New York, New York

Jokin aika sitten bongasin arvostelun uudenkarheasta elokuvasta Talvinen tarina. Sen luettuani opin, että on olemassa yhdysvaltalainen kirjailija nimeltä Mark Helprin, joka on kirjoittanut arvostetun ja menestyneen romaanin Talvinen tarina kolmisen vuosikymmentä sitten. Ahaa, ajattelin minä, en ole kuullut koko miehestä saati kirjasta, mutta jokin tuossa arvostelussa sytytti mielenkiintoni nimenomaan kirjaa kohtaan, ei niinkään elokuvaan. Halusin päästä pulahtamaan Talvisen tarinan hyytävään järveen mahdollisimman pian.

Mark Helprin on samaa mainiota ikäluokkaa kuin vanha ystäväni Stephen King. Helprin on Harvardin käynyt herrasmies, jonka sydäntä lähellä on kirjallisuuden lisäksi journalismi. Esikoisteos ilmestyi seitsemänkymmentäluvun lopulla, ja se on saanut seuraajia (myös lastenkirjoja) toistakymmentä kappaletta vuosien varrella. Käsittääkseni Talvinen tarina on yhä ainoa suomennettu teos. (Korjatkaa, jos olen väärässä.)

Talvinen tarina on järkäle, mammutti, kadonnut rahisi. Se on New York kaikessa komeudessaan ja rumuudessaan. Sen seassa on tarina siellä, tarina täällä, aika 1900-luvun alussa ja sen lopussa. Siellä liikkuu lukematon määrä ihmisiä ja valkoinen, fyysikan rajoja rikkova uljas hevonen, jonka tapaamme heti kirjan ensimmäisillä sivuilla. Tuon huumaavan valkoisen hevosen, joka karkaa isännältään, ja kohtaa pakomatkalla olevan Peter Laken, varkaan, miehen, joka jätettiin aikoinaan satamaan, selviytymään orpona maailmassa. Toisaalla on nuori tyttönen, Beverly, aikuisuutta hapuileva neito, rikas, mutta kuoleman oma, jota kylmä karaisee, vaikka sydäntä kirpaisee tieto siitä, että hän menehtyy ilman rakkautta. Mutta kuten Peterin ja hevosen, on Peterin ja Beverlyn kohtalon teiden risteämä toisensa, ja kun ne niin tekevät, rakkaus roihahtaa, armahtaa, antaa heille aikaansa, mutta sitä ei ole loputtomiin. Tästä alkaa eeppinen, runsas tarina, joka kutittelee magialla, pyörittelee mahdollisuuksilla, hyväilee mielikuvituksella.

Helprinin kieli on sanarikasta ja yksityiskohtaista, kerronnan hulluttelua ja juhlaa, kas, arvotaan seuraava sana lottopallokoneesta, ahaa, mitä saimmekaan. Suurimmaksi osaksi Helprinin teksti on helposti ymmärrettävän rajoissa, eikä herra lähde liikaa brassailemaan mahtavalla sanavarastollaan. Mark Helprin pitää perusteellisesta kerronnasta; hei tyypit, tulkaa, kurkistamaan konepellin alle, mitä minulla täällä sattuu olemaan, kaikenlaista, olennaista ja epäolennaista, on akselia ja venttiiliä, kankea ja sylentereitä, ooh, mitä näillä voi tehdä, leikitellä, vuodenajoilla, ihmisillä, kaupungeilla, maisemilla! Helprin osaa hurmata tällä taidollaan, mutta paikoitellen, teksti käy liian raskaaksi, päällekäyvän täydeksi, joten sen keskellä väsyy, ja keskittyminen herpaantuu. Tietynlainen huumorin vire ja absurdius piristävät Helprinin menoa, miestä, joka eittämättä palvoo sanoja. Ja yksityiskohtia. Joko mainitsin yksityiskohdat? 

Talvinen tarina on kunnianhimoinen, mahtipontinen kirja. Se pallottelee vastakohtaisuuksilla; se on suuri ja pieni, kylmä ja lämmin, pitkästyttävä ja vetävä, hengästyttävä ja hidas, kliseinen ja tuore, toisteinen ja mielenkiintoinen. Se säkenöi smaragdikaupunkina kauneudellaan, repsottaa vinossa vinksahtaneena, hylättynä hiilenä, kolhiintuneena, totuudellaan. 

Kirjassa ovat läsnä luonto, teollisuus ja arkkitehtuuri, jonkinlainen filosofinen zen-ajattelu, journalismi ja jopa politiikka, suloisena sekamelskana, rikkoutuneina palasina, ympäri kirjaa kuin koiran raatelemat koululaisen läksykirjat. Takakannessa viitataan rakkaustarinaan, mikä aiheuttaa pienoisia pelkotiloja siirappimiinaan astumisesta. Se on onneksi turhaa. Rakkaus kulkee tarinassa mukana, mutta ei suinkaan niin vahvana kuin takakannen perusteella voisi olettaa; siellä se pyristelee takana, tarinakärrystä pudonneena, mystisiä voimia omaavana heinäpaalina, välillä kärryt saavuttaen, välillä jälkeen jääden.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmän valtava henkilögalleria jaksaa kiinnostaa; Helprin tuntuu ikään kuin lisäävän hahmon toisensa jälkeen, uuden nuken vahakabinettiinsa pelkästään lisäämisen ja muovaamisen ilosta. Kyllä, hahmoissa on eksentrisyyttä vaikka muille jakaa, mutta se, että hahmo on omalaatuisen näköinen tai oloinen, ei tee vielä kenestäkään elävää. Hänen hahmoistaan puuttuu kokonaan tunne, ja niin ne jäävät vahakabinettiinsa värjöttelemään, yksin pimeään, ikuisesti jatkuvien käytävien viidakkoon, eivätkä ne astu sieltä kokonaan päivänvaloon. Koko tarinaa vaivaa sama ongelma. Tunnetta ei ole nimeksikään.

Ennen kuin aloitin kirjan, minulla oli tietty tunne, aavistus sydämessä, joka kuiskaili minulle, että Talvinen tarina on Suuri kirja, Rakkauden kirja, Lumoava kirja, taideteos, jonka ei haluaisi koskaan päättyvän, taideteos, jota haluaisi katsella aamunkoittoon. Valitettavasti olin väärässä tällä kertaa. Talvinen tarina ei muuttunut kohdallani Suureksi, Lumoavaksi Rakkaudeksi, vaikka kovasti yritin, halusin rakastaa sitä jokaiseen välimerkkiin asti, levätä kirjan sivuilla merenneitona pyrstöäni onnesta potkien, tarinan syviä vesiä syleillen. Välillä toki viihdyin, varsinkin alussa (ensimmäiset 250 sivua ovat parasta koko kirjassa), mutta loppujen lopuksi olin enemmän väsynyt merinorsu tarinan rannalla, ulkopuolisena, lokkien kirkuessa, paukuttava ajatus päässäni, viiksieni väristessä, eikö tämä lopu ikinä.

