New York, New York

Jokin aika sitten bongasin arvostelun uudenkarheasta elokuvasta Talvinen tarina. Sen luettuani opin, että on olemassa yhdysvaltalainen kirjailija nimeltä Mark Helprin, joka on kirjoittanut arvostetun ja menestyneen romaanin Talvinen tarina kolmisen vuosikymmentä sitten. Ahaa, ajattelin minä, en ole kuullut koko miehestä saati kirjasta, mutta jokin tuossa arvostelussa sytytti mielenkiintoni nimenomaan kirjaa kohtaan, ei niinkään elokuvaan. Halusin päästä pulahtamaan Talvisen tarinan hyytävään järveen mahdollisimman pian.

Mark Helprin on samaa mainiota ikäluokkaa kuin vanha ystäväni Stephen King. Helprin on Harvardin käynyt herrasmies, jonka sydäntä lähellä on kirjallisuuden lisäksi journalismi. Esikoisteos ilmestyi seitsemänkymmentäluvun lopulla, ja se on saanut seuraajia (myös lastenkirjoja) toistakymmentä kappaletta vuosien varrella. Käsittääkseni Talvinen tarina on yhä ainoa suomennettu teos. (Korjatkaa, jos olen väärässä.)

Talvinen tarina on järkäle, mammutti, kadonnut rahisi. Se on New York kaikessa komeudessaan ja rumuudessaan. Sen seassa on tarina siellä, tarina täällä, aika 1900-luvun alussa ja sen lopussa. Siellä liikkuu lukematon määrä ihmisiä ja valkoinen, fyysikan rajoja rikkova uljas hevonen, jonka tapaamme heti kirjan ensimmäisillä sivuilla. Tuon huumaavan valkoisen hevosen, joka karkaa isännältään, ja kohtaa pakomatkalla olevan Peter Laken, varkaan, miehen, joka jätettiin aikoinaan satamaan, selviytymään orpona maailmassa. Toisaalla on nuori tyttönen, Beverly, aikuisuutta hapuileva neito, rikas, mutta kuoleman oma, jota kylmä karaisee, vaikka sydäntä kirpaisee tieto siitä, että hän menehtyy ilman rakkautta. Mutta kuten Peterin ja hevosen, on Peterin ja Beverlyn kohtalon teiden risteämä toisensa, ja kun ne niin tekevät, rakkaus roihahtaa, armahtaa, antaa heille aikaansa, mutta sitä ei ole loputtomiin. Tästä alkaa eeppinen, runsas tarina, joka kutittelee magialla, pyörittelee mahdollisuuksilla, hyväilee mielikuvituksella.

Helprinin kieli on sanarikasta ja yksityiskohtaista, kerronnan hulluttelua ja juhlaa, kas, arvotaan seuraava sana lottopallokoneesta, ahaa, mitä saimmekaan. Suurimmaksi osaksi Helprinin teksti on helposti ymmärrettävän rajoissa, eikä herra lähde liikaa brassailemaan mahtavalla sanavarastollaan. Mark Helprin pitää perusteellisesta kerronnasta; hei tyypit, tulkaa, kurkistamaan konepellin alle, mitä minulla täällä sattuu olemaan, kaikenlaista, olennaista ja epäolennaista, on akselia ja venttiiliä, kankea ja sylentereitä, ooh, mitä näillä voi tehdä, leikitellä, vuodenajoilla, ihmisillä, kaupungeilla, maisemilla! Helprin osaa hurmata tällä taidollaan, mutta paikoitellen, teksti käy liian raskaaksi, päällekäyvän täydeksi, joten sen keskellä väsyy, ja keskittyminen herpaantuu. Tietynlainen huumorin vire ja absurdius piristävät Helprinin menoa, miestä, joka eittämättä palvoo sanoja. Ja yksityiskohtia. Joko mainitsin yksityiskohdat? 

