.

.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Perhe on paras


Niin siinä kävi, että vierähti yli vuosi, ennen kuin tartuin uudemman kerran hengästyttävän amerikkalaiskirjailijan Joyce Carol Oatesin romaaniin. Haudankaivajan tytär vangitsi minut, hypnotisoi minut, vakuutti minut viime talvena, ja kuluneen vuoden aikana Oates välkehti mieleni pinnalla usein, lainehti kuin auringon kultaama vaahtopää sekalaisessa ajatusteni meressä vaativana ja kutkuttavana, mutta väistelin sitä tehokkaasti; kipitin viime tipassa rannalle kiven taakse piiloon, siitä huolimatta, että se olin minä, joka piipahti muutaman kerran Oatesin ryöppyävän tuotannon myrskykeskuksessa ja suorastaan vaadin sitä hyökkäämään kimppuuni. Viimein, päätin antaa periksi Oatesin raivolle ja heittäydyin Putoukseen, ja toivoin, että säilyisin hengissä Oatesin pärskivässä käsittelyssä.

Tarina alkaa 1950-luvun Niagaran putouksilta. Ariah on tullut tuoreen aviomiehensä kanssa häämatkalle putouksille, lumoaville, vietteleville, pelottaville, petollisille putouksille, joiden kohina kutsuu toisia luokseen, kutsuu liittymään luonnon voimaksi, antautumaan virran vietäväksi. Ariahin aviomies ei pysty vastustamaan putouksen kutsua, ja näin sisäänpäin kääntyneestä, lähes kolmekymmenvuotiaasta musiikinopettajasta tulee Leskimorsian, jonka tarina jää elämään putousten ylle kuin kaikkoamaton sumu. Miehensä ruumiin etsimisen tuoksinnassa Ariah tapaa uuden miehen, lakimies Burnabyn, joka rakastuu naiseen, naiseen, joka uskoo olevansa kirottu. Voiko kirottu nainen luottaa Burnabyn rakkauteen, tai Burnabyn nimeen, josta tulee osa häntä, kuin kärähtäneitä ihokarvoja, kuin epämuodostuneita luomia? Aika ja vuodet sen kertovat, vuodet, jotka vierivät kohti seitsemänkymmentäluvun loppua...

Oatesin hypnoottisen vangitseva, voimakas kerronta tervehtii lukijaa heti ensimmäisillä sivuilla. Rouva heittää sangollisen kylmää vettä kasvoille, nauraa sisäisesti, käheästi kuin pirullinen noita ja kuiskailee, tässä minä olen, täältä tullaan, oletko valmis. Minä olen, ja minua hämmästyttää, että jaksoin hangoitella Oatesin voimaa vastaan näin kauan, sillä rouva on kirjallinen voima, luonnon voima, syöksyvä putous. Hän on kirjailija, joka sirottelee tekstiä kauneuden sirottimesta kuin kimaltelevia jääkiteitä, mutta joka samaan aikaan, voi puristaa ronskia tekstiä kuin eltaantunutta sinappia häpeilemättömyyden tuubista. Oatesin kirjoittamisessa on nyansseja, jotka hivelevät sydäntä ja sielua, repivät ja raapivat, lämmittävät ja koskettavat. Oates, jonka kirjallinen taivas on yleensä harmaa ja synkkä, maisema utuinen ja savuinen, mutta jossain vilahtaa aina sateenkaaren pää, auringon silta, kukan nuppu, jotain, joka tuo mustavalkoisuuteen ja ankeuteen väriä.

Vaikka Putous on selkeä, yhden perheen ympärille sijoittuva kertomus, se muistuttaa paikoittain eräänlaista episodiromaania. Näkökulmia on paljon, ja mukana on myös pari kohtausta, jotka tuntuvat lähes irrallisilta, kuin parilta tarinan ryijystä irronneelta langalta. Toteutus on kuitenkin sen verran taitava ja sujuva, niin ettei mikään pääse häiritsemään lukukokemusta.

