Christine, muistiton nainen

Pikajuoksuni lyhyiden kirjojen pelikentillä tuntuu kestävän ja kestävän. Olen uupunut ja hengästynyt; milloin tämä oikein loppuu? Milloin minä pääsen takaisin pitkien kirjojen maailmaan, tuttuun ja turvalliseen maailmaan, jossa vierähtää ainakin viikko? Askeleeni on raskas; yritän juosta kovaa, todella kovaa, kuin Forrest Gump, kirjalta toiselle. Yritän olla piittaamatta rotan kokoisesta limaklimpistä kurkussani; sylkäisen hieman, kauniisti, siveästi, kuin Miss Maailma, joka lahjoittaa sylkypisaransa Afrikan janoisille aavikoille. Minä pystyn tähän; maaliviiva häämöttää jo, tuolla se on! Purista persauksella nainen, purista, purista, älä välitä siitä, että reisilihastesi solut yrittävät tehdä itsemurhaa hukuttautumalla maitohappoon, älä välitä, vaan juokse, juokse, juokse! Juokse kuin hirvi, juokse kuin Usain Bolt, juokse kymmenen metriä; pian olet perillä, pian maaliviivan silkkinen nauha katkeaa ja voit heittäytyä maahan makaamaan, maata kuin meritähti tai puolisykkyrässä sotkeutuneena raajoihisi kuin steppaava tuhatjalkainen. Kolme metriä, kaksi metriä, metri... Hetken luulen olevani niin heikko, niin kevyt, ettei silkkinauha katkea; pelkään, että nauha kimpoaa minut takaisin alkuun kuin bumerangin, takaisin lähtöviivalle, takaisin nopeatempoiseen sykliin; kaikki alkaisi alusta, aina vaan ja uudelleen, minä olisin kuin Päiväni murmelina ja lukisin, lukisin, lukisin, juoksisin, juoksisin, juoksisin, nopeasti, nopeasti, nopeasti. Mutta sitten, silkkinauha antaa periksi.


Huoh. Maalissa. Valmis. Hyvä seuraava pitkä kirjani; lupaan rakastaa sinua myötä-ja vastamäessä, kävi miten kävi. Lupaan. Ojennan käteni, kirja kurottaa kanttaan ja me aloitamme yhdessä matkanteon; hitaasti kävellen. Rauha. Ihana rauha.

Tiedätkö mikä päivä tänään on? Entä mikä vuosi? Tiedät? Hyvä. Tunnistatko ystäväsi, sisaresi tai puolisosi kun näet hänet? Tunnistat? Hyvä. Muistatko mitä teit eilen? Muistat? Hyvä. Minä tiedän naisen, joka ei tiedä, ei tunnista, eikä muista. Hän on Christine Lucas. Tässä hän on. Ulottuvillasi. Kun suljen silmäni, voin nähdä hänet. Hämmentyneen, pelokkaan, alle viisikymmenvuotiaan naisen, joka herää aamuisin miehensä vierestä tuntematta tätä lainkaan. Toisinaan Christine on lapsi mieleltään, toisinaan parikymppinen opiskelija; järkytys on suuri kun hän näkee peilistä uurteet, elämän jäänteet, elämän, jota hän ei tiedä eläneensä. Vuosia sitten Christineä kohtasi onnettomuus, jonka seurauksena hän loukkasi päänsä ja alkoi kärsiä harvinaisesta amnesiasta. Hän pystyy tallentamaan muistiinsa vain tapahtumat, jotka hän kohtaa hereillä ollessaan. Joka ilta kun hän menee nukkumaan, hänen lähimuistinsa tyhjentyy, ja seuraava päivä on jälleen uusi, tyhjä paperi Christinen elämässä. Christinellä on onneksi tukenaan aviomiehensä, joka auttaa naista hahmottelemaan uuden luonnoksen siitä, kuka Christine todellisuudessa on. Tohtori Nashin kehottamana Christine aloittaa yksinkertaisen hoitomuodon: päiväkirjan kirjoittamisen. Joka päivä hän kirjaa päivän kulun muistikirjaansa, jota hän on alkanut pitää aviomiehensä Benin tietämättä. Pian Christine alkaa huomata ristiriitaisuuksia aikaisemmin kirjoittamansa ja juuri koetun päivän välillä; mikä on totta, mikä ei? Mikä aiheutti hänen onnettomuutensa? Ovatko kaikki hänen entisen elämänsä ihmiset kaikonneet hänen ympäriltään? Entä kuka on Adam? Päiväkirjan ja sirpaleisten muistojensa avulla Christine lähestyy totuutta kirjain kirjaimelta...

