Me kaksi & Irene

Mikä sen osuvampaa kuin lukea "nykypäivän Dickensiä" eli John Irvingiä, kuten häntä on kutsuttu, itsensä Charles Dickensin jälkeen. Näin pääsi käymään, kun satuin pienellä lomareissullani (siis minun lomareissuni ovat sellaisia yltiöpäisen jännittäviä ja eksoottisia, että menen naapurikaupunkiin hoitamaan siskoni kissaa) kiertelemään kirjakaupoissa (ooh!) ja satuin löytämään uusimman Irvingin, Minä olen monta, uskomattoman halpaan hintaan. Homma oli sillä selvä. Minun! Olin tosi nopea, sillä en huomannut muita kappaleita kirjasta lähistöllä. Nyt minulla on kaksi Irvingiä; tämän lisäksi teos Oman elämänsä sankari, jonka luin viime kesänä, ja josta pidin paljon. Olen myös lukenut Garpin maailman (mahtava!) sekä Neljännen käden (ei mahtava!).

Minä olen monta kertoo Billy Abbottin tarinan, aina varhaisteini-iästä lähtien kypsemmän miehen päiviin asti. Billyn perheeseen kuuluvat äiti ja isäpuoli Richard Abbot - biologinen isä on ties missä - sekä isovanhemmat että Muriel-täti ja hänen miehensä. Lähes koko konkkaronkka harrastaa harrastajateatteria viisikymmentäluvun Uudessa-Englannissa. Billy tottuu jo nuorena poikana näkemään isoisänsä pukeutuneena naiseksi. Billy kiinnostuu lukemisesta kolmetoistavuotiaana ja erityisesti neiti Frostista, mieleenpainuvasta kirjastonhoitajasta, ja siitä alkaa Billyn kamppailu läpi seksuaalisuuden viidakon. Hän huomaa ihastuvansa isäpuoleensa, neiti Frostiin, ja tietenkin lumoavaan koulutoveriinsa, Kittredge-painijapoikaan. Mukana pojan odottamattomien ihastumisiensa kanssa kulkee uskollinen Elaine-ystävä. Biseksuaali Billyn matkassa näemme, kuinka vuosikymmenet vaihtuvat, mutta vaihtuvatko ihmisten ennakkoluulot ja asenteet?

Ensiksi, kiitos, John Irving, siitä, että sinun kanssasi lukeminen on sujuvaa ja helppoa. Tarvitsin juuri tällaista valtavan Dickens-urakan jälkeen! Huokaus ja helpotus. Kuusisataa sivua mukaansa tempaavaa tarinan kerrontaa vaivalloisen, sen alkuperäisen Dickensin (miljoonan sivun) jälkeen tuntuivat yhdeltä tuulen henkäykseltä! Ehkä nykypäivän Dickens on se minun Dickensini.

Olen nyt lukenut kaksi vanhempaa Irvingiä ja kaksi uudempaa Irvingiä. Minä olen monta on huomattavasti parempi kuin Neljäs käsi, mutta olen aistivinani jonkinlaisen tason laskun vanhemman ja uudemman tuotannon välillä. (Saisin olla itse huolissani oman tuotantoni kanssa, sillä minulla taso laskee jo kahden lauseen välillä.) Toki olen lukenut Irvingiä vasta vähän, joten ehkä aistimus on turhan ennenaikainen. Kuten jo mainitsin, Minä olen monta vetää mukaansa reippaudellaan ja viihdyttävyydellään, tutulla höpsöydellään, mikä piristää vakavien aiheiden äärellä, kipeiden aiheiden, joita Irving ei karta. Irving kertoo suorasti, heittää lukijan mattoon kuin se kuuluisa painija, mäjäyttää asiat (tai pakarat) tiskiin kuin ne ovat, hän ei kaunistele eikä krumeluuraa. Irving on ennen kaikkea hullu tarinaniskijä, hullu Hatuntekijä, joka keittää järjettömän määrän teetä erilaisista teeladuista lukijan juotavaksi. Teetä, joka voi olla kitkerää, makeaa, viettelevää, pehmeää, kuumaa tai kylmää, haaleaa, hapanta, sopivaa, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Irving on taas tutun poukkoileva; tarina hyppii edestakaisin kuin kenguru (toisaalta, en ole nähnyt edestakaisin hyppivää kengurua), mikä ei sinällään haittaa, sillä kengurun kyydissä pysyy mukana, mutta koin muutamaan otteeseen hyppimisen kokonaistarinaa rikkovaksi. Kertomuksena Minä olen monta on tärkeä ja rohkea, mutta minulle se on hieman liian yksipuolinen. Aikaisemmin olen pitänyt Irvingin vahvuutena nimenomaan kertoa tarina, joka on monipuolinen, mutta Minä olen monta tuntuu olevan pelkkää seksiä, seksiä, seksiä. (Irving kirjoittaa sivulla 118 näin: "Seksiä, seksiä, seksiä!" Elaine Hadley kirkui. "Sinä et osaa ajatella mitään muuta kuin seksiä!" Minua huvitti tämä, ja ajattelin, että onko tämä kohta kirjailijan oma, pikku sarkastinen heitto häntä itseään kohtaan.) Kirjan päähenkilö on (tietenkin) kirjailija, mutta tuo kirjailijan ura jää varjoon, kun herra Abbotilla on niin kiire seksuaalisuutensa kanssa. En tunne Irvingin taustaa juurikaan, joten en tiedä, kuinka helposti hänen kirjailijan uransa alkoi, mutta ainakin kirjassa päätyminen menestyskirjailijaksi tuntuu käyvän sormia napsauttamalla ja pelkästään kirjailijaksi haluamalla.

