.

.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Me kaksi & Irene


Mikä sen osuvampaa kuin lukea "nykypäivän Dickensiä" eli John Irvingiä, kuten häntä on kutsuttu, itsensä Charles Dickensin jälkeen. Näin pääsi käymään, kun satuin pienellä lomareissullani (siis minun lomareissuni ovat sellaisia yltiöpäisen jännittäviä ja eksoottisia, että menen naapurikaupunkiin hoitamaan siskoni kissaa) kiertelemään kirjakaupoissa (ooh!) ja satuin löytämään uusimman Irvingin, Minä olen monta, uskomattoman halpaan hintaan. Homma oli sillä selvä. Minun! Olin tosi nopea, sillä en huomannut muita kappaleita kirjasta lähistöllä. Nyt minulla on kaksi Irvingiä; tämän lisäksi teos Oman elämänsä sankari, jonka luin viime kesänä, ja josta pidin paljon. Olen myös lukenut Garpin maailman (mahtava!) sekä Neljännen käden (ei mahtava!).

Minä olen monta kertoo Billy Abbottin tarinan, aina varhaisteini-iästä lähtien kypsemmän miehen päiviin asti. Billyn perheeseen kuuluvat äiti ja isäpuoli Richard Abbot - biologinen isä on ties missä - sekä isovanhemmat että Muriel-täti ja hänen miehensä. Lähes koko konkkaronkka harrastaa harrastajateatteria viisikymmentäluvun Uudessa-Englannissa. Billy tottuu jo nuorena poikana näkemään isoisänsä pukeutuneena naiseksi. Billy kiinnostuu lukemisesta kolmetoistavuotiaana ja erityisesti neiti Frostista, mieleenpainuvasta kirjastonhoitajasta, ja siitä alkaa Billyn kamppailu läpi seksuaalisuuden viidakon. Hän huomaa ihastuvansa isäpuoleensa, neiti Frostiin, ja tietenkin lumoavaan koulutoveriinsa, Kittredge-painijapoikaan. Mukana pojan odottamattomien ihastumisiensa kanssa kulkee uskollinen Elaine-ystävä. Biseksuaali Billyn matkassa näemme, kuinka vuosikymmenet vaihtuvat, mutta vaihtuvatko ihmisten ennakkoluulot ja asenteet?

Ensiksi, kiitos, John Irving, siitä, että sinun kanssasi lukeminen on sujuvaa ja helppoa. Tarvitsin juuri tällaista valtavan Dickens-urakan jälkeen! Huokaus ja helpotus. Kuusisataa sivua mukaansa tempaavaa tarinan kerrontaa vaivalloisen, sen alkuperäisen Dickensin (miljoonan sivun) jälkeen tuntuivat yhdeltä tuulen henkäykseltä! Ehkä nykypäivän Dickens on se minun Dickensini.

Olen nyt lukenut kaksi vanhempaa Irvingiä ja kaksi uudempaa Irvingiä. Minä olen monta on huomattavasti parempi kuin Neljäs käsi, mutta olen aistivinani jonkinlaisen tason laskun vanhemman ja uudemman tuotannon välillä. (Saisin olla itse huolissani oman tuotantoni kanssa, sillä minulla taso laskee jo kahden lauseen välillä.) Toki olen lukenut Irvingiä vasta vähän, joten ehkä aistimus on turhan ennenaikainen. Kuten jo mainitsin, Minä olen monta vetää mukaansa reippaudellaan ja viihdyttävyydellään, tutulla höpsöydellään, mikä piristää vakavien aiheiden äärellä, kipeiden aiheiden, joita Irving ei karta. Irving kertoo suorasti, heittää lukijan mattoon kuin se kuuluisa painija, mäjäyttää asiat (tai pakarat) tiskiin kuin ne ovat, hän ei kaunistele eikä krumeluuraa. Irving on ennen kaikkea hullu tarinaniskijä, hullu Hatuntekijä, joka keittää järjettömän määrän teetä erilaisista teeladuista lukijan juotavaksi. Teetä, joka voi olla kitkerää, makeaa, viettelevää, pehmeää, kuumaa tai kylmää, haaleaa, hapanta, sopivaa, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Irving on taas tutun poukkoileva; tarina hyppii edestakaisin kuin kenguru (toisaalta, en ole nähnyt edestakaisin hyppivää kengurua), mikä ei sinällään haittaa, sillä kengurun kyydissä pysyy mukana, mutta koin muutamaan otteeseen hyppimisen kokonaistarinaa rikkovaksi. Kertomuksena Minä olen monta on tärkeä ja rohkea, mutta minulle se on hieman liian yksipuolinen. Aikaisemmin olen pitänyt Irvingin vahvuutena nimenomaan kertoa tarina, joka on monipuolinen, mutta Minä olen monta tuntuu olevan pelkkää seksiä, seksiä, seksiä. (Irving kirjoittaa sivulla 118 näin: "Seksiä, seksiä, seksiä!" Elaine Hadley kirkui. "Sinä et osaa ajatella mitään muuta kuin seksiä!" Minua huvitti tämä, ja ajattelin, että onko tämä kohta kirjailijan oma, pikku sarkastinen heitto häntä itseään kohtaan.) Kirjan päähenkilö on (tietenkin) kirjailija, mutta tuo kirjailijan ura jää varjoon, kun herra Abbotilla on niin kiire seksuaalisuutensa kanssa. En tunne Irvingin taustaa juurikaan, joten en tiedä, kuinka helposti hänen kirjailijan uransa alkoi, mutta ainakin kirjassa päätyminen menestyskirjailijaksi tuntuu käyvän sormia napsauttamalla ja pelkästään kirjailijaksi haluamalla.

