Kaksitoista rummun kajahdusta Afrikasta

Haluan kertoa teille, että voitin...  talon... auton... maailmanympärimatkan.... kustannussopimuksen... maailman parhaan aviomiehen... ei kun anteeksi, nämä olivat niitä edellisten arvontojen voittoja, ei minun pitänyt näitä luetella, vaan kertoa, että voitin Huominen on liian kaukana - novellikokoelman Kirjasähkökäyrän ihanan Main järjestämässä arvonnassa hieman ennen joulua. Hurraa, olin onnellinen! Olen yhä. Kiitos Mai. Luin marraskuun taitteessa ensimmäistä kertaa nigerialaislähtöisen Chimamanda Ngozi Adichien - joko te osaatte lausua koko nimen lunttaamatta?- tuotantoa, nuuhkaisin Purppuranpunaista hibiskusta, ja pidin tuosta herkän kauniista, aidosta kukkasesta oikein paljon. Tiesin, että matkani jatkuisi afrikkalaisissa väreissä, Adichien viittoittamalla tiellä, ja niin myös kävi, yllättävän pian makoisan arvontavoittoni ansiosta. Adichien kolmas romaani, Huominen on liian kaukana on äärimmäisen hyvä ottaa käyttöön silloin, kun huomaa että kirjasto on liian kaukana. Oma, rakas (olematon) kirjahyllyni, onneksi sinun kätköistäsi löytyi yksi aukaisematon hedelmä!

En ole novellien suuri ystävä. Kärsin ajoittain "lyhyet kirjat eivät voi olla mistään kotoisin"- syndroomasta. (Joel Haahtela on hiukan auttanut pahimpien syndrooman aiheuttamien oireiden hillitsemisessä, totta kai, hän on lääkärisherroja.) Ennen Adichien novellikokoelmaa olin lukenut vain kokoelmia Stephen Kingiltä. (King osaa novellin kirjoittamisen(kin) taidon!) Ja lukenut muutamia novelleja lehdistä. Sekä kirjoittanut omia novelleja mm. venäläissyntyisistä ahdistushäiriöisistä, masokistisista siskoksista sekä leppoisista rouvista, jotka kaivavat miehensä perunamaahan. Niin, sellaiset olivat lähtökohtani, mutta en ollut huolissani. Uskoin Adichieen.

Koska kyseessä on novellikokoelma, on turha lähteä selostamaan tarinoita yksityiskohtaisesti. Novelleja on kaksitoista kappaletta, ja niissä liikutaan Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä. On perhettä ja vankilaa, on uskontoa ja kuolemaa, on muotoilusuihketta ja kadonnutta rakkautta, on toivoa ja epätoivoa, on yliopistoa ja kirjoittamista, on miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja. On vastakohtaisuuksia, mustaa, valkoista, kylmää, kuumaa, rikkautta, köyhyyttä. On kulttuurieroja, ahdistusta ja elämän pieniä iloja. On kotimaan kurjuutta, uuden maan ihanuutta, uuden maan kurjuutta, kotimaan ihanuutta. Värikylläistä afrikkalaista elämää, melua ja meteliä todellisesta elämästä, tyynenharmaata amerikkalaista elämää, meteliä kaikesta turhasta. Jokaisesta kertomuksesta löytyy jokin pieni juju, rukousnauhan pätkä, jota lukija voi hypistellä tyytyväisenä käsissään.

Adichien kirjoittamisessa on jotain ihanan tyynnyttävää. Hänen kynänsä on kostutettu rauhoittavilla musteen sävyillä, vaikka neito kirjoittaa vaikeista asioista. Hänen tarinoidensa tausta on ukkosenharmaa taivas, mutta jossain on aina valkoisuutta, kiehkuraisia pilvenhattaroita, kuin lentokoneen jättämiä vanoja, jotka ovat muodostuneet tekstiksi, kaunokirjaimiksi. Adichie ei alleviivaa rankkuuksia, vaan hän toteaa ja siirtyy eteenpäin. Hän on aito, oma itsensä, joka tietää, mistä kirjoittaa. Adichiesta tulee tunne, että siinä on nainen, joka on elänyt monta elämää, vaikka kyseessä on nuori (36-vuotias) nainen. Afrikkalaiset hedelmät, ruoat, maut ja tuoksut, puut, pensaat ja muu luonto tuovat tarinoihin eksotiikkaa, väriä ja viehättävyyttä. Neidon kirjoittamisen rytmitys lähentelee täydellisyyttä; hän tietää täsmälleen, milloin tarvitaan lyhyttä lausetta ja milloin pidempää, antavampaa lausetta. Hän myös yhdistää afrikkalaisuuden ja länsimaisuuden hienoksi, tiiviiksi kudelmaksi, siistiksi, tyylikkääksi seinävaatteeksi, jossa on struktuuria; sitä on mukava katsella ja kosketella. Adichie ei leikittele kielellä kovin paljon, mutta silloin kun hän niin tekee, hänellä tuntuu aina olevan uutta ja raikasta sanottavaa.

Novellit ovat juuri sopivan mittaisia ja yleiskuvaltaan kiinnostavia. Adichie osaa todella novellin kirjoittamisen taidon, sillä jokainen tarina tuntuu tarpeeksi kerrotulta omissa raameissaan, eikä niistä jää sellaista oloa, että ne jäisivät kesken. Ne ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, pikkuruisia timantteja, jotka kimmeltävät kirjan sivujen väleissä, odottavat siellä maltillisina, valmiina ilahduttamaan jokaista uutta löytäjää.

Kokonaisuudessaan Huominen on liian kaukana on vahva, teemallinen novellikokoelma. Koska tarinoita on useita, niin myös henkilömäärä on hurja, mutta Adichie onnistuu siitä huolimatta melko hyvin rakentamaan uskottavia, hyviä hahmoja muutamien kymmenien sivujen aikana. Pientä miinusta on annettava henkilöhahmojen puitteissa siitä - käsittääkseni päähenkilöt ovat pääasiassa naisia, jos en aivan sekaisin mennyt afrikkalaisten nimien kanssa, niin ja aivojeni kanssa - , että he muistuttavat liiaksi toisiaan luonteenpiirteiltään. Heihin kaipaa enemmän vaihtelevuutta. Varmasti afrikkalaisnaisiakin on joka lähtöön.

Pidin näistä pikkutarinoista suurimmaksi osaksi. Toki joukkoon mahtui pari keskinkertaisen puolelle lipsahtavaa novellia. Odotan silti jo innolla, että pääsen jatkossa taas Adichien runsaamman, pidemmän kertomuksen vietäväksi.                  

Sinä kesänä kysyit mummilta, miksi Nonso joi ensimmäisenä, vaikka Dozie oli kolmentoista eli vuotta vanhempi, ja mummi vastasi, että Nonso oli hänen ainoa pojanpoikansa, joka jatkaisi Nnabuisin suvun nimeä, ja Dozie puolestaan vain nwadiana, hänen tyttärenpoikansa. Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, "huominen on liian kaukana". Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa. 

Alkuteos: The Thing Around Your Neck 2009
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2011
Sivumäärä: 271

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Sopiva hengähdyskirja, joka tarjoaa kuitenkin mukavia, voimakkaita mausteita lukijan soppataukoon.