Oatesin henkilöhahmot ovat rosoisia, eksentrisiä ihmisiä, joiden sisimmän rouva paljastaa raakana ja vereslihalla. Rouvan ote hahmoihin on pittoreski ja tunteikas. Ariah on Putouksen ydin, musta aurinko, joka levittää mustia säteitään, paistaa mustuuttaan läpi kirjan, tumma keskiö, jota muut henkilöt kiertävät taivaankappaleina, planeettoina ja kuina. Samalla Ariah on musta aukko, joka imee kaiken itseensä, kaiken elävän sisuksiinsa tarinan universumissa. Silti, Ariah jää Putouksessa hieman syrjään, kummallisena, herkkänä, vaativana taiteilijana, joka katselee jossain kauempana, turvallisesti kaiteen takana, kun hänen miehensä ja lapsensa kylpevät putouksen hurjissa vesissä. Tämä on harmi, sillä Ariah on ehdottomasti kirjan kiinnostavin hahmo.

Putous on hieno kirja, mutta se ei ole erinomainen kirja. Perhedraama on toki vaikuttavaa ja mielenkiintoista, mutta se tuntuu säyseältä verrattuna Oatesin kiihkeään kerrontaan. Pikkuhiljaa mukaan hiipivä Niagara Fallsin teollistuminen ja niin kutsuttu Love Canal-juttu, joka perustuu tositapahtumiin, tuntuvat epäolennaisilta ja päälle liimatuilta, pakotetuilta elementeiltä, vaikka niiden mukana olon ymmärtää. Itse koin tämän vaiheen äärellä pientä töksähtelyä, ikään kuin Putous olisi hetkeksi aikaa jähmettynyt paikoilleen kuin videon pysäytyskuvassa. Muutenkin kirjan alkupuoli on vahvempi kuin sen loppupuoli. Kaiken kaikkiaan, Putous on tasokasta, pisaroivaa menoa.

Ja nyt, kesäkuussa 1950, häät. Ariahista se oli samanlainen ihme kuin Jeesuksen jakamat leivät ja kalat, tai vielä osuvammin, kuin Lasaruksen kuolleista herättäminen. Hänen ei tarvitsisi olla enää Ariah Littrell, papin tytär, "tyttö" jota kaikki Troyssa väittivät ihailevansa. Nyt hän voisi tuntea viatonta ylpeyttä osastaan kunnianhimoisen nuoren presbyteeripastorin vaimona; pastorin, jolla jo kaksikymmentäseisemänvuotiaana on oma seurakunta New Yorkin Palmyrassa, asukasluku 2100 henkeä.

Alkuteos: The Falls 2004
Julkaistu Suomessa: Otava 2006 
Sivumäärä: 567

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Perhesaaga, joka maalaa monia eri sävyjä, rakkauden, tyytymättömyyden, toivon ja epävarmuuden väripaleteista tarinan kankaaseen.

              

          

9 kommenttia:

  1. Voi Oates, minä kaipaan hänen kirjojensa ääreen jo, mutta Sisareni, rakkaani oli niin hengästyttävä, etten ole vielä valmis seuraavaan erään. Putouksesta olen kuullut kovin ristiriitaisia mielipiteitä. Jonkun mielestä tämä oli jopa naisen paras kirja, mutta usea muu sanonut vähiten lempparikseen. No, oma mielipidehän selviää vain lukemalla ja sen ainakin uskon, että aivan metsään Oates tuskin edes osaisi mennä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, en malta odottaa tuota Sisareni, rakkaani! Uskoisin, ettei mene toista kertaa kokonaista vuotta ilman Oatesia... =D

      Kävin itsekin vähän lueskelemassa, mitä mieltä muut ovat olleet Putouksesta, ihan tästä on tykätty. Hyvä kirja, mutta ei mielestäni Haudankaivajan tyttären veroinen.

      Poista
    2. Minusta Sisareni, rakkaani on Oatesi paras kirja, mutta olen lukenut häneltä vasta Haudankaivajan tyttären ja kosto.Rakkaustarina. Olin ajatellut seuraavaksi lukea häneltä Putouksen, mutta nyt sinä Irene, vähän viilensist tunteitani tätä kirjaa kohtaaa: Kiitos siitä, en hukkaa aikaani vielä(kään) tähän.

      Sisareni, rakkaani on kirjaksi nero, mutta se oli minulle niin kova juttu että vaikka kerään Oatesia siinä missä vaikka Shriveriä, en voinut antaa sen jäädä...Ehkä pikkasen kadun, sillä olin kirjan jälkeen aika tunnekuohuissa. Sen on rankista rankin ja nero samalla kertaa.

