Hyvä paimen rakastaa pientä pientä ahnetta

John Verdonia taas! Tai toki aikaa on vierähtänyt "pää poikki"- tapauksesta puolisen vuotta, mutta huh huijaa, miten nopeasti tuo puoli vuotta on mennyt! Luoja! Käsittääkseni tässä välissä olisi pitänyt olla jonkinlainen talvi, mutta ainakin meidän kulmillamme - enkä ole etelän tyttöjä - talvea on ollut käytännössä kaksi viikkoa. Toissapäivänä satoi hentoinen kerros lumipitsiä, niin että vihertävä nurmikko peittyi, ja nyt paistaa ihana kevätaurinko. Ja vuorenkilvet nuupahtivat, nuo parat, jotka yrittivät jo kovasti kurotella nahkeita lehtiään kohti taivasta.

Takaisin Verdoniin. Herran uusin teos loisti kirjaston vinkkipöydällä kuin kiillotettu hopeatarjotin, ylellisenä, jämäkkänä, kutsuvana, ota minut mukaasi, kanna minut kotiisi, ja niin minä tein, koska olen armollinen ihminen, enkä halua kiduttaa yksinäisiä kirjasieluja turhaan. Murhakierre on eläkkeellä olevan entisen mainosmiehen Verdonin kolmas romaani; ne kaksi ensimmäistä ovat osaltani luettuina ja kirjamuistiini miellyttävinä kokemuksina tallennettuina.

Dave Gurney, tuo eläköitynyt New Yorkin superkyttä - mikä herättää kysymyksen, oliko John Verdon mainosmaailman supertykki -, on kokenut kovia edellisen tapauksen tiimoilta, eikä maasedun rauha saati vaimo Madeleine saa miehen älykästä, liialllisia tunteita kaihtavaa mieltä paneutumaan leppoisiin eläkepäiviin, vaan uutta ratkottavaa on löydettävä, mukavia pikku sanaristikoita todellisesta elämästä, murhatuista ihmisistä. Apuun rientää tuttavan parikymppinen tytär Kim Corazon, toimittajan urasta haaveileva typykkä, joka herättää uudelleen henkiin kymmenen vuoden takaisen sarjamurhaajatapauksen, Hyvän paimenen manifestin, jymyideallaan toteuttaa tosi-tv-sarja uhrien omaisista. Sosiaalipornolla mässäilevä tv-kanava ottaa Kimin suojiinsa, ja tyttö pyytää Davelta apua ja näkökulmia projektiinsa. Pian Dave uppoutuu Hyvän paimenen kaitsemiseen ja vapaalla jalalla kulkevan tappajan jahtaamiseen. Kaiken lisäksi, Kimillä on sekopäinen häirikkö ex-poikaystävä, ja niin Daven asiantuntemus ja isällinen olkapää antavat tukea myös Kimin yksityiselämään...

John Verdon on hämmentävä tyyppi. Gurney-kirjat ovat verkkaisia, viipyileviä ja pohdiskelevia dekkareita, joiden luulisi pitkästyttävän minut uneen - ennen perinteistä pääni hakkaamista seinään -, mutta ei, Verdon koukuttaa minut, pitää otteessaan kuin lusikkaa, jota taivuttelee minne sattuu kuin Uri Geller konsanaan. Jokin siinä, miten Verdon yhdistää brutaalin murhatutkimuksen ja arkielämän luonnon kätköissä - kalakeittoa kulhossa, kahvikuppi kädessä, ruumis siellä, ruumis täällä, takkatulen loimua, hallitsevia vuoria, kaukana siintäviä, jäänaskaleita, kieroutuneita mieliä - saa mielenkiinnon pysymään yllä.

Verdon ei ole kielikuvien tai maalailevan kerronnan mestari, vaan hän noudattaa hyväksi havaittua "niin kuin asiat ovat" prinsiippiä. Herran kirjoittaminen on välillä lähes lapsellisen tönkköä, mutta sekään ei haittaa, vaan sitä pitää melkein hellyttävänä. Kun mies puolivahingossa käyttää vertaavaa ilmaisua, se liittyy usein tuijottamiseen. Tällaisen hauskan havainnon olen tehnyt. Hän tuijotti paperia aivan kuin se olisi voinut syttyä tuleen hetkellä millä hyvänsä. Osimoilleen näin.