Niin, kyllä se loppui aikoinaan. Tosin kärsivällisyyttä se vaati.

Peter Lake kannusti hevosta. Mutta hevonen ei kaivannut yllytystä, sillä se oli peloissaan, se rakasti juoksemista ja aurinko oli noussut kattojen tasalle ja hehkui kuin suuri avonuotio, lämmittäen kaikkea ja notkistaen sen ennestäänkin notkeita lihaksia. Se rakasti juoksemista. Se oli kuin suuri valkoinen luoti; pää pystyssä, kaula pitkänä, häntä matalalla liehuen, korvat tuulenmyötäisinä se syöksyi eteenpäin. Se harppoi niin pitkin askelin, että se toi Peter Lakelle mieleen kengurun, ja joskus tuntui aivan siltä kuin se irtautuisi kohta maasta ja nousisi lentoon.

Alkuteos: Winter´s Tale 1983
Julkaistu Suomessa: Ensimmäinen painos 1985, lukemani kirja on Tammen Keltaisen Pokkarin uusintapainos 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: (Liikaa) 891

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kaikkialla eikä missään.

     

Hyvä paimen rakastaa pientä pientä ahnetta

John Verdonia taas! Tai toki aikaa on vierähtänyt "pää poikki"- tapauksesta puolisen vuotta, mutta huh huijaa, miten nopeasti tuo puoli vuotta on mennyt! Luoja! Käsittääkseni tässä välissä olisi pitänyt olla jonkinlainen talvi, mutta ainakin meidän kulmillamme - enkä ole etelän tyttöjä - talvea on ollut käytännössä kaksi viikkoa. Toissapäivänä satoi hentoinen kerros lumipitsiä, niin että vihertävä nurmikko peittyi, ja nyt paistaa ihana kevätaurinko. Ja vuorenkilvet nuupahtivat, nuo parat, jotka yrittivät jo kovasti kurotella nahkeita lehtiään kohti taivasta.

Takaisin Verdoniin. Herran uusin teos loisti kirjaston vinkkipöydällä kuin kiillotettu hopeatarjotin, ylellisenä, jämäkkänä, kutsuvana, ota minut mukaasi, kanna minut kotiisi, ja niin minä tein, koska olen armollinen ihminen, enkä halua kiduttaa yksinäisiä kirjasieluja turhaan. Murhakierre on eläkkeellä olevan entisen mainosmiehen Verdonin kolmas romaani; ne kaksi ensimmäistä ovat osaltani luettuina ja kirjamuistiini miellyttävinä kokemuksina tallennettuina.

Dave Gurney, tuo eläköitynyt New Yorkin superkyttä - mikä herättää kysymyksen, oliko John Verdon mainosmaailman supertykki -, on kokenut kovia edellisen tapauksen tiimoilta, eikä maasedun rauha saati vaimo Madeleine saa miehen älykästä, liialllisia tunteita kaihtavaa mieltä paneutumaan leppoisiin eläkepäiviin, vaan uutta ratkottavaa on löydettävä, mukavia pikku sanaristikoita todellisesta elämästä, murhatuista ihmisistä. Apuun rientää tuttavan parikymppinen tytär Kim Corazon, toimittajan urasta haaveileva typykkä, joka herättää uudelleen henkiin kymmenen vuoden takaisen sarjamurhaajatapauksen, Hyvän paimenen manifestin, jymyideallaan toteuttaa tosi-tv-sarja uhrien omaisista. Sosiaalipornolla mässäilevä tv-kanava ottaa Kimin suojiinsa, ja tyttö pyytää Davelta apua ja näkökulmia projektiinsa. Pian Dave uppoutuu Hyvän paimenen kaitsemiseen ja vapaalla jalalla kulkevan tappajan jahtaamiseen. Kaiken lisäksi, Kimillä on sekopäinen häirikkö ex-poikaystävä, ja niin Daven asiantuntemus ja isällinen olkapää antavat tukea myös Kimin yksityiselämään...

John Verdon on hämmentävä tyyppi. Gurney-kirjat ovat verkkaisia, viipyileviä ja pohdiskelevia dekkareita, joiden luulisi pitkästyttävän minut uneen - ennen perinteistä pääni hakkaamista seinään -, mutta ei, Verdon koukuttaa minut, pitää otteessaan kuin lusikkaa, jota taivuttelee minne sattuu kuin Uri Geller konsanaan. Jokin siinä, miten Verdon yhdistää brutaalin murhatutkimuksen ja arkielämän luonnon kätköissä - kalakeittoa kulhossa, kahvikuppi kädessä, ruumis siellä, ruumis täällä, takkatulen loimua, hallitsevia vuoria, kaukana siintäviä, jäänaskaleita, kieroutuneita mieliä - saa mielenkiinnon pysymään yllä.

Verdon ei ole kielikuvien tai maalailevan kerronnan mestari, vaan hän noudattaa hyväksi havaittua "niin kuin asiat ovat" prinsiippiä. Herran kirjoittaminen on välillä lähes lapsellisen tönkköä, mutta sekään ei haittaa, vaan sitä pitää melkein hellyttävänä. Kun mies puolivahingossa käyttää vertaavaa ilmaisua, se liittyy usein tuijottamiseen. Tällaisen hauskan havainnon olen tehnyt. Hän tuijotti paperia aivan kuin se olisi voinut syttyä tuleen hetkellä millä hyvänsä. Osimoilleen näin.

Dave Gurney on sympaattinen hahmo, vaikka hän kieltämättä saisi joskus mennä ja halata reppanaa vaimoaan; Madeleine se vain patikoi värikkäissä vaatteissaan, ompelee ja laittaa ruokaa, lukee Sotaa ja rauhaa, sekä ymmärtää Davea hamaan loppuun saakka. Davella on käytännössä täydellinen vaimo - ehkä pikkuisen nalkuttava -, eikä hän näytä osaavan arvostavaa onneaan! Verdonin hahmot ovat stereotyyppisiä, miehet ovat niin miehiä ja naiset niin naisia kuin olla ja voi, mutta Verdon onnistuu ujuttamaan heihin kiinnostavia psykologisia aspekteja.

Olin kuullut juttuja - kuuntelen enkeliradiota, Supernaturalia seuraavat tietävät, mitä se tarkoittaa -, ettei Murhakierre olisi kahden aikaisemman romaanin veroinen. Lähdin lukemaan kirjaa avoimin mielin, unohtaen tuon mahdollisuuden, ja näin ollen Murhakierre osoittautui kohtuulliseksi loikoiluksi, riippumattoon meneväksi, tyyneksi, tiedättehän, auringonpaistetta iholla, sitruunalimonadia poreilemassa lasissa, omepuun katveessa, sopivasti aivoja raksuttavaksi kokonaisuudeksi. Pelko siitä, että kirja olisi totaalinen riippumaton alitus, on turha. Toki sen huomaa, ettei Murhakierteessä ole samanlaista vetävää tenhoa kuin Numeropelissä ja Sokkoleikissä; teos on vielä hitaampi kuin aikaisemmin syntyneet sisarensa, eikä juoni ole niin vahva ja eloisa. Juoni ikään kuin koostuu muutamasta pikkujuonesta, joista muodostuu käsittämätön sotku, kuin kissanpennun purkama lankakerä. Silti sitä haluaa katsella, ja kuka voisi olla vihainen kissanpennulle?

Loppuratkaisua en tällä kertaa arvannut etukäteen, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi saanut minut haukkomaan henkeäni yllätyksestä. Ei, vaan se oli mielestäni hieman laimea, hutaisten kirjoitettu; Verdonilla olisi ollut ainekset hullumpaan keitokseen, kun ottaa huomioon, että hänellä oli, häntä itseään lainaten, jönglöörinä kuusi appelsiinia ilmassa ja vesimeloni, joka on täynnä räjähdysainetta, sillä erotuksella, ettei Verdonin vesimeloni räjähtänyt loppujen lopuksi. Kuitenkin, Murhakierre on kirja, jonka seurassa viihtyy, siellä riippumaton välissä, pannukakuksi litistyneenä.

Gurneyn pariskunnan kiinteistö sijaitsi Catskillvuorilla Walnut Crossingin kylän ulkopuolella kahden kukkulanharjan välisessä painanteessa maalaistien päässä. Vanha maatalo oli rakennettu painanteen loivalle etelärinteelle. Villinä rehottava niitty kasvoi talon ja suuren punaisen ladon välissä. Ladon vieressä oli syvä osmankäämien ja pajujen reunustama lampi, jonka takana kohosi pyökkiä, vaahteraa ja kiiltotuomea kasvava metsä. Pohjoisen puoleisella rinteellä nousi toinen niitty kohti mäntymetsää ja pieniä, hylättyjä hiekkakivilouhoksia, joista näkyi seuraavan laakson puolelle. 

Alkuteos: Let the Devil Sleep 2012
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 604

Tämä kirja saa: (Apua! Tarvitsen lisää skaalaa!) Erittäin vahva kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. (Kolme miinus, jos minulla olisi sellainen käytössä.) Dave Gurney alkaa olla minulle vanha tuttu, oikeastaan ensimmäinen dekkarisarjan hahmo, josta haluan lukea jatkossa. Murhakierre on kuin tivolin laite, jolla on hirvittävä nimi, mutta itse kyyti ei ole sieltä hurjimmasta päästä. Hauskaa riittää silti.              

Perhe on paras

Niin siinä kävi, että vierähti yli vuosi, ennen kuin tartuin uudemman kerran hengästyttävän amerikkalaiskirjailijan Joyce Carol Oatesin romaaniin. Haudankaivajan tytär vangitsi minut, hypnotisoi minut, vakuutti minut viime talvena, ja kuluneen vuoden aikana Oates välkehti mieleni pinnalla usein, lainehti kuin auringon kultaama vaahtopää sekalaisessa ajatusteni meressä vaativana ja kutkuttavana, mutta väistelin sitä tehokkaasti; kipitin viime tipassa rannalle kiven taakse piiloon, siitä huolimatta, että se olin minä, joka piipahti muutaman kerran Oatesin ryöppyävän tuotannon myrskykeskuksessa ja suorastaan vaadin sitä hyökkäämään kimppuuni. Viimein, päätin antaa periksi Oatesin raivolle ja heittäydyin Putoukseen, ja toivoin, että säilyisin hengissä Oatesin pärskivässä käsittelyssä.

Tarina alkaa 1950-luvun Niagaran putouksilta. Ariah on tullut tuoreen aviomiehensä kanssa häämatkalle putouksille, lumoaville, vietteleville, pelottaville, petollisille putouksille, joiden kohina kutsuu toisia luokseen, kutsuu liittymään luonnon voimaksi, antautumaan virran vietäväksi. Ariahin aviomies ei pysty vastustamaan putouksen kutsua, ja näin sisäänpäin kääntyneestä, lähes kolmekymmenvuotiaasta musiikinopettajasta tulee Leskimorsian, jonka tarina jää elämään putousten ylle kuin kaikkoamaton sumu. Miehensä ruumiin etsimisen tuoksinnassa Ariah tapaa uuden miehen, lakimies Burnabyn, joka rakastuu naiseen, naiseen, joka uskoo olevansa kirottu. Voiko kirottu nainen luottaa Burnabyn rakkauteen, tai Burnabyn nimeen, josta tulee osa häntä, kuin kärähtäneitä ihokarvoja, kuin epämuodostuneita luomia? Aika ja vuodet sen kertovat, vuodet, jotka vierivät kohti seitsemänkymmentäluvun loppua...

Oatesin hypnoottisen vangitseva, voimakas kerronta tervehtii lukijaa heti ensimmäisillä sivuilla. Rouva heittää sangollisen kylmää vettä kasvoille, nauraa sisäisesti, käheästi kuin pirullinen noita ja kuiskailee, tässä minä olen, täältä tullaan, oletko valmis. Minä olen, ja minua hämmästyttää, että jaksoin hangoitella Oatesin voimaa vastaan näin kauan, sillä rouva on kirjallinen voima, luonnon voima, syöksyvä putous. Hän on kirjailija, joka sirottelee tekstiä kauneuden sirottimesta kuin kimaltelevia jääkiteitä, mutta joka samaan aikaan, voi puristaa ronskia tekstiä kuin eltaantunutta sinappia häpeilemättömyyden tuubista. Oatesin kirjoittamisessa on nyansseja, jotka hivelevät sydäntä ja sielua, repivät ja raapivat, lämmittävät ja koskettavat. Oates, jonka kirjallinen taivas on yleensä harmaa ja synkkä, maisema utuinen ja savuinen, mutta jossain vilahtaa aina sateenkaaren pää, auringon silta, kukan nuppu, jotain, joka tuo mustavalkoisuuteen ja ankeuteen väriä.

Vaikka Putous on selkeä, yhden perheen ympärille sijoittuva kertomus, se muistuttaa paikoittain eräänlaista episodiromaania. Näkökulmia on paljon, ja mukana on myös pari kohtausta, jotka tuntuvat lähes irrallisilta, kuin parilta tarinan ryijystä irronneelta langalta. Toteutus on kuitenkin sen verran taitava ja sujuva, niin ettei mikään pääse häiritsemään lukukokemusta.

Oatesin henkilöhahmot ovat rosoisia, eksentrisiä ihmisiä, joiden sisimmän rouva paljastaa raakana ja vereslihalla. Rouvan ote hahmoihin on pittoreski ja tunteikas. Ariah on Putouksen ydin, musta aurinko, joka levittää mustia säteitään, paistaa mustuuttaan läpi kirjan, tumma keskiö, jota muut henkilöt kiertävät taivaankappaleina, planeettoina ja kuina. Samalla Ariah on musta aukko, joka imee kaiken itseensä, kaiken elävän sisuksiinsa tarinan universumissa. Silti, Ariah jää Putouksessa hieman syrjään, kummallisena, herkkänä, vaativana taiteilijana, joka katselee jossain kauempana, turvallisesti kaiteen takana, kun hänen miehensä ja lapsensa kylpevät putouksen hurjissa vesissä. Tämä on harmi, sillä Ariah on ehdottomasti kirjan kiinnostavin hahmo.