      Katri, Haudankaivajan tytär oli muistaakseni ilmestymisvuonnaan blogini paras kirja. En tsekannut, toivottavasti muistan oikein. Se on hyvä, mutta jotenkin paljon, paljon helpompi kuin Sisareni, rakkaani.

      Poista
    3. (Irene, pyydä se Varistyttö Otavalta arvostelukappaleena!)

      Poista
    4. Leenaseni, olen yrittänyt kytätä tuota Sisareni, rakkaani aleista, kun jotkut ovat sen onnistuneet löytämään todella halvalla, mutta omalle kohdalleni ei ole sellaista onnea sattunut. Nyt harmittaa, kun vasta näin tuon Kosto Rakkaustarinan kirjakaupassa noin kahden euron hintaan, enkä ostanut! Tuli ostettua Kingiä, tosin ei hänen kirjoittamaansa, vaan toisen näkökulmasta kirjoitettua herran elämäkertaa.

      Putous on hyvä, mutta ei mielestäni niin intensiivinen ja koukuttava kuin Haudankaivajan tytär. Ja juu, mietin tuota Varistyttöä, josko kysyisin sitä, ihan justiinsa se ei sovi "ohjelmaani" kun eräs toinen kirja (piiiitkää sellainen) on tulossa pian lukuun. =D

      Poista
    5. Kuvittele, vieläkin pähkäilen täällä, että mitkä ovat kesäni tiiliskivet. Niitä taitaa olla kolme: Yksi Woolfilta, yksi Shriveriltä ja sitten tämä. Luin varmaan jo kolmanne kerran arviosi ja vaikka et ihan täysillä tähän syttynytkään, niin taidan yrittää. Jätän kesken, jos ei ole keskinkertaista parempi. Oatesilta ehkä odottaa niin suuria kitios kirjojen, joita häneltä on aiemmin lukenut.

      Kosto: Rakkaustarina on ehkä maailman todellisimman makuinen kertomus joukkoraiskauksesta. Onneksi luin heti ko. kirjan jälkeen Ann Heberleinin kirjan Pieni kirja pahuudesta, jossa oli tutkimusta juuri joukkoraiskauksesta ja mistä se oikein saa alkunsa. Minä en mihinkään hintaan myisi pois Kosto: Rakkaustarinaa, siinä on jotain klassista, jotain ikiaikaista - pahuutta.

      Poista
    6. Oooh, hienoa suunnitelmallisuuutta! Minä en paljon suunnittele lukemisiani, esim. nyt menossa olevan kirjan jälkeen ei mitään käsitystä, mitä luen seuraavaksi. =D Kunhan se joskus loppuisi... On nimittäin tiiliskivi. Putous on siihen verratuna yksi tuulen henkäys! Piti oikein itsekin lukea, mitä tästä kirjasta kirjoittelin, ja nyt kun aikaa on kulunut se pari kuukautta, muistelen kyllä lämmöllä Putousta, kuitenkin Oates kirjoittaa niin vetävästi ja taitavasti. Varsinkin kun minulla on (taas!) luvun alla kirja, joka on suorastaan pitkästyttävä, mutta olen taistelija ja luen loppuun. =D Putous ei siis suinkaan ole minusta keskinkertainen! Mutta miten itse kukin kokee...

      En ole muuten Woolfia lukenut, pikkuhiljaa kiinnostus on kasvanut kokeilla jotain. Maybe, maybe... Ja Kosto: Rakkaustarina saattaa olla piakkoinkin jonossa. eikös se ole se pikkuruinen (siis kooltaan) kirja. =D

      Poista
  2. En ole vielä Oatesilta mitään lukenut, mutta kiinnostaisi kyllä! Jotenkin vaan pelottaa tarttua tämän kirjoihin, ehkä sitten olen kuullut liikaa mielipiteitä, että hänen kirjansa olisivat raskaslukuisia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä näihin uskaltaa tarttua, anna mennä vaan! Ei Oates ole mielestäni raskaslukuinen, mutta miten kukin kokee, eihän sitä tiedä. Rankkoja aiheitahan rouva käsittelee, mutta itse olen niin tottunut, etten osaa sanoa juuta enkä jaata, kuinka raskaina muut ne saattavat kokea. =D

      Poista