Dave Gurney on sympaattinen hahmo, vaikka hän kieltämättä saisi joskus mennä ja halata reppanaa vaimoaan; Madeleine se vain patikoi värikkäissä vaatteissaan, ompelee ja laittaa ruokaa, lukee Sotaa ja rauhaa, sekä ymmärtää Davea hamaan loppuun saakka. Davella on käytännössä täydellinen vaimo - ehkä pikkuisen nalkuttava -, eikä hän näytä osaavan arvostavaa onneaan! Verdonin hahmot ovat stereotyyppisiä, miehet ovat niin miehiä ja naiset niin naisia kuin olla ja voi, mutta Verdon onnistuu ujuttamaan heihin kiinnostavia psykologisia aspekteja.

Olin kuullut juttuja - kuuntelen enkeliradiota, Supernaturalia seuraavat tietävät, mitä se tarkoittaa -, ettei Murhakierre olisi kahden aikaisemman romaanin veroinen. Lähdin lukemaan kirjaa avoimin mielin, unohtaen tuon mahdollisuuden, ja näin ollen Murhakierre osoittautui kohtuulliseksi loikoiluksi, riippumattoon meneväksi, tyyneksi, tiedättehän, auringonpaistetta iholla, sitruunalimonadia poreilemassa lasissa, omepuun katveessa, sopivasti aivoja raksuttavaksi kokonaisuudeksi. Pelko siitä, että kirja olisi totaalinen riippumaton alitus, on turha. Toki sen huomaa, ettei Murhakierteessä ole samanlaista vetävää tenhoa kuin Numeropelissä ja Sokkoleikissä; teos on vielä hitaampi kuin aikaisemmin syntyneet sisarensa, eikä juoni ole niin vahva ja eloisa. Juoni ikään kuin koostuu muutamasta pikkujuonesta, joista muodostuu käsittämätön sotku, kuin kissanpennun purkama lankakerä. Silti sitä haluaa katsella, ja kuka voisi olla vihainen kissanpennulle?

Loppuratkaisua en tällä kertaa arvannut etukäteen, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi saanut minut haukkomaan henkeäni yllätyksestä. Ei, vaan se oli mielestäni hieman laimea, hutaisten kirjoitettu; Verdonilla olisi ollut ainekset hullumpaan keitokseen, kun ottaa huomioon, että hänellä oli, häntä itseään lainaten, jönglöörinä kuusi appelsiinia ilmassa ja vesimeloni, joka on täynnä räjähdysainetta, sillä erotuksella, ettei Verdonin vesimeloni räjähtänyt loppujen lopuksi. Kuitenkin, Murhakierre on kirja, jonka seurassa viihtyy, siellä riippumaton välissä, pannukakuksi litistyneenä.

Gurneyn pariskunnan kiinteistö sijaitsi Catskillvuorilla Walnut Crossingin kylän ulkopuolella kahden kukkulanharjan välisessä painanteessa maalaistien päässä. Vanha maatalo oli rakennettu painanteen loivalle etelärinteelle. Villinä rehottava niitty kasvoi talon ja suuren punaisen ladon välissä. Ladon vieressä oli syvä osmankäämien ja pajujen reunustama lampi, jonka takana kohosi pyökkiä, vaahteraa ja kiiltotuomea kasvava metsä. Pohjoisen puoleisella rinteellä nousi toinen niitty kohti mäntymetsää ja pieniä, hylättyjä hiekkakivilouhoksia, joista näkyi seuraavan laakson puolelle. 

Alkuteos: Let the Devil Sleep 2012
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 604

Tämä kirja saa: (Apua! Tarvitsen lisää skaalaa!) Erittäin vahva kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. (Kolme miinus, jos minulla olisi sellainen käytössä.) Dave Gurney alkaa olla minulle vanha tuttu, oikeastaan ensimmäinen dekkarisarjan hahmo, josta haluan lukea jatkossa. Murhakierre on kuin tivolin laite, jolla on hirvittävä nimi, mutta itse kyyti ei ole sieltä hurjimmasta päästä. Hauskaa riittää silti.