Minä olen suvaitsevainen ihminen, enkä voi käsittää sitä, että joillekin ihmisten erilaiset seksuaalisuudet ovat suuri kynnyskysymys. (Okei, ehkä en ole niin suvaitsevainen, koska minulle tuottaa vaikeuksia suvaita ihmisiä, joiden mielestä kaikki kukat eivät saa rehottaa vapaana.) Minä mm. opetin pikkusiskoni katsomaan Älä kerro äidille- televisiosarjaa aikoinaan. Fanitin täysillä sekä brittien että amerikkalaisten versiota sarjasta. Siinä mielessä Minä olen monta osuu asian ytimeen, sillä se levittää suvaitsevaisuuden sanomaa. Toisaalta minua hiukan harmittaa, että Irving on maalannut homoseksuaalien maailman niin stereotyyppiseksi.

Henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia, totta kai, se kuuluu asiaan Irvingin tapauksessa. He eivät ole kuitenkaan niin laadukkaita, että heitä muistelisi kummemmin jälkeenpäin. Heissä on menoa ja meininkiä, mutta tuo yletön erilaisuuden tavoittelu saa aikaan sen, että hahmot jäävät sisältä vajaiksi. He ovat räväkkää, upeaa tapettia, jonka takaa löytyy laho seinä. Hahmoja on paljon, mutta heidät erottaa juuri räväkän tapetin avulla helposti toisistaan. Kiinnitin (taas, sama tapahtui Oman elämänsä sankarin kanssa) huomiota Billy Abbotin keskustelutaitoihin; kun hän keskustelee kirjassa jonkun kanssa, hän reagoi usein kuulemaansa sanomalla: "Ai." En tiedä, mikä siinä on, mutta tuo ärsytti minua, ja minulle tuli Billystä tunne, että hän on hieman yksinkertainen. Jep, jep, kaikenlaiseen sitä kiinnittää huomiota.         

Tämän kirjan kanssa minulle kävi samalla tavalla kuin Adichien Kotiinpalaajien kanssa; hyvä kirja, mutta kuten Kotiinpalaajissa, yhden asian (Kotiinpalaajissa rasismi) vatvominen vie happea vaikuttavimman tarinan liekeiltä, niin ettei kokonaisuus syty täyteen roihuunsa. Minä olen monta- teoksen parissa sama tapahtuu eri aiheen kautta.  

Norjalaisen yhä synkemmäksi käyvää pessimismiä pahensi se, että First Sisterin sivistymätön teatteriyleisö ei tuntenut vakavaa draamakirjallisuutta. Säännöllistä Agatha Christie- annosta odotettiin kulttuuriköyhässä kaupungissamme usein ällöttävän innokkaasti. Nils Borkman kärsi silminnähden joutuessaan tehtailemaan sellaisia epä-älyllisiä kassamenestyksiä kuin Murha maalaiskylässä; minun ylhäiseltä kuulostava Muriel-tätini oli näytellyt neiti Marplea lukuisat kerrat, mutta First Sisterin asukkaat pitivät enemmän isoisä Harrysta tuossa viekkaassa (ja, ah, niin naisellisessa) roolissa. Harry oli uskottavampi arvaillessaan ihmisten salaisuuksia - ja näytti neiti Marplen ikäisenä naisellisemmalta. 

