Perhe on paras

Niin siinä kävi, että vierähti yli vuosi, ennen kuin tartuin uudemman kerran hengästyttävän amerikkalaiskirjailijan Joyce Carol Oatesin romaaniin. Haudankaivajan tytär vangitsi minut, hypnotisoi minut, vakuutti minut viime talvena, ja kuluneen vuoden aikana Oates välkehti mieleni pinnalla usein, lainehti kuin auringon kultaama vaahtopää sekalaisessa ajatusteni meressä vaativana ja kutkuttavana, mutta väistelin sitä tehokkaasti; kipitin viime tipassa rannalle kiven taakse piiloon, siitä huolimatta, että se olin minä, joka piipahti muutaman kerran Oatesin ryöppyävän tuotannon myrskykeskuksessa ja suorastaan vaadin sitä hyökkäämään kimppuuni. Viimein, päätin antaa periksi Oatesin raivolle ja heittäydyin Putoukseen, ja toivoin, että säilyisin hengissä Oatesin pärskivässä käsittelyssä.

Tarina alkaa 1950-luvun Niagaran putouksilta. Ariah on tullut tuoreen aviomiehensä kanssa häämatkalle putouksille, lumoaville, vietteleville, pelottaville, petollisille putouksille, joiden kohina kutsuu toisia luokseen, kutsuu liittymään luonnon voimaksi, antautumaan virran vietäväksi. Ariahin aviomies ei pysty vastustamaan putouksen kutsua, ja näin sisäänpäin kääntyneestä, lähes kolmekymmenvuotiaasta musiikinopettajasta tulee Leskimorsian, jonka tarina jää elämään putousten ylle kuin kaikkoamaton sumu. Miehensä ruumiin etsimisen tuoksinnassa Ariah tapaa uuden miehen, lakimies Burnabyn, joka rakastuu naiseen, naiseen, joka uskoo olevansa kirottu. Voiko kirottu nainen luottaa Burnabyn rakkauteen, tai Burnabyn nimeen, josta tulee osa häntä, kuin kärähtäneitä ihokarvoja, kuin epämuodostuneita luomia? Aika ja vuodet sen kertovat, vuodet, jotka vierivät kohti seitsemänkymmentäluvun loppua...

Oatesin hypnoottisen vangitseva, voimakas kerronta tervehtii lukijaa heti ensimmäisillä sivuilla. Rouva heittää sangollisen kylmää vettä kasvoille, nauraa sisäisesti, käheästi kuin pirullinen noita ja kuiskailee, tässä minä olen, täältä tullaan, oletko valmis. Minä olen, ja minua hämmästyttää, että jaksoin hangoitella Oatesin voimaa vastaan näin kauan, sillä rouva on kirjallinen voima, luonnon voima, syöksyvä putous. Hän on kirjailija, joka sirottelee tekstiä kauneuden sirottimesta kuin kimaltelevia jääkiteitä, mutta joka samaan aikaan, voi puristaa ronskia tekstiä kuin eltaantunutta sinappia häpeilemättömyyden tuubista. Oatesin kirjoittamisessa on nyansseja, jotka hivelevät sydäntä ja sielua, repivät ja raapivat, lämmittävät ja koskettavat. Oates, jonka kirjallinen taivas on yleensä harmaa ja synkkä, maisema utuinen ja savuinen, mutta jossain vilahtaa aina sateenkaaren pää, auringon silta, kukan nuppu, jotain, joka tuo mustavalkoisuuteen ja ankeuteen väriä.

Vaikka Putous on selkeä, yhden perheen ympärille sijoittuva kertomus, se muistuttaa paikoittain eräänlaista episodiromaania. Näkökulmia on paljon, ja mukana on myös pari kohtausta, jotka tuntuvat lähes irrallisilta, kuin parilta tarinan ryijystä irronneelta langalta. Toteutus on kuitenkin sen verran taitava ja sujuva, niin ettei mikään pääse häiritsemään lukukokemusta.

Oatesin henkilöhahmot ovat rosoisia, eksentrisiä ihmisiä, joiden sisimmän rouva paljastaa raakana ja vereslihalla. Rouvan ote hahmoihin on pittoreski ja tunteikas. Ariah on Putouksen ydin, musta aurinko, joka levittää mustia säteitään, paistaa mustuuttaan läpi kirjan, tumma keskiö, jota muut henkilöt kiertävät taivaankappaleina, planeettoina ja kuina. Samalla Ariah on musta aukko, joka imee kaiken itseensä, kaiken elävän sisuksiinsa tarinan universumissa. Silti, Ariah jää Putouksessa hieman syrjään, kummallisena, herkkänä, vaativana taiteilijana, joka katselee jossain kauempana, turvallisesti kaiteen takana, kun hänen miehensä ja lapsensa kylpevät putouksen hurjissa vesissä. Tämä on harmi, sillä Ariah on ehdottomasti kirjan kiinnostavin hahmo.

Putous on hieno kirja, mutta se ei ole erinomainen kirja. Perhedraama on toki vaikuttavaa ja mielenkiintoista, mutta se tuntuu säyseältä verrattuna Oatesin kiihkeään kerrontaan. Pikkuhiljaa mukaan hiipivä Niagara Fallsin teollistuminen ja niin kutsuttu Love Canal-juttu, joka perustuu tositapahtumiin, tuntuvat epäolennaisilta ja päälle liimatuilta, pakotetuilta elementeiltä, vaikka niiden mukana olon ymmärtää. Itse koin tämän vaiheen äärellä pientä töksähtelyä, ikään kuin Putous olisi hetkeksi aikaa jähmettynyt paikoilleen kuin videon pysäytyskuvassa. Muutenkin kirjan alkupuoli on vahvempi kuin sen loppupuoli. Kaiken kaikkiaan, Putous on tasokasta, pisaroivaa menoa.

Ja nyt, kesäkuussa 1950, häät. Ariahista se oli samanlainen ihme kuin Jeesuksen jakamat leivät ja kalat, tai vielä osuvammin, kuin Lasaruksen kuolleista herättäminen. Hänen ei tarvitsisi olla enää Ariah Littrell, papin tytär, "tyttö" jota kaikki Troyssa väittivät ihailevansa. Nyt hän voisi tuntea viatonta ylpeyttä osastaan kunnianhimoisen nuoren presbyteeripastorin vaimona; pastorin, jolla jo kaksikymmentäseisemänvuotiaana on oma seurakunta New Yorkin Palmyrassa, asukasluku 2100 henkeä.

Alkuteos: The Falls 2004
Julkaistu Suomessa: Otava 2006 
Sivumäärä: 567

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Perhesaaga, joka maalaa monia eri sävyjä, rakkauden, tyytymättömyyden, toivon ja epävarmuuden väripaleteista tarinan kankaaseen.