Neljäkymmentä punaisen sävyä

Kaikki tietävät, että Irene on romanttisuuden perikuva, mikä johti tapahtumaketjuun, että huomasin kirjaston palautuskärryssä Rakkauden aikakirjan, ja niin, jossain tilapäisessä mielenhäiriössäni ajattelin, että ahaa, tuo kirja ilmeisesti kertoo tappajamehiläisistä ja sarjamurhaajamustekaloista, kyllä, se minun täytyy ehdottomasti lukea. Elif Shafakin nimi oli entuudestaan minulle tuttu, ja muistin lukeneeni kirjasta muutamia, pienoista kiinnostusta herättäviä arvioita ja koska halusin valloittaa taas uuden maan, lähti kirja mukaani eräänlaisena herätelainana.

Elif Shafak on nelikymppinen turkkilainen kirjailijatar, joka tosin vaikuttaa melkoiselta maailmankansalaiselta; hän syntyi Ranskassa, vietti vuosia Espanjassa, ja sittemmin Yhdysvalloista on tullut hänen toinen kotimaansa. Elif Shafak on ehtiväinen rouva. Parikymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uransa lisäksi hän on tutkija; takataskusta löytyy jokanaisen kätevä filosofian tohtorin tutkinto. (Aivan kuten minulta kynsilakkapullo.) Shafak on Turkin suosituimpia kirjailijoita, ja useaan kertaan palkittu. Kansainvälinen menestys on ollut niin ikään kiitettävää. Shafakilta on julkaistu noin tusina kirjoja, joista on päätynyt kolme kappaletta suomalaisille ihmeteltäviksi.

Rakkauden aikakirjassa tapaamme nykyajassa amerikkalaisen Ellan, äidin ja kotirouvan, joka hylkäsi aikoinaan kirjallisen uransa keskittyäkseen perhe-elämään. Aviomies David pettää, ja tytär aikoo mennä naimisiin, ja Ella-parka on menettänyt uskonsa rakkauteen. Mikä soppa! Onneksi Ella löytää rohkeutta ja vastaanottaa puolittaisen kirjallisuusagentin työn, ja saa luettavakseen salaperäisen kirjailijan käsikirjoituksen, Suloisen rienauksen, joka sijoittuu 1200-luvun Turkkiin, Konyaan. Näin Rakkauden aikakirja lähtee liikkeelle: nykyajassa pähkäillään Ellan avioliitto-ongelmia ja ruoan laittamista sekä orastavaa sähköpostiystävyyttä Suloisen rienauksen kirjoittajan kanssa, ja kaukana menneisyydessä vatvotaan oikeasti eläneen runoilija Rumin ja dervissi Shamsin välistä kynsiä ja luomia repivää sielunkumppanuutta, ja ihmisiä heidän ympärillään. Turkkilaisamerikkalaisen rakkauden kakun kruunaa vaaleanpunainen kermavaahto, joka on maustettu islamilaisella suuntauksella, suufilaisuudella ja siihen liittyvällä mystiikalla.

Aivan kuten Chimamanda Ngozi Adichie yhdistää afrikkalaisuuden ja länsimaisuuden, tekee Elif Shafak saman itämaisuuden ja länsimaisuuden kanssa. Kun avasin kirjan - oi, miten kaunis kansi, eikä tämä ole ironiaa! - ajattelin, että hurraa, nyt Turkin rouva tarjoaa minulle yltäkylläisen ja värikkään basaarikierroksen ja upean kulttuurielämyksen, tästä se lähtee, upota minut mirhamiin ja dirhamiin! Shafak pyytää nousemaan riksansa kyytiin, ja minä nousen, ja Shafak aloittaa sanojen ja lauseiden poljennan, kierros kierrokselta. Ne pyörähtävät ympäri, tutusti ja tasaisesti lonksuen, eikä niiden rytmissä ole periaatteessa mitään vikaa.

Shafakin riksakyydissä on sujuvaa ja mukavaa istuskella, mutta perinteisessä ja kuluneessa kerronnan kopissa takapuoli alkaa pian puutua, jolloin huomaa kaipaavansa jotain uutta, sähäkkää, käärmeen nopeaa luikertamista tien poikki, sateen pehmentämää, kuoppaista tietä, ojaan ajoa, renkaan puhkeamista, hyvänen aika, maissitähkien invaasiota tai jotain, mutta ei, mitään ei tapahdu. Shafakin kanssa riksa-ajelu on ennalta arvattavaa, turvallista, harmaata ja haljua, eikä hurjasta basaarikierroksesta ole tietoakaan. Shafakin tapauksessa kahden kulttuurin yhdistäminen jää raa´aksi, kirpeäksi avokadoksi, jonka tympeän maun haluaa äkkiä pois suustaan.