Minä olen suvaitsevainen ihminen, enkä voi käsittää sitä, että joillekin ihmisten erilaiset seksuaalisuudet ovat suuri kynnyskysymys. (Okei, ehkä en ole niin suvaitsevainen, koska minulle tuottaa vaikeuksia suvaita ihmisiä, joiden mielestä kaikki kukat eivät saa rehottaa vapaana.) Minä mm. opetin pikkusiskoni katsomaan Älä kerro äidille- televisiosarjaa aikoinaan. Fanitin täysillä sekä brittien että amerikkalaisten versiota sarjasta. Siinä mielessä Minä olen monta osuu asian ytimeen, sillä se levittää suvaitsevaisuuden sanomaa. Toisaalta minua hiukan harmittaa, että Irving on maalannut homoseksuaalien maailman niin stereotyyppiseksi.

Henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia, totta kai, se kuuluu asiaan Irvingin tapauksessa. He eivät ole kuitenkaan niin laadukkaita, että heitä muistelisi kummemmin jälkeenpäin. Heissä on menoa ja meininkiä, mutta tuo yletön erilaisuuden tavoittelu saa aikaan sen, että hahmot jäävät sisältä vajaiksi. He ovat räväkkää, upeaa tapettia, jonka takaa löytyy laho seinä. Hahmoja on paljon, mutta heidät erottaa juuri räväkän tapetin avulla helposti toisistaan. Kiinnitin (taas, sama tapahtui Oman elämänsä sankarin kanssa) huomiota Billy Abbotin keskustelutaitoihin; kun hän keskustelee kirjassa jonkun kanssa, hän reagoi usein kuulemaansa sanomalla: "Ai." En tiedä, mikä siinä on, mutta tuo ärsytti minua, ja minulle tuli Billystä tunne, että hän on hieman yksinkertainen. Jep, jep, kaikenlaiseen sitä kiinnittää huomiota.         

Tämän kirjan kanssa minulle kävi samalla tavalla kuin Adichien Kotiinpalaajien kanssa; hyvä kirja, mutta kuten Kotiinpalaajissa, yhden asian (Kotiinpalaajissa rasismi) vatvominen vie happea vaikuttavimman tarinan liekeiltä, niin ettei kokonaisuus syty täyteen roihuunsa. Minä olen monta- teoksen parissa sama tapahtuu eri aiheen kautta.  

Norjalaisen yhä synkemmäksi käyvää pessimismiä pahensi se, että First Sisterin sivistymätön teatteriyleisö ei tuntenut vakavaa draamakirjallisuutta. Säännöllistä Agatha Christie- annosta odotettiin kulttuuriköyhässä kaupungissamme usein ällöttävän innokkaasti. Nils Borkman kärsi silminnähden joutuessaan tehtailemaan sellaisia epä-älyllisiä kassamenestyksiä kuin Murha maalaiskylässä; minun ylhäiseltä kuulostava Muriel-tätini oli näytellyt neiti Marplea lukuisat kerrat, mutta First Sisterin asukkaat pitivät enemmän isoisä Harrysta tuossa viekkaassa (ja, ah, niin naisellisessa) roolissa. Harry oli uskottavampi arvaillessaan ihmisten salaisuuksia - ja näytti neiti Marplen ikäisenä naisellisemmalta. 

Alkuteos: In One Person 2012
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2013
Sivumäärä: 605

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Viihdyttävä tragikomedia, josta kuitenkin puuttuu jotain olennaista, että se viihdyttävyytensä lisäksi koskettaisi enemmän.