Myrskyluodon Maija

 

Luettu kirja: Tyrskyt Avain 2010 Alkuteos: Les Déferlantes (2008) Sivumäärä: 477

Kenelle: Viipyilevien haahuiluromaanien ystäville. Luonnonläheisille ihmisille. Pientä pysähdystä kaipaaville. 

Miksi: Innostuin Tyrskyistä jo hyvä tovi sitten. Kirjaa on kehuttu monessa blogissa, ja ajattelin, että siinä voisi olla minulle hyvä kirja. 

Kirjailija: Ranskalainen Claudie Gallay, jonka ura käynnistyi kaksituhattaluvun alussa. Tyrskyt on hänen kuudes romaaninsa, sekä myös hänen todellinen läpimurtonsa. Tyrskyt on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjasta on tehty tv-elokuva. (Mikäli ymmärsin oikein, ranskan kielen taitoni on vähintään yhtä hyvää kuin se kuuluisa saksan kielen taitoni.) Läpimurron jälkeen on ilmestynyt muutama romaani lisää.

Mistä kertoo: Nimeltä mainitsemattomasta naisesta, ornitologista, joka on saapunut töihin La Hagueen, pieneen, tuulen ja meren pieksemään ranskalaiseen kylään. Nainen kantaa tuskaa sisällään, mutta työ auttaa, ja niin elämä notkahtelee eteenpäin, lintuja tarkkaillen, samalla kylän asukkaisiin tarkemmin tutustuen. Kun kylään ilmestyy salaperäinen mies, Lambert, joka kyselee perheensä kohtalon perään, nainen huomaa vähitellen ajautuvansa miehen seuraan, kuin puunkappale meren rantaan. Voivatko he yhdessä löytää ratkaisun menneisyyden kiroihin?

Tunnelma: Harras, suorastaan kirkollinen, merta ja luontoa palvova, mutta sopivalla tavalla, rauhallinen, arkinen, jossain määrin lyyrinen, mutta auttamattomasti keskeneräinen, kuin taulu, joka on vasta luonnosteluvaiheessa.   

Kirjailijan ääni: Aluksi Gallay kuulostaa samanlaiselta kuin hyvä ystävämme Joel Haahtela, vähäeleisyydellään ja pienillä tunnelmapaloillaan. Ihastuksen kipinä syttyy, mutta se sammuu varsin pian, sillä loputtomaan, töksähtelevään lausevirtaan turtuu. Ytimekkyydessä ei ole sinällään vikaa, mutta jos pyörä on lähes koko ajan vain pyörä, eikä edes yritetä keksiä jotain uutta, ei se paljon lukunystyröitä hivele. Nainen, joka rakastaa kolmea pistettä (...) sekä kappaleita, jotka kestävät rivin verran. (Niin, ehkä pitäisi ottaa oppia. Oma kappaleeni saattaa herkästi kasvaa vaikka sivun mittaiseksi, ennen kuin huomaan, että ai niin.) Katsellaan merta. (Ja katsellaan muuten monesti!) Juodaan. Katsotaan häntä. Yritetään olla syviä kuin Mariaanien hauta, mutta lopputulos on lähinnä puoleksi kuivahtanut rapakko. Silti, kirjailija kuiskailee välillä hyvin kauniisti, kutittelee nautinnollisilla oivalluksillaan. Dialogi mitäänsanomatonta.

Tarina: Pelastavana enkelinä toimii helppolukuisuus, ja sen apulaisena aavistuksen omainen kutkutus, uteliaisuus, tarinan haluaa katsoa loppuun. Muuten kaikki on yhdentekevää. Nopeasti kääntyvät sivut auttavat jaksamaan, jokin ihastuttava lause jossain välissä hurraa vieressä kuin cheerleader, sinä pystyt siihen! Tietynlainen naiivius ja lukijan aliarvioiminen ärsyttää sitä enemmän, mitä pidemmälle kirja etenee.  

Henkilöt: Mielenkiintoisia, mutta heistä ei saa otetta. Tyhjiä sisältä, valahtavat melko pitkälti samaan muottiin. Kylmiä, vaitonaisia tunteiden tulkkeja. Kylmälläkin voi olla väri. Näissä henkilöissä ei ole väriä. Harmaata peruskalliota, jolla tarinan kertojanainen istuskelee, samalla siinä mukavasti itsensä päällä. Varsinainen barbamama. Nainen, joka tuntuu jotenkin sukupuolettomalta. 

Lainattua:
Myöhemmin huoneessani, kämmenet ikkunaa vasten seistessäni näin kasvoni, peilin jättämän punaisen jäljen. 
  Naarmu oli turvonnut, kuuma. Irronnneen peilin raapaisuun voi kuollakin.
  Pellit, ruoste.
  Hän oli puhunut kaupungeista. Hän oli sanonut: Joissain paikoissa ei näy enää tähtiä.
  Paljaat jalkani lattialla. Sormenjäljet ikkunaruudussa. Puhdistin haavan viinapulloon jääneellä tilkalla.
 
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli. (Melko suuri pettymys. Luulin saavani kunnollisen kertomuksen, kirjaillun ja kauniin, paksun päiväpeitteen, mutta sain rippeitä puhkikuluneista lakanoista.)

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Pitäisi.
Kai.
Kirjoittaa.
Näin.
Että.
Voittaisin.
Kirjallisuuspalkintoja.