.

Löysin Marissa Mehristä sen verran tietoa, että hän opiskelee kirjallisuustieteitä Turun ylipistossa ja on noin muutenkin erittäin kirjallinen ja kulturelli nuori nainen. Hän sijoittui toiseksi J.H.Erkon kirjoituskilpailussa vuonna 2012. Hän harrastaa oopperaa, jonka ympärille hänen esikoisteoksensa Veristen varjojen ooppera kietoutuu.

Veristen varjojen ooppera vie lukijan 90-luvun Venäjälle, ensin pienempään Trupovon kaupunkiin, sitten suureen ja julmaan Moskovaan. Ranskalainen Juliette Roche on saapunut maahan tekemään oopperaohjaajan töitä. Hän tapaa oopperan ihmeellisessä maailmassa miehen, Dmitrin, huikean baritonin, joka tuntuu porautuvan Julietteen sekä äänellään että sielullaan kuin kaira jäähän. Ja Juliette antaa, miehen hallita, sillä hän on jään alla vellova meri, ja mies merta painava jää, eikä Juliettella ole pakotietä, eikä muita hengitysaukkoja kuin miehen kairaamat pienet kolot. Juliette on tukahtumaisillaan, mutta mikä häntä loppujen lopuksi tukahduttaa? Venäjä, menneisyys, Dmitri vai hän itse?

Veristen varjojen ooppera on siis yleistä kotimaisuuskammoa potevalle oikein näppärä ja hyvä vaihtoehto. Kirjassa ei ole suomalaisia, eikä Suomeen viitata millään tavalla. Tunnelma on eurooppalainen, ja Marissa Mehrin kirjallisessa otteessakin on jotain yleismaailmallista, sellaista, joka viehättää tällaista ulkomaisten romaanien suurta ystävää. Mehr kuvailee erityisen hyvin venäläisyyttä ja venäläisten kaupunkien ilmapiiriä; sään ja luonnon hän kirjoittaa romaaniinsa taitavasti, kuin yhdeksi henkilöhahmoksi, joka saapastelee pitkin kirjaa jyhkeänä. Niin ikään taiteella on vahva osa kannettavanaan oopperan hämyisillä käytävillä; Mehrin tietämystä ja hienoja rinnastuksia on miellyttävää seurata, korkojen kopinan kaikuessa, tupakan savun täyttäessä ilman.

Teksti on ällistyttävän kypsää Mehrin ikään nähden. (Oma kirjoittamiseni ei ollut kahdenviiden tietämissä lähimainkaan yhtä kypsää, eikä se ole sitä tänä päivänä, eikä tule koskaan olemaan. Mihin minä tästä muuttuisin, keskenkasvuinen penikka!) Toki joukkoon lipsahtaa ajoittain pienoisia kömpelyyksiä, mutta ei mitään vaarallista. Dialogeissa neiti Mehrillä on parantamisen varaa; ne tuntuvat hetkittäin pakotetuilta. Kaiken kaikkiaan tekstissä on paljon kohdallaan, oikeassa lokerossaan, mutta jonkinlainen persoonattomuus vaivaa tekstiä. Se kaipaisi lisää elävyyttä, lisää heittäytymistä.

Juliette Roche on äänessä koko kirjan ajan. En pitänyt hänestä tippaakaan. Naiset, jotka ovat valmiita heittäytymään kynnysmatoiksi miesten eteen, eivät varsinaisesti kuulu suosikki-ihmisiini. Mutta Juliette on muuten sen verran kiinnostava hahmo, että hänen suullaan kerrottua tarinaa jaksaa kuunnella. Julietten ranskalaisuus jää hyvin irralliseksi, pintapuoliseksi; olisin kaivannut siihen syvempää otetta. Mieshahmot ovat äärimmäisen luotaantyöntäviä. Hahmot riekkuvat ja kieppuvat pitkin oopperataloa kuin hullut apinat trapetsilla, groteskit naamarit kasvoillaan, eikä ikinä voi olla varma siitä, mitä naamarin alta paljastuu. 

Itse Veristen varjojen oopperan laulamassa tarinassa on liikaa suvantovaiheita, liikaa väliaikoja. Tarina olisi kaivannut intensiivisyyttä, jotta sen teho voisi pureutua kunnolla lukijaan, jotta korkea, hädin tuskin kuultavan nuotin voisi antaa iskeytyä selkäytimeen. Hetkittäin teoksesta tulee tunne, että se on kuin ylipitkitetty novelli, mahtava idea, jota on venytetty turhaan. Kirjan kuitenkin lukee hyvän tuulen kera, ja minulle se sopi oikein mainiosti pieneksi välipalaksi raskaan Hohdon jälkeen. 

Se, mikä Veristen varjojen ooppera yrittää loppujen lopuksi olla, jäi minulle hiukan hämärän peittoon. Onko se psykologinen trilleri tai kenties kauhukertomus, ehkäpä äärimmilleen viety draama tai vinksahtanut chicklit-teos vai mikä? Tämän pohtiminen ei välttämättä ole lainkaan huono asia.

Juliette vihasi palapelejä. Hän ei uskonut, että palat löytäisivät paikkansa, että oli olemassa jonkinlainen kokonaisuus. Ei, sitä ei ollut. Se oli vain illuusiota. Juliette ohjasi oopperoita todistaakseen tämän katsojille. Hän kuvasi ihmisraunioiden katkonaisia elämiä. Huiputti yleisöä, joka yritti turvautua jonkinlaiseen jatkuvuuden harhaan.    

Julkaistu Suomessa: WSOY 2013
Sivumäärä: 286

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Positiivinen ja rohkea kotimainen, jossa todellisuuden rajat häilyvät.

PS. Blogi tulee tällä hetkellä toisella sijalla erään toisen projektin vuoksi; lukeminen jatkuu yhä, mutta parhaimmat (hah hah haa!) kirjoituspaukkuni käytän jonkin aikaa jossain muualla. Päivitystahtikin saattaa hidastua. En ota mitään stressiä. Pahoittelen siis laadun mahdollisesta heikkenemisestä, tai kuka tietää, ehkä se pysyy yhtä karmaisevana kuin ennenkin! Buah hah haa!