Alkuteos: In One Person 2012
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2013
Sivumäärä: 605

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Viihdyttävä tragikomedia, josta kuitenkin puuttuu jotain olennaista, että se viihdyttävyytensä lisäksi koskettaisi enemmän.

           

     

16 kommenttia:

  1. Minun on tarkoitus kokeilla vihdoinkin Irvingiä Garpin muodossa kesällä. (Uskallan sanoa näin, koska ensi kuuksi on sovittu yhteisluku, joten en oikein voi luistaa ja lukea koko kesän täysin muuta.) Olen lukenut monia Irvingin kirjoihin keskittyviä bloggauksia, mutta en ole osannut oikein muodostaa etukäteisodotuksia. Yleensä minulla on jonkinlainen ennakkoaavistus, pidänkö jostakin kirjailijasta vai en, mutta Irvingin kohdalla en oikein osaa odottaa mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, kuulostaa hyvältä, Garpista tosiaan tykkäsin paljon! Ehkä se on hyvä, ettei ole etukäteisodotuksia, voi lähteä ns. puhtaalta pöydältä. Garp on varmasti mukava yhteislukuna, minäkin luin sen ekana Irvinginä. =D

      Poista
  2. Minulla on Kingin kanssa ollut aina vaikeuksia. Jotenkin väsähdän hänen tarinoissaan. Yritän noin kerran kymmenessä vuodessa, mutta ei auta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoittanet varmaan kuitenkin Irvingiä, eikä Kingiä?! =D (Ihmekös tuo, kun jaksan aina höpöttää Kingistä.) Irving ei väsytä minua yhtään, vaikka ymmärrän toki kantasi, Irving jaksaa jaaritella, mutta minulle se on sellaista hyvää jaarittelua. =D

      Poista
  3. Olen lukenut kolme Irvingiä, mutta en ole täysin vakuuttunut herran vilpittömyydestä. Vakiohahmot ja -taustat tuntuvat olevan. Jo mainitussa Garpin maailmassa oli varsin värikäs henkilökatras. Irvingin kerronnassa on minusta jotain hyvää ja jotain poistyöntävää ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Irvingillä on vähän ne "samat jutut" monessa kirjassaan, niin olen ymmärtänyt, ja olen jo itsekin tehnyt vastaavia huomioita, ja olinkin hiukan huolissani, että kyllästyn häneen. Garpissa oli kyllä hyvät henkilöt! Muistan yhä heidät hyvin, Minä olen monta- hahmot eivät varmasti jää yhtä hvyin mieleen. Tykkään kuitenkin siitä, että Irving on hyvä tarinan kertoja.

      Poista
  4. Irene, tämä Minä olen monta oli minulle vähiten ihailemaani Irvingiä. Kaikkea oli liikaa henkilöistä kerronnan toisteisuuteen. Selvähän kuitenkin on, että luen kaikki Irvingit ennemmin tai myöhemmin. Edelleen pidän parhaana Leski vuoden verran, josta muistan kaiken henkilöiden nimiä myöten. Sitten tulee kai oman elämänsä sankari ja Kunnes löydän sinut, joka avautu huimasti, kun lukija ensin tottuu tatuointimaailmaan. Viime mainitussa on myös paljon musiikkia ja tarina piipahtaa myös Suomessa. Aloitin Garpin maailmalla, joka oli sen verran erikoinen, että oli pakko ryhtyä seuraamaan kiinnostavaa Irvingiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai (hän vastaa kuin Billy Abbot =D), minusta taas tuntui, ettei tässä ollut tarpeeksi, en kokenut missään nimessä mitään olevan liikaa. Huomasin kyllä, että toisteisuutta esiintyi hieman, mutta se ei minua häirinnyt. Ainoastaan se Billyn jatkuva "ai." =D Minulla oli tarkoitus lukea jokin muu Irving ennen tätä, ehkä monta muutakin Irvingiä ennen tätä, mutta kun sattui niin sopivasti mollottamaan siellä kirjakaupassa. Ja minä luen mielelläni ostetut kirjat pian ostamisen jälkeen. Minäkin aloitin Garpilla, ja sillä tiellä ollaan toistaiseksi! =D