Talvinen tarina on kunnianhimoinen, mahtipontinen kirja. Se pallottelee vastakohtaisuuksilla; se on suuri ja pieni, kylmä ja lämmin, pitkästyttävä ja vetävä, hengästyttävä ja hidas, kliseinen ja tuore, toisteinen ja mielenkiintoinen. Se säkenöi smaragdikaupunkina kauneudellaan, repsottaa vinossa vinksahtaneena, hylättynä hiilenä, kolhiintuneena, totuudellaan. 

Kirjassa ovat läsnä luonto, teollisuus ja arkkitehtuuri, jonkinlainen filosofinen zen-ajattelu, journalismi ja jopa politiikka, suloisena sekamelskana, rikkoutuneina palasina, ympäri kirjaa kuin koiran raatelemat koululaisen läksykirjat. Takakannessa viitataan rakkaustarinaan, mikä aiheuttaa pienoisia pelkotiloja siirappimiinaan astumisesta. Se on onneksi turhaa. Rakkaus kulkee tarinassa mukana, mutta ei suinkaan niin vahvana kuin takakannen perusteella voisi olettaa; siellä se pyristelee takana, tarinakärrystä pudonneena, mystisiä voimia omaavana heinäpaalina, välillä kärryt saavuttaen, välillä jälkeen jääden.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmän valtava henkilögalleria jaksaa kiinnostaa; Helprin tuntuu ikään kuin lisäävän hahmon toisensa jälkeen, uuden nuken vahakabinettiinsa pelkästään lisäämisen ja muovaamisen ilosta. Kyllä, hahmoissa on eksentrisyyttä vaikka muille jakaa, mutta se, että hahmo on omalaatuisen näköinen tai oloinen, ei tee vielä kenestäkään elävää. Hänen hahmoistaan puuttuu kokonaan tunne, ja niin ne jäävät vahakabinettiinsa värjöttelemään, yksin pimeään, ikuisesti jatkuvien käytävien viidakkoon, eivätkä ne astu sieltä kokonaan päivänvaloon. Koko tarinaa vaivaa sama ongelma. Tunnetta ei ole nimeksikään.

Ennen kuin aloitin kirjan, minulla oli tietty tunne, aavistus sydämessä, joka kuiskaili minulle, että Talvinen tarina on Suuri kirja, Rakkauden kirja, Lumoava kirja, taideteos, jonka ei haluaisi koskaan päättyvän, taideteos, jota haluaisi katsella aamunkoittoon. Valitettavasti olin väärässä tällä kertaa. Talvinen tarina ei muuttunut kohdallani Suureksi, Lumoavaksi Rakkaudeksi, vaikka kovasti yritin, halusin rakastaa sitä jokaiseen välimerkkiin asti, levätä kirjan sivuilla merenneitona pyrstöäni onnesta potkien, tarinan syviä vesiä syleillen. Välillä toki viihdyin, varsinkin alussa (ensimmäiset 250 sivua ovat parasta koko kirjassa), mutta loppujen lopuksi olin enemmän väsynyt merinorsu tarinan rannalla, ulkopuolisena, lokkien kirkuessa, paukuttava ajatus päässäni, viiksieni väristessä, eikö tämä lopu ikinä.

Niin, kyllä se loppui aikoinaan. Tosin kärsivällisyyttä se vaati.

Peter Lake kannusti hevosta. Mutta hevonen ei kaivannut yllytystä, sillä se oli peloissaan, se rakasti juoksemista ja aurinko oli noussut kattojen tasalle ja hehkui kuin suuri avonuotio, lämmittäen kaikkea ja notkistaen sen ennestäänkin notkeita lihaksia. Se rakasti juoksemista. Se oli kuin suuri valkoinen luoti; pää pystyssä, kaula pitkänä, häntä matalalla liehuen, korvat tuulenmyötäisinä se syöksyi eteenpäin. Se harppoi niin pitkin askelin, että se toi Peter Lakelle mieleen kengurun, ja joskus tuntui aivan siltä kuin se irtautuisi kohta maasta ja nousisi lentoon.

Alkuteos: Winter´s Tale 1983
Julkaistu Suomessa: Ensimmäinen painos 1985, lukemani kirja on Tammen Keltaisen Pokkarin uusintapainos 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: (Liikaa) 891

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kaikkialla eikä missään.