Putous on hieno kirja, mutta se ei ole erinomainen kirja. Perhedraama on toki vaikuttavaa ja mielenkiintoista, mutta se tuntuu säyseältä verrattuna Oatesin kiihkeään kerrontaan. Pikkuhiljaa mukaan hiipivä Niagara Fallsin teollistuminen ja niin kutsuttu Love Canal-juttu, joka perustuu tositapahtumiin, tuntuvat epäolennaisilta ja päälle liimatuilta, pakotetuilta elementeiltä, vaikka niiden mukana olon ymmärtää. Itse koin tämän vaiheen äärellä pientä töksähtelyä, ikään kuin Putous olisi hetkeksi aikaa jähmettynyt paikoilleen kuin videon pysäytyskuvassa. Muutenkin kirjan alkupuoli on vahvempi kuin sen loppupuoli. Kaiken kaikkiaan, Putous on tasokasta, pisaroivaa menoa.

Ja nyt, kesäkuussa 1950, häät. Ariahista se oli samanlainen ihme kuin Jeesuksen jakamat leivät ja kalat, tai vielä osuvammin, kuin Lasaruksen kuolleista herättäminen. Hänen ei tarvitsisi olla enää Ariah Littrell, papin tytär, "tyttö" jota kaikki Troyssa väittivät ihailevansa. Nyt hän voisi tuntea viatonta ylpeyttä osastaan kunnianhimoisen nuoren presbyteeripastorin vaimona; pastorin, jolla jo kaksikymmentäseisemänvuotiaana on oma seurakunta New Yorkin Palmyrassa, asukasluku 2100 henkeä.

Alkuteos: The Falls 2004
Julkaistu Suomessa: Otava 2006 
Sivumäärä: 567

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Perhesaaga, joka maalaa monia eri sävyjä, rakkauden, tyytymättömyyden, toivon ja epävarmuuden väripaleteista tarinan kankaaseen.

              

          

Top Ten Tuesday: Vuoroin vieraissa

On taas vierähtänyt tovi viimeisimmästä Top Ten Tuesday-listauksestani - myönnetään, ideat ovat olleet vähissä, laiskuutta, tuota jokaihmisen perimmäistä kuolemansyntiä, on ollut ilmassa sekä muita kirjoituskiireitä on riittänyt. Nyt kun olen pienellä lomalla - en missään kaukana, naapurikaupungissa, tosin muistutan, että asun Neptunuksella - ajattelin väkertää listan, jossa unohdetaan hetkeksi kirjallisuus (ainakin melkein) ja kurkataan television ihmeelliseen maailmaan. Niin, kyllä, Irene on kulturelli ihminen ja osaa kirjojen lukemisen lisäksi katsoa televisiota erinomaisesti, jopa hämmentävän taitavasti. Television katselu on taitolaji!

Joten, paljastan teille tärkeimmät ja parhaimmat televisio-ohjelmat tällä hetkellä, jotka joko jatkuvat edelleen tai ovat päättyneet hiljattain. Kaikkien aikojen listaus nimittäin tekisi minut hulluksi! (Siis hullummaksi.) Nauttikaa ja naurakaa minun hölmölle tv-maulleni! (Narsk, narsk, television ruutu on maukasta.)

1. Doctor Who. OooooH! (Voisin melkein jättää tähän, mutta en jätä, sillä miljoona poukkoilevaa sanaa on aina parempi kuin hienostunut ytimekkyys.) Olen katsonut vain Doctor Whon uutta versiota, 2000-luvun versiota. Brittisarjaa nimittäin ehdittiin tehdä yhteensä 26 kautta kuusikymmentä-, seitsemänkymmentä -, ja kahdeksankymmentäluvulla. Vuonna 2005 sarja herätettiin uudelleen henkiin, ja noihin aikoihin minä hyppäsin ensimmäistä kertaa Tardikseen. Sitten sarja meni Suomessa vuosien tauolle, ja kun se viimein palasi parisen vuotta sitten takaisin ruutuun, minä hullaannuin lopullisesti Tohtoriin. Rakastan tätä ohjelmaa. Doctor Who on minulle televisiomaailman Stephen King. Odotan uutta Tohtoria innolla! David Tennant on suosikkitohtorini, eikä Matt Smith jää hänestä kovin kauaksi.

2. Supernatural. Winchesterin veljekset pitivät ykköspaikkaa sydämessäni kauan, sillä ensimmäiset viisi kautta sarjasta ovat parasta ikinä. Sittemmin olemme matkanneet Samin ja Deanin seurassa jo yhdeksännelle kaudelle, mutta sarja ei ole enää entisensä. Silti, Supernatural on hiukan kuin Stephen King: keskinkertainenkin meininki on parempaa kuin monella muulla yhteensä. (Ahaa, katsotaan, kuinka monta kertaa herra King tulee mainittua.) Dean on kultaseni, vaikka viime aikoina hän on ärsyttänyt minua. 

3. Fringe. Walter Bishop on yksi mainioimmista hahmoista televisiossa, eikä sovi unohtaa toimivaa ryhmädynamiikkaa, joka vallitsee Walterin, Peterin, Olivian ja Astridin välillä. Sympaattisia henkilöitä ja yllättäviä tieteistarinoita, ai, ai, voiko enempää toivoa? Parhaillaan televisiossa pyörivä viides ja viimeinen kausi ei ole ollut niin mieleinen kuin aiemmat kaudet, mutta hyvää, tasaista menoa kuitenkin.

4. Dexter. Sarjamurhaaja Dexter Morganin elämän seuraaminen aiheuttaa hämmentäviä moraalidilemmoja. Kiehtovan paha, kiehtovan hyvä sarja, joka sai mielestäni täsmälleen oikean päätöksen, vaikka moni fani on ollut eri mieltä. Huikea Michael C. Hall!

5. The Walking Dead. Zombeja ja ihmiskohtaloita, halleluja!  Pidän tällaisista melkein maailmanlopuista - hah hah haa, aivan niin olisin sellaisia kokenut ja nauttinut täysillä! - niin kirjoissa kuin leffoissakin. Kävelevät kuolleet jaksavat yhä yllättää minut, ja koskaan ei tiedä, kuka päähahmoista listitään seuraavaksi. Michonne lienee suosikkihahmoni. (Zombi puree siis häneltä pään poikki varmaan pian.)

6. Vampyyripäiväkirjat.  Kyllä, tämä teinisarja/nuorten aikuisten sarja viehättää minua, vaikka inhoan Elenaa. Inhoan vuorotellen myös Damonia ja Stefania. Tällä hetkellä jostain syystä tykkään Stefanista ja inhoan Damonia. Seuraan sarjaa Suomi-television tahtiin, eli olen noin valovuoden Amerikkaa jäljessä.