Shafak on tietysti fiksu nainen, ja filosofinen tausta puskee Rakkauden aikakirjasta kuin ruusun piikki sormenpään ihoon, ja auts, tekstiin mahtuu paljon viisaita ajatuksia, kauniita lauseita ja elämänohjeita, mutta suurin osa niistä muuttuu tyhjänpäiväiseksi sanahelinäksi, ikään kuin katselisi tyhjää marmorikuularasiaa; niiden värikkään helähtelyn kuulee, mutta mitään konkreettista, jotain, johon voisi tarttua, ei rasian pohjalla näy lainkaan.

Rakkauden aikakirja on uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja mystiikkaa valuttava teos, joka on loppujen lopuksi vain koreampiin vaatteisiin puettu suhteellisen kevyt rakkaushuttu, otsahelminauhoja, silkkialusasuja, kajalilla reunustettuja silmiä. Kaiken rihkaman alla ei silti ole juuri mitään näytettävää. Suufilaisten "rakkaususkonto" tai "rakkausfilosofia" kannattelee kirjaa virtaavan joen pinnalla sen verran, ettei se pääse uppoamaan kokonaan tylsyyden pohjaan, vaikka noita rakkaussääntöjä vaikuttaa olevan lähinnä neljäsataa eikä neljäkymmentä. Rakkauden aikakirja on oodi rakkaudelle - kaikenlaiselle rakkaudelle, ei pelkästään romanttiselle rakkaudelle, mikä pelastaa teoksen pahimmalta imelyyden pellolta. Epäromantikko kyynikkokin jaksaa kulkea pellon halki, tosin vauhdikkaasti juosten. Pyhän kolminaisuuden täydentävät usko ja toivo, ja neljänneksi ja viidenneksi pyöräksi paikalle vierähtävät mm. uuden elämän mahdollisuus sekä suvaitsevaisuus.

Mikä sitten Rakkauden aikakirjassa eniten riivaa? (Tai nimenomaan, siitä puuttuu se riivaus!) Ensiksi, tarina tuntuu junnaavan paikoillaan jatkuvasti; se menee hiukan eteenpäin, kunnes kiepsahtaa aavistuksen taaksepäin. Toiseksi, suurin osa ajasta vietetään 1200-luvulla, missä äänessä ovat vuorotellen käytännössä kuka tahansa: joku juoppo, joku bordellin tyttö, joku kerjäläinen, joku poika, joku tytär, joku tappaja, joku vaimo ja tietenkin ne uskomattomat hengelliset ihmiset. He puhuvat kaikki (muistaakseni) minä-muodossa, joka saa allekirjoittaneen melkein kärsimään dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. (Siis niiden olemassa olevien persoonien lisäksi.) En muista vähään aikaan (milloinkaan?) törmänneeni vastaavaan kertojaratkaisuun. En pitänyt alituisesta minä-minä-minä-meiningistä, ja näin ollen, henkilöiden välille oli hankalaa tehdä eroja. (Tämä on toki makuasia.) Nykyjassa sen sijaan Ella puhelee kolmannessa persoonassa; se ei valitettavasti auta Ellaa ja hänen puisevan tylsää hahmoaan. Kolmanneksi, historiallinen elementti on hämmästyttävän vaisu, eikä se säväytä. Rakkauden aikakirja on kuin Hollowoodin halpa, 1200-luvun kulissi, jonka läpi vaeltaa epäusko sydämellään.

Rakkauden aikakirja ei missään nimessä ole huono kirja, mutta sen parissa vietetty aika hulahtaa kuin hiekka tiimalasin läpi. Mistään ei saa tarttumapintaa. Aika ei ehkä ollut otollisin Rakkauden aikakirjalle; loistava Kirjavaras on yhä tuoreena mielessäni.

Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan toivottaneet näitä ajatuksia tervetulleiksi, aivan kuten kaikki ihmiset eivät avaa sydäntään rakkaudellekaan. Shamsin ja Rumin välisestä voimakkaasta henkisestä siteestä tuli huhujen, panettelun ja hyökkäysten kohde. Heidät ymmärrettiin väärin, heitä kadehdittiin, mustamaalattiin ja lopulta lähimmät ihmiset kavalsivat heidät. Kun heidän tapaamisestaan oli kulunut kolme vuotta, heidät erotettiin traagisesti. 
  Mutta tarina ei loppunut siihen.
  Todellisuudessa loppua ei koskaan ollut. Nykyään, melkein kahdeksansataa vuotta myöhemmin, Shamsin ja Rumin henget ovat yhä elossa, ne pyörivät jossakin keskuudessamme.

Alkuteos: The Fourty Rules of Love 2009
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2010
Sivumäärä: 535

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kirja kuin korulipas, jonka pinta vilisee viehättäviä, kullattuja lauseita ja toiston toistoa, timanttia ja platinaa, mutta jossain kumisee tyhjyys.