      Poista
  5. Minä pidin tästäkin Irvingin kirjasta, mutta olen pitänyt kyllä kaikista. Tosin suhteeni Irvingiin on nykyään niin kieroutunut, että mies voisi kirjoittaa varmaan mitä tahansa ja minä lukisin sitä lääpälläni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kieroutunut suhde, minulla on kieroutunut suhde Kingiin, tai no, minä "osaan" olla myös hänelle ankara tarvittaessa. Meillä on sellainen sopimus. =D Tykkäsin minä tästäkin Irvingistä, mutta Garp ja Oman elämänsä sankari nousevat asteikollani paljon korkeammalle.

      Poista
  6. Minulle tämä kolahti lujaa, enkä pitänyt tätä edes kovin seksikeskeisenäkään. Teatterimaailma taustalla jotenkin toimi niin hienosti myös seksuaalisten roolien etsinnässä, näyttämöllä on tilaa kaikille. Shakespearen ja näytelmäkirjallisuuden vatvominen hykerrytti. Ehkä olen Katrin kanssa samassa pisteessä: Irving voi kirjoittaa mistä vaan, toimii minulle. Pidin tätä yhtä yhteiskunnallisena kuin Oman elämänsä sankaria. Siis hyvä, hyvä kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tästä jäi vähän seksin ylikorostamisen maku, en oikein koskaan pidä sellaisesta. En tiedä, menikö minulta osa noista teatterijutuista ohi, kun en niitä näytelmiä tunne; muuten kyllä teatteripuoli oli ihan jees. Kyllä, minustakin hyvä kirja, muttei loistelias. (Minulle.) =D

      Poista
  7. Kuulostaa varsin irvingmäiseltä ja minun kohdallani se tarkoittaa "karkuun ja äkkiä" :D

    Olen lukenut Garpin maailman (ihan ok, mutta minua ajoittain kyllästytti, ei pahemmin naurattanut). Isäni hotellit jäivät kesken; minusta se oli saamalla kaavalla tehty kuin Garpin maailma. Yhtä liioitellut henkilöhahmot, vaikka tarina toki eri. Neljäs käsi oli aivan karsea - varmaan joku välikirja. :D

    Näiden kokemusteni pohjalta päätin, että ei enää Irvingiä minulle ikinä! ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä juuri, varsin tuttua Irvingiä tämä! Minullakin oli/on ollut/on yhä pienehkö huoli siitä, että Irving toistaa itseään aivan liikaa, eli samat teemat jatkuvat kirjasta toiseen, eli vaikka tarinat ovat hulluja ja runsaita, ei hän ole kovin monipuolinen loppujen lopuksi. Silti tykkään hänen tarinankertojataidoistaan.

      Stephen Kingiä rakastan - hyvien tarinoiden lisäksi - siksi, että hän on hyvin monipuolinen, vaikka monet tietysti ajattelevat, no niin varmaan, pelkkää höttökauhua yms. =D

      Poista
  8. Joitain kirjoja olen Irwingiltä lukenut, mutta ei hirveästi nappaa. Jos muistan oikein, Irwing ei vedonnut kielellisesti (yksinkertaista palikkakieltä) eikä yliampuva juoni eikä "huumorikaan" oikein sytyttänyt. Olen lukenut Irwingiä vain suomeksi. En tiedä, osuisiko enkuksi paremmin :-o

    Ainoa muistikuvani Irwing-kirjan sisällöstä: jollain naisella oli hirveä kasa ehkäisyvälineitä lavuaarissa (ei omaan käyttöön, vaan jollekulle muulle) ja nainen pelkäsi, että muut näkee ja syntyy väärinkäsityksiä. Varmaan tyypillistä Irwingiä! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, Irving ei varsinaisesti ole kovin taitava kirjailija, mutta kyllä hän tarinan kerronnan osaa, ja kyllä minä olen ihan tykännyt juuri tuosta yliampuvasta tyylistä. Enemmän minua alkaa hermostuttaa kirjat, jotka ovat niin normiarkea että hohhoijaa. =D

      Hah, hauska muistikuva, kuulostaa Irvingiltä! =D

      Poista