7. Greyn anatomia. Ainoa sairaalasarja, jota olen koskaan seurannut. Greyssä yhdistyvät eeppinen, raastava draama sekä kepeys ja hauskuus koukuttavalla tavalla. Hahmot ovat huippuja! Suosikkejani ovat Cristina ja Callie.  

8. Criminal Minds. Ainoa "puhdas" poliisisarja, jota olen viime vuosina katsellut. En jaksa yhtään näitä perinteisiä poliisisarjoja (C.S.I. yms.), mutta tässä sarjassa on sitä jotakin, hulluutta ja kieroutta, juuri sellaista minä kaipaan. Kai se on niin, että hullut ja kierot pitävät toisistaan. Spencer on ihana, ja Garcia noin muuten mahtava.    

9. Näkijä. Vai onko tämä poliisisarja? Tavallaan kai, mutta tässä on myös jotain erilaista, DuBois´n upean perheen elämää, Allisonin meediokyvyt, nerokkaita jaksoja. Joe DuBois on käytännössä ihanneaviomieheni. Harmi, kun loppuun saakka loistavana pysynyt sarja päättyi jokin aika sitten. 

10. True Blood. Aluksi en pitänyt sarjasta kovin paljon, mutta jatkoin sitkeästi katselemista, kai paremman puutteessa, ja kas, jossain vaiheessa jotain naksahti jossain päin maailmankaikkeutta, ja True Bloodista ja minusta tuli paremmat ystävykset. Inhosin esimerkiksi Sookieta yli kaiken, eikä Jason sen puoleen kuulunut lempihahmoihini. Nykyään Stackhousen sisarukset ovat lempihahmojani koko sarjasta! Bill ja Eric sen sijaan saisivat painua ja hukuttaa itsensä lähimpään soramonttuun ja pysyä siellä. Taso on toki vaihdellut True Bloodissa; viimeisin kausi oli minusta hiukan tylsä.

Kuten näette, suosin Salattujen Elämien ja Serranon perheen kaltaista menoa sekä tyylikkäitä asiaohjelmia.

PS. Pakko mainita kolmannen kerran Stephen King; hänen kirjojensa pohjalta tehdyt sarjat, Haven ja Under the Dome, kuuluvat myös must-katsottaviin! Pidän Havenin maanläheisestä tunnelmasta, ja vaikka Under the Dome on enemmän Hollywoodin tyyliä ja poikkeaa muutenkin kirjasta, sekin on onnistunut minut vakuuttamaan.   






   

Neljäkymmentä punaisen sävyä

Kaikki tietävät, että Irene on romanttisuuden perikuva, mikä johti tapahtumaketjuun, että huomasin kirjaston palautuskärryssä Rakkauden aikakirjan, ja niin, jossain tilapäisessä mielenhäiriössäni ajattelin, että ahaa, tuo kirja ilmeisesti kertoo tappajamehiläisistä ja sarjamurhaajamustekaloista, kyllä, se minun täytyy ehdottomasti lukea. Elif Shafakin nimi oli entuudestaan minulle tuttu, ja muistin lukeneeni kirjasta muutamia, pienoista kiinnostusta herättäviä arvioita ja koska halusin valloittaa taas uuden maan, lähti kirja mukaani eräänlaisena herätelainana.

Elif Shafak on nelikymppinen turkkilainen kirjailijatar, joka tosin vaikuttaa melkoiselta maailmankansalaiselta; hän syntyi Ranskassa, vietti vuosia Espanjassa, ja sittemmin Yhdysvalloista on tullut hänen toinen kotimaansa. Elif Shafak on ehtiväinen rouva. Parikymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uransa lisäksi hän on tutkija; takataskusta löytyy jokanaisen kätevä filosofian tohtorin tutkinto. (Aivan kuten minulta kynsilakkapullo.) Shafak on Turkin suosituimpia kirjailijoita, ja useaan kertaan palkittu. Kansainvälinen menestys on ollut niin ikään kiitettävää. Shafakilta on julkaistu noin tusina kirjoja, joista on päätynyt kolme kappaletta suomalaisille ihmeteltäviksi.

Rakkauden aikakirjassa tapaamme nykyajassa amerikkalaisen Ellan, äidin ja kotirouvan, joka hylkäsi aikoinaan kirjallisen uransa keskittyäkseen perhe-elämään. Aviomies David pettää, ja tytär aikoo mennä naimisiin, ja Ella-parka on menettänyt uskonsa rakkauteen. Mikä soppa! Onneksi Ella löytää rohkeutta ja vastaanottaa puolittaisen kirjallisuusagentin työn, ja saa luettavakseen salaperäisen kirjailijan käsikirjoituksen, Suloisen rienauksen, joka sijoittuu 1200-luvun Turkkiin, Konyaan. Näin Rakkauden aikakirja lähtee liikkeelle: nykyajassa pähkäillään Ellan avioliitto-ongelmia ja ruoan laittamista sekä orastavaa sähköpostiystävyyttä Suloisen rienauksen kirjoittajan kanssa, ja kaukana menneisyydessä vatvotaan oikeasti eläneen runoilija Rumin ja dervissi Shamsin välistä kynsiä ja luomia repivää sielunkumppanuutta, ja ihmisiä heidän ympärillään. Turkkilaisamerikkalaisen rakkauden kakun kruunaa vaaleanpunainen kermavaahto, joka on maustettu islamilaisella suuntauksella, suufilaisuudella ja siihen liittyvällä mystiikalla.

Aivan kuten Chimamanda Ngozi Adichie yhdistää afrikkalaisuuden ja länsimaisuuden, tekee Elif Shafak saman itämaisuuden ja länsimaisuuden kanssa. Kun avasin kirjan - oi, miten kaunis kansi, eikä tämä ole ironiaa! - ajattelin, että hurraa, nyt Turkin rouva tarjoaa minulle yltäkylläisen ja värikkään basaarikierroksen ja upean kulttuurielämyksen, tästä se lähtee, upota minut mirhamiin ja dirhamiin! Shafak pyytää nousemaan riksansa kyytiin, ja minä nousen, ja Shafak aloittaa sanojen ja lauseiden poljennan, kierros kierrokselta. Ne pyörähtävät ympäri, tutusti ja tasaisesti lonksuen, eikä niiden rytmissä ole periaatteessa mitään vikaa.

Shafakin riksakyydissä on sujuvaa ja mukavaa istuskella, mutta perinteisessä ja kuluneessa kerronnan kopissa takapuoli alkaa pian puutua, jolloin huomaa kaipaavansa jotain uutta, sähäkkää, käärmeen nopeaa luikertamista tien poikki, sateen pehmentämää, kuoppaista tietä, ojaan ajoa, renkaan puhkeamista, hyvänen aika, maissitähkien invaasiota tai jotain, mutta ei, mitään ei tapahdu. Shafakin kanssa riksa-ajelu on ennalta arvattavaa, turvallista, harmaata ja haljua, eikä hurjasta basaarikierroksesta ole tietoakaan. Shafakin tapauksessa kahden kulttuurin yhdistäminen jää raa´aksi, kirpeäksi avokadoksi, jonka tympeän maun haluaa äkkiä pois suustaan.

