Huhuu!

Tässä komeilee Kolea talo, jonka uumenissa olen viettänyt viime päivät (viikot, vuodet, en muista enää). Hieman kesti, kieltämättä. Valtava sivumäärä ja jaaritteleva tyyli eivät muodosta sitä kaikista nopealukuisinta kirjashow´ta, mutta minähän en pelkää pitkiä kirjoja, enkä edes jaarittelua, silloin kun se on oikeanlaista.

Olin ollut pitkään kiinnostunut Charles Dickensistä, tuosta entisaikojen brittiherrasmiehestä, joka oli oman aikansa suosituimpia kirjailijoita, ja yhä vaan herra Dickensiä luetaan ympäri maailmaa. Kirjallisuus ei todellakaan kuole koskaan! (Paitsi ehkä sitten, kun maapallo räjähtää taivaan tuuliin. Ehkä sitten.) Dickens poistui keskuudestamme jo 1870, mikä tuntuu käsittämättömältä. 1870! Se ei ollut... eilen. Jos tarkistin kalenterista oikein. Dickens kirjoitti toistakymmentä romaania, joista Kolea talo sijoittuu uran loppupäähän. Bongasin kirjan puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä, ja ajattelin, että kas, eiköhän minun ole aika tutustua Dickensiin. Dickens oli muuten kirjailijan uransa ohella sekä journalisti että lakiasioista kiinnostunut herra, mikä tulee erittäin ilmi Kolean talon aikana.

Mitä kaikkea Koleassa talossa asuukaan? Niin, niiden viktoriaanisen Lontoon älyttömien lakikiemuroiden lisäksi. Koleassa talossa asuu hirvittävä määrä ihmisiä, vaikka he eivät kaikki konkreettisesti vietä siellä aikaansa. Talon pääasukkaat ovat herra Jarndyce ja hänen kaksi nuorta serkkuaan, Ada ja Richard, sekä orvoksi jäänyt taloudenpitäjä Esther, jonka herra Jarndyce on ottanut siipiensä suojiin. Taustalla vyöryy vuosikausia jatkunut lakijuttu Jarndyce ja Jarndyce. Näiden päähenkilöiden ympärille kietoutuu valtava ihmissoppa, seurapiirirouvista lakimiehiin, höpsähtäneistä tädeistä ja sedistä aina köyhään kadunlakaisijapoikaan. Kolean talon kattilassa porisee niin rakkautta, kuolemaa, ihmiskohtaloita kuin myös tarkkaa yhteiskuntakuvausta. Soppa on maustettu letkeällä, melko perinteisellä kerronnalla, jossa vuorottelevat lähes saippuaoopperamainen draama sekä hyväntuulinen huumori.      
  

Kolea talo oli alun perin jatkokertomus, ja sen huomaa. Niin paljon kaikkea! Kiinnostavin matka herra Dickensin seurassa on nimenomaan itse Bleak House ja Estherin kertomus, joka kerrotaan minä-muodossa. Ehkä juuri tuo minä-muoto tekee sen, että Esther tulee lähimmäksi lukijaa. Estherin osuudet tarinassa ovat suurimmaksi osaksi niitä vähiten haukotuttavia pätkiä. Muiden henkilöiden elämää seurataan kolmannessa persoonassa, mikä on hyvä ratkaisu, vaikka minulla oli suuria vaikeuksia todella päästä heidän päidensä sisään. Minulla oli vaikeuksia myös Estherin kohdalla, minä-muodosta huolimatta. Hahmot ovat hyviä, kiinnostavia, särmikkäitä ja persoonallisia, mutta jonkinlainen peilinohut seinämä jää silti jatkuvasti lukijan ja henkilöiden väliin. Dickens kyllä kuvailee hahmonsa tarkasti ja antaa heille valtavasti puheenvuoroja. Kuitenkin, se lopullinen hahmon olemus tuntuu etäiseltä, hieman tyhjältä. Yleensä minua ei haittaa runsas henkilömäärä, mutta ehkä Kolean talon tapauksessa muutaman (turhan) henkilön yli olisi voitu ajaa puskutraktorilla, siitä huolimatta, että ihmiset linkittyvät keskenään kuin oljen kappaleet himmelissä.

Mikä taival! Niin viipyilevän hidas kertomus, että huhheijaa! Dickensin jaarittelu ei ollut minulle sitä oikeanlaista, että olisin jaksanut innostua kirjasta. Koleassa talossa on oma viehätyksensä, eikä pitkästyminen ollut samaa laatua kuin esimerkiksi taannoin lukemani Talvisen tarinan kohdalla. Vaikka tekstiä riittää, niin jälkeenpäin pitää urakalla ajatella, että mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtui. Vai tapahtuiko yhtään mitään? Ja kuinka montaa adverbiä herra Dickens käyttää kirjassaan, hän miettii ankarasti. Stephen Kingillä olisi punakynälle käyttöä Dickensin kirjan parissa. Hän ei juuri pidä niistä. (Siis adverbeistä. Herra Kingin suhteesta punakyniin en ole yhtä tietoinen.) En minäkään yleensä, ja niitä olisi saanut karsia, mutta annan niiden (liiallisen ja turhan) käytön helpommin anteeksi kuin muita ilmaisuun liittyviä juttuja. Olin myös hivenen yllättynyt siitä, ettei Dickensin kirjoitustyyli itsessään ole kovin erikoinen tai erottuva, vaan hyvinkin kapea-alainen, paljon toki kertova ja sanoja viljelevä, mutta muuten kirjalliset, kauniin taiteelliset elämykset jäävät vähiin.

Mutta tulipa luettua! Nyt on voittajaolo! Minä tein sen! Kertokaapa te, ihanaiset ihmiset, jotka olette lukeneet enemmän Dickensiä, että ovatko herran kaikki teokset yhtä hitaita? Vai kannattaako minun jättää matkani herra Dickensin seurassa lyhyeen? (Vaikka ei tämä lyhyt matka ollut, luoja sentään, tähän yhteen Dickensiin mahtuu viisitoista Joel Haahtelan kirjaa!) Olisin halunnut rakastaa tätä kirjaa, mutta niin ei käynyt. Ne muutamat lipuvan miellyttävät hetket raskassoutuisella järvellä eivät valitettavasti riitä.

Lady Dedlock on sen tähden lähtenyt maalaistalostaan Lincolnshirestä ja luovuttanut sateelle, variksille, kaniineille, peuroille, peltopyille ja fasaaneille. On kuin entisten ja menneiden Dedlockien muotokuvat uppoaisivat silkkaa alakuloisuuttaan kosteisiin seiniin taloudenhoitajan kulkiessa vanhoissa huoneissa sulkemassa ikkunanluukkuja. Milloin isäntäväki seuraavan kerran jälleen tulee, sitä seurapiirimylly - joka paholaisen tavoin tietää kaiken menneestä ja nykyhetkestä mutta tulevasta ei rahtuakaan - ei osaa vielä sanoa. 

Alkuteos: Bleak House 1852-1853 
Julkaistu Suomessa: 1. painos 2006, lukemani kirja on Tammen 3. painos vuodelta 2012
Sivumäärä: 936    

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kärsivällisyyttä vaativa teos, jossa vilisee juonenpätkiä kuin verisuonia kehossa.   

PS. Vielä ehtii synttäriarvontaan mukaan!