Kun törmäsin ensimmäistä kertaa arvioihin kirjasta Kun suljen silmäni, tiesin heti, että siinä on kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea. Minulla oli korkeat odotukset; samaa teemaa hyödyntävä elokuva Memento on yksi suosikkielokuvistani. Toisaalta myös pelkäsin, että joudun pettymään. En joutunut.

S.J.Watson on sellainen mukava, englantilainen heppu, joka pyöräytti Kun suljen silmäni kirjoituskurssilla, ja kappas, fysiikkaa opiskelleen miehen esikoisteoksesta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Helppoa kuin silmien aukaiseminen aamulla. Kirjaa on luonnehdittu trilleriksi, ja se kai se on, vaikka minusta teos ei ole kovin jännittävä; toisaalta minua ei herkästi säikytellä kirjojen välityksellä. Mutta kirja on kiehtova joka tapauksessa. Juoni on kertakaikkisen mahtava ja koukuttava; pitkästä aikaa käsissäni oli todellinen - Fanfaareja! Aion käyttää hienoa vieraskielistä termiä! - page-turner. Minusta tuntui, etten olisi malttanut laskea kirjaa alas edes hetkeksi. Tarina on rakennettu huolellisesti; jos Kun suljen silmäni olisi talo, sen perustukset olisivat jämäkästi paikoillaan, tiili tiilin perään täsmällisessä järjestyksessä, ilman ainoata muurauslaastin ylimääräistä roisketta. Sen sijaan itse elämä talon sisällä ei yllä huikeaksi ja vauhdikkaaksi; Watsonin kirjoitustyyli on ankeaa ja väritöntä, mielikuvituksetonta. Mies pallottelee useaan otteeseen samojen tylsien ja kliseisten kielikuvien kesken; hän potkii ja potkii samaan maaliin kerta toisensa jälkeen. Joskus kuitenkin käy niin, ettei tällainen yhtä maalia kohti pommittava pelitaktiikka haittaa, vaan vahva puolustuslinja eli tässä tapauksessa juonen vetoisuus, pitää ja on niin vahva, että sen mukana tempoilee innosta puhkuen jokaisessa filmatussa kaatumisessa ja kengän painalluksessa. Hurraa! Minä huiskutin pom-pomeillani, hypin ja loikin kuin paras cheerleader koko kirjan ajan.

Watson asettuu naisen korkokenkiin kohtuullisen hyvin, vaikka muutamissa kohdissa nostelin hiukan kulmiani Christinen käytöksen vuoksi. Christine elää erittäin hankalassa tilanteessa, mutta naisessa on ihailtavaa sisukkuutta. Menneisyyden salaisuuksien selvittäminen hänen kanssaan on miellyttävää. Aviomies ja tohtori Nash ovat tarpeellinen osa tarinaa; he tosin jäävät hahmoina mieleen yhtä vakuuttavasti kuin kolme viikkoa sitten käytetyt sukat. Kaiken kaikkiaan Christinen hämmentävä muistihäiriö on niin merkittävä tekijä hänen persoonassaan, että pelkästään sen avulla pääsee pitkälle.

Myöhemmin aamupäivällä minä istahdan nojatuoliin. Astiat on pesty ja aseteltu siististi tiskitelineeseen, pyykki pyörii pesukoneessa. Olen ollut ahkera. 
  Mutta nyt olen sisältä tyhjä. Se mitä Ben sanoi on totta. Minä en muista. En muista mitään. Tässä talossa ei ole ainuttakaan esinettä jonka muistaisin nähneeni aiemmin. Ei ainuttakaan valokuvaa - ei peilin ympärillä tai edessäni olevassa leikekirjassa - joka herättäisi muistumia siitä koska se on otettu, ei ainuttakaan hetkeä Benin kanssa jonka muistaisin, paitsi tänään kokemani. Mieleni tuntuu täysin tyhjältä. 
  Suljen silmäni, yritän keskittyä johonkin. Mihin tahansa. Eiliseen. Viime jouluun. Mihin tahansa jouluun. Häihini. Mitään ei tule mieleen. 

Alkuteos: Before I Go to Sleep
Sivumäärä: 391
Julkaistu Suomessa: 2012

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Piinaava romaani, joka on kuin mosaiikki; se hahmottuu pala kerrallaan. Minua ei jallitettu lopussa; jos herra Watson olisi siinä onnistunut, merkkejä olisi voinut tulla vaikka viisi.