Shafak on tietysti fiksu nainen, ja filosofinen tausta puskee Rakkauden aikakirjasta kuin ruusun piikki sormenpään ihoon, ja auts, tekstiin mahtuu paljon viisaita ajatuksia, kauniita lauseita ja elämänohjeita, mutta suurin osa niistä muuttuu tyhjänpäiväiseksi sanahelinäksi, ikään kuin katselisi tyhjää marmorikuularasiaa; niiden värikkään helähtelyn kuulee, mutta mitään konkreettista, jotain, johon voisi tarttua, ei rasian pohjalla näy lainkaan.

Rakkauden aikakirja on uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja mystiikkaa valuttava teos, joka on loppujen lopuksi vain koreampiin vaatteisiin puettu suhteellisen kevyt rakkaushuttu, otsahelminauhoja, silkkialusasuja, kajalilla reunustettuja silmiä. Kaiken rihkaman alla ei silti ole juuri mitään näytettävää. Suufilaisten "rakkaususkonto" tai "rakkausfilosofia" kannattelee kirjaa virtaavan joen pinnalla sen verran, ettei se pääse uppoamaan kokonaan tylsyyden pohjaan, vaikka noita rakkaussääntöjä vaikuttaa olevan lähinnä neljäsataa eikä neljäkymmentä. Rakkauden aikakirja on oodi rakkaudelle - kaikenlaiselle rakkaudelle, ei pelkästään romanttiselle rakkaudelle, mikä pelastaa teoksen pahimmalta imelyyden pellolta. Epäromantikko kyynikkokin jaksaa kulkea pellon halki, tosin vauhdikkaasti juosten. Pyhän kolminaisuuden täydentävät usko ja toivo, ja neljänneksi ja viidenneksi pyöräksi paikalle vierähtävät mm. uuden elämän mahdollisuus sekä suvaitsevaisuus.

Mikä sitten Rakkauden aikakirjassa eniten riivaa? (Tai nimenomaan, siitä puuttuu se riivaus!) Ensiksi, tarina tuntuu junnaavan paikoillaan jatkuvasti; se menee hiukan eteenpäin, kunnes kiepsahtaa aavistuksen taaksepäin. Toiseksi, suurin osa ajasta vietetään 1200-luvulla, missä äänessä ovat vuorotellen käytännössä kuka tahansa: joku juoppo, joku bordellin tyttö, joku kerjäläinen, joku poika, joku tytär, joku tappaja, joku vaimo ja tietenkin ne uskomattomat hengelliset ihmiset. He puhuvat kaikki (muistaakseni) minä-muodossa, joka saa allekirjoittaneen melkein kärsimään dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. (Siis niiden olemassa olevien persoonien lisäksi.) En muista vähään aikaan (milloinkaan?) törmänneeni vastaavaan kertojaratkaisuun. En pitänyt alituisesta minä-minä-minä-meiningistä, ja näin ollen, henkilöiden välille oli hankalaa tehdä eroja. (Tämä on toki makuasia.) Nykyjassa sen sijaan Ella puhelee kolmannessa persoonassa; se ei valitettavasti auta Ellaa ja hänen puisevan tylsää hahmoaan. Kolmanneksi, historiallinen elementti on hämmästyttävän vaisu, eikä se säväytä. Rakkauden aikakirja on kuin Hollowoodin halpa, 1200-luvun kulissi, jonka läpi vaeltaa epäusko sydämellään.

Rakkauden aikakirja ei missään nimessä ole huono kirja, mutta sen parissa vietetty aika hulahtaa kuin hiekka tiimalasin läpi. Mistään ei saa tarttumapintaa. Aika ei ehkä ollut otollisin Rakkauden aikakirjalle; loistava Kirjavaras on yhä tuoreena mielessäni.

Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan toivottaneet näitä ajatuksia tervetulleiksi, aivan kuten kaikki ihmiset eivät avaa sydäntään rakkaudellekaan. Shamsin ja Rumin välisestä voimakkaasta henkisestä siteestä tuli huhujen, panettelun ja hyökkäysten kohde. Heidät ymmärrettiin väärin, heitä kadehdittiin, mustamaalattiin ja lopulta lähimmät ihmiset kavalsivat heidät. Kun heidän tapaamisestaan oli kulunut kolme vuotta, heidät erotettiin traagisesti. 
  Mutta tarina ei loppunut siihen.
  Todellisuudessa loppua ei koskaan ollut. Nykyään, melkein kahdeksansataa vuotta myöhemmin, Shamsin ja Rumin henget ovat yhä elossa, ne pyörivät jossakin keskuudessamme.

Alkuteos: The Fourty Rules of Love 2009
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2010
Sivumäärä: 535

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kirja kuin korulipas, jonka pinta vilisee viehättäviä, kullattuja lauseita ja toiston toistoa, timanttia ja platinaa, mutta jossain kumisee tyhjyys.               



     

Isoveli valvoo

Omien, uusien kirjojen lukeminen on ohi, ja on aika palata tuttuihin ja turvallisiin kirjaston kirjoihin. Olin piipahtanut kirjastossa viimeksi ennen joulua - luoja, käytännössä ikuisuus sitten! - ja kirjastotätikin katseli minua kuin olisin kolmipäinen, raidallinen lohikäärme. (Minä olen vain kaksipäinen lohikäärme.) Jalkani tuntuivat aluksi kohmeisilta, mutta vähitellen ne sulivat, ja pian minä huiskin menemään kirjaston käytävillä kuin ankerias, kieli pitkällä ja sihisten. (Siis mitä? Voisiko joku tulla ja sulkea sormeni panssaroituun kassalippaaseen, niin etten suoltaisi kaikkea mahdollista typeryyttä niiden päistä ulos? Kukaan? Missään? Apua!) Ai että, miten makoisat apajat kirjastossa olivat! Astelin ulos tyytyväisenä kirjapino sylissäni ja lennähdin kotiin. (Koska olen lohikäärme, joka osaa lentää! Ja syöstä tulta! Ja aivastella saippuakuplia!)

Olin muutamaan otteeseen lukenut suosituksia Kirjavarkaasta ja siirtänyt sen lukulistani kärkipäähän. En muistanut kirjan kirjoittajan nimeä, eikä kirjaston tiedonetsintäkoneen hiiri ollut yhteistyökykyinen, ja ehdin ajatella, että emme tapaisi vielä, mutta olin väärässä. Kirjavaras tervehti minua yllättäen hyllystä, kun etsin erästä toista kirjaa, ja kas, siinä se oli! Tapasimme sittenkin. Hyvää päivää, Kirjavaras. Erittäin hauska tavata.

Markus Zusak on australialainen kirjailija, jonka juuret ulottuvat Eurooppaan, Saksaan ja Itävaltaan hänen vanhempiensa kautta. Ennen Kirjavarasta, joka on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu teoksensa, mies ehti niittää mainetta kaksituhattaluvun taitteessa neljällä nuortenkirjallaan. (Näitä ei ole suomennettu.) Kansainvälisen läpimurtonsa herra teki Kirjavarkaallaan, josta tuli bestseller ympäri maailmaa.

Hyvää päivää, lukija, toivottaa Kirjavaras, tai hetkinen, itse asiassa sen toivottaa Kuolema. Kyllä, Kirjavarkaan eli Liesel-tytön tarinan, kertoo meille herra (?) Kuolema. Eletään Natsi-Saksan aikaa ja Kuolemalla on paljon töitä, mutta jokin Lieselissä kiinnittää viikatemiehen (hän pitää kovasti ihmisten mielikuvasta siitä, että hänellä on viikate) huomion. Herra Kuolema joutuu hakemaan Lieselin pikkuveljen juuri ennen lasten päätymistä kasvattikotiin. Niin Liesel joutuu kohtaamaan uuden elämän yksin, äkäisen ja riidanhaluisen maman ja lempeän viisaan papan hoivissa. Nämä saksalaiset eivät ole juutalaisia, mutta eivät natsejakaan, vaan hyväsydämisiä, rohkeita kansalaisia, joita sota-aika koettelee. Noin viiden vuoden ajan tarinassa seurataan Lieseliä ja hänen perhettään sekä ihmisiä heidän ympärillään, kuten Lieselin parasta ystävää Rudy-poikaa ja erästä salaperäistä juutalaista Maxia, joka nyrkkeilee Führerin kanssa kellarissa, ja tietenkin kirjoja, jotka ovat olennainen osa Lieseliä...

Markus Zusak polttomerkitsee itsensä lukijan sieluun noin kahden lyhyen luvun jälkeen. Jo kirjan ensimmäisillä sivuilla huomaa, että sitä seisoo jonkin erilaisen, kauniin äärellä, syvän rotkon äärellä, jonka sisuksiin on hypättävä, vaikka tietää, että pohjalla kopsahtaa ja kovaa. Mutta ne maisemat ja värit, hiljaiset hetket ja pysähtyneet tuokiokuvat! Silloin kun tukka hulmuaa ja silmät vuotavat vettä, noihin eleettömiin, mutta tunteiden täyteisiin pikkukuviin herra Zusak lataa kerrontansa, ja niin pudotus on näennäistä, hyväilevää, jopa hempeää, niin että raaka, vapaa pudotus on jotain muuta, kuin hidastettua leijailua, jolloin on aikaa tehdä havaintoja. Kas, jääkide, murtuma, auringon heittämä säde vuorenreunamassa. Niiden näkemisestä nauttii ja ne antavat voimaa. Ne saavat surullisenkin maailmankuvan näyttämään kirkkaammalta, toiveikkaammalta, pudotuksen paradoksi.

Zusak syleilee lukijaa yllättävillä ilmaisuillaan ja verbeillään, pukee tutun sana-asun uuteen pukuun, antaa helmojen heilua sanojen muotinäytöksessä, ompelee ja halaa tarinan peitteeseen uutta ja vanhaa, mikä ihastuttaa, hivelee sydäntä, saa ihokarvat taipumaan korkkiruuvin kihariksi, sanat muuttumaan suussa olennoiksi eläviksi. Zusak kurottaa välillä kohti runollisuuden taivaanrantaa ja hipaisee, vetää ehkä aavistuksen verran runon säikeitä itseensä taivaan kudelmasta. Zusak on tyyliniekka, frakkipukuinen, silinteripäinen charmantti herra, joka liitelee kaduilla, pyörähdellen lyhtypylväiden ympäri, tanssien laulavien sadepisaroiden kanssa; hän leikittelee lauseilla. Kappaleilla. Tunnelmilla. Sävelillä. Sanat ovat soitin, ja Zusak näppäilee niitä täydellisesti. Zusakin kirjallisten ansioiden lisäksi Kirjavaras on nerokkaasti, persoonallisesti toteutettu: Herra Kuoleman havainnot ja muistiinpanot ihmisistä ja elämästä ylipäätään, pienet kertomukset kertomusten sisällä, tuovat Kirjavarkaaseen uuden tason.

***TIETOJA HERRA KUOLEMASTA***  

Hän on tarkkailija.

Hän vie sieluja.

Hän tulee viemään myös sinut.

Hän tekee vain työtään.

Hän on mainio.

   Hänellä on huumorintajua.

Koska Kirjavaras ikään kuin nähdään kaksien lasien läpi, ensin kirjailija Zusakin ja sitten herra Kuoleman kautta, ennen kuin kuva piirtyy lukijan verkkokalvoille, teoksen todelliseen ytimeen, tarinan tunnelmaan ei pääse tunkeutumaan täysin missään vaiheessa, vaan Kirjavarkaan seurassa olo on kuin sivusta tarkkailijalla, ikään kuin Lieselin elämää, toden totta, kyttäisi yhdessä herra Kuoleman kanssa. Jonkin toisen kirjan kohdalla tällainen ulkopuolinen olo saattaisi saada aikaan ärsyyntynyttä kritiikkiä, mutta ei Kirjavarkaan kohdalla, sillä Zusakin kokonaisuus on niin hieno ja omaperäinen, unohtumaton.

Zusak maalaa hahmonsa Kirjavarkaan puhtaan valkoiselle taivaalle muutamin tarkoin siveltimen vedoin; hän on kirjailija, joka tietää täsmälleen, mitä asioita kannattaa painottaa herättääkseen hahmonsa lihavaksi, eloisaksi pilveksi, jonka matkaa taivaan halki haluaa siristellä alusta loppuun, auringon kirvellessä silmissä kuin rakkauden happo. Teoksen sisällä jokaisella hahmolla, nopeasti ohi vilahtavallakin, on merkitystä; henkilöiden kemia on kuin talo. Liesel ja hänen läheisensä pitävät taloa pystyssä perustuksellaan, seinillään, katollaan, mutta sivuhahmot listoineen, oven nuppeineen, uunin luukkuineen tekevät talosta asuttavan, antavat sille sielun, tekevät Kirjavarkaasta hengittävän eläimen, mysteerisen, salakavalan eläimen, jonka turkki tuoksuu huomiselle ja eiliselle, nykyhetkelle ja tuonpuoleiselle. Vaikka herra Kuolema kertoo tarinaa, kyseessä ei ole fantasiakirja, vaan realistinen kuvaus saksalaisuudesta toisen maailmansodan aikana.

***VÄLIHUOMAUTUS***  

Erinomaiset kirjat inspiroivat kirjoittamaan liian pitkiä arvosteluja.   

Mikä onni, että kohtasin Kirjavarkaan. Ajatella, että tällainen pala revontulta oli piilotellut kirjahyllyjen kätköissä monta vuotta, enkä minä ollut kohdannut sen väräjävää loistetta, etten ollut huomannut sen majakan lailla loimottavaa hehkua, mutta luojalle kiitos, että blogimaailma auttoi minut nousemaan ylös tuosta sokeasta sumusta. Kirjavaras ei pelkästään varasta kirjoja, vaan myös sydämiä. 

***KIRJAVARKAAN TEEMOJA JA MUITA ASIAHAAROJA***   

Ystävyys

Rakkaus

Perhe

Hyväksyntä

Ennakkoluulottomuus

Köyhyys

Kirjallisuus

Kuolema

Suru

Toivo

Onni

Pormestarin rouva

Varkaus

Kellari

Harmonikka

Typerät, kuuluisat viikset

Joka ilta Liesel meni ulos, siivosi oven ja katseli taivasta. Yleensä se näytti läikkyneeltä nesteeltä - kylmältä ja sakealta, liukkaalta ja harmaalta - mutta aina joskus muutama tähti uskaltautui pintaan kellumaan, vaikka vain hetkeksi. Niinä iltoina hän jäi ulos vähän pitemmäksi aikaa ja odotti.

  "Hei, tähdet."

  Odotti.

  Kunnes keittiöstä kajahti ääni.

  Tai kunnes tähdet upposivat taas Saksan taivaan syövereihin.      

Alkuteos: The Book Thief 2005
Julkaistu Suomessa: Otava 2008
Sivumäärä: 558

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Vakuuttava draama, jonka lukukokemusta syventää piristävän erilainen lähestymistapa.   

                     

Heja Sverige!

Irene täällä hei. (Anteeksi otsikko, mikäli lätkäpelin lopputulos kirpaisee kovasti.) Olen taas levittämässä liikkumisen ilosanomaa; viimeksi toin tuulahduksen Amerikasta ja nyt, ihanaa, Ruotsi, ihanaa, naapurimaasta. (Tosin molemmat kirjan tyttäret asuvat vakituisesti New Yorkissa.) Bodylicious! Näin saat unelmavartalon, lupaavat Sofi Fahrman ja Julia Fors, neidot kuin kaksoset, mutta jotka käsittääkseni eivät ole sukua keskenään. Sofi on muotitoimittaja ja hänellä on suosittu Sofis Snapshots -blogi. Julia on Aftonbladet-lehden terveystoimittaja ja bloggaaja. Nämä kaksi hehkeää Elovena-tyttöä päätti lyödä blondatut (?) hiuksensa yhteen ja toimittaa yhdessä kirjan, jotta me kaikki voisimme näyttää heiltä. (Tästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä, että haluammeko me kaikki todella näyttää heiltä.)

Bodylicious! Näin saat unelmavartalon on värikäs ja selkeä, nopealukuinen katsaus terveellisempään elämään. (Minä luin sen melkein yhdeltä istumalta.) Ja on kuvia! Tadaa! Kirja on pullollaan kauniita, hyvälaatuisia kuvia, niin että tuntuu kuin selailisi tavallista paksumpaa aikakauslehteä. Gretchen Reynoldsin kirja keskittyy pitkälti liikunnan ja ravinnon tieteelliseen puoleen, kun taas Ruotsin tytärten terveysopas on sangen pinnallinen, mutta viihdyttävä sellainen, ja toki kirjan kansien väleistä löytyy myös hyödyllistä tietoa.   

Kirjan ensimmäinen osa kuluu Sofin ja treenausvinkkien parissa. Kuvat ja ohjeet auttavat tottumattomia liikkeiden kanssa. Jaloille, takapuolelle, vatsalle, käsille ja hartiolle, sekä selälle ja rinnalle on omistettu oma pikku lihaskunto-osio, ja ilokseni huomasin, että mukana on oikeasti hyviä ja tehokkaita liikkeitä. Liikkeille on annettu jopa toistomäärät, että kuinka monta niitä tulisi suorittaa. Ne varmasti auttavat aloittelijaa. Omaan treenaamiseeni bongasin yhden liikkeen, joka oli minulle uusi, ja sekin oli puoleksi tuttu. Mutta vähemmän kotitreeniä harjoittaneille kirjasta löytyy loistovinkkejä! (Itseäni lähinnä nauratti lukea: T-punnerrus kuusi toistoa. Kuusi?! Sehän on vasta lämmittelyä! Toisaalta, oma fitnessihanteeni on hiukan lihaksikkaampi kuin näillä mallin mitoissa olevilla kaunottarilla.)

Toisessa osassa lähdetään Julian ja ruokavalion matkaan. Julia opastaa minkälainen ruoka tukee liikunnallista elämäntapaa ja sujauttaa muutamia kivoja reseptejä kaupan päälle. Julia painottaa puhtaan ruoan merkitystä, täysjyvän, proteiinin, vihannesten ja hedelmien muodossa, mutta ei suinkaan määrää hörppimään sellerismoothieta loppuiäksi, vaan joskus saa herkutella. Julia ja Sofi noudattavat molemmat niin kutsuttua 80/20 sääntöä: silloin kun 80 prosenttia ruokavaliosta on ravinnerikasta ruokaa, voi loppujen prosenttien kohdalla ottaa hiukan rennommin.   

Kirjan lopussa on vielä lyhyt osa, joka on pyhitetty kolmen viikon treeniohjelmalle - uuden tavan omaksuminen vie tutkimusten mukaan kolmisen viikkoa - sekä viikon kiristelyohjelmalle, jonka voi pitää esimerkiksi ennen jotain tärkeää tapahtumaa. Tälle viikolle on treenien lisäksi merkitty suositeltava ruokavalio joka päivälle.

Bodylicious- Näin saat unelmavartalon on aurinkoinen, hauskoja ja käytännöllisiä vinkkejä sisältävä teos, josta löytyy ripaus glamouria, mutta se onnistuu silti säilyttämään reippaan maanläheisen ja letkeän otteen. Kunnossa pysyminen ei ole niin vakavaa puuhaa! Julian ja Sofin asenne aktiiviseen elämäntapaan on juuri oikea; treenataan, pidetään hauskaa, syödään terveellisesti ja hyvin, ja välillä napataan se paheellinen kermaleivos pullapuodista mukaan, jos siltä tuntuu. Kokeneelle kehäraakille (siis minulle) kirja ei tarjoa ihmeitä, mutta sitä on mukava lukea ja katsella ja sen seurassa piristyy takuulla. Meno on niin raikasta, että taisin muutua ruotsalaiseksi. Ehkäpä. Pitänee värjätä tämä pikimusta tukkani (ja pikimusta mieleni) blondiksi.

Kun muutin New Yorkiin kolme vuotta sitten, kookospähkinävesi oli kaikkien huulilla, mutta minulle se oli uutta. Mehubaarissa lojui kasoittain kookospähkinöitä, ja kaikki tilasivat erilaisia sekoituksia niistä. Ensimmäiseen juomaani annokseen oli sekoitettu mustikkaa ja banaania, ja voin tunnustaa, että se oli rakkautta ensi kulauksella. Nykyään minulla on aina kookospähkinävettä jääkaapissa, ja juon sitä mielelläni treenin jälkeen. 

Alkuteos: Bodylicious! Så får du din drömkropp 2012
Julkaistu Suomessa: Nemo 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 160