.

.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Lemmikkien luutarhassa



Syyskuu lähenee loppuaan, ja Irene on kulkenut kaupungilla silmä tarkkana - se toinen silmä on lukenut kirjaa - etsiäkseen merkkejä jouluvaloista ja suklaakonvehdeista lähinnä siitä syystä, että voisi valittaa, kuinka himskatin aikaisin joulun tuputus alkaa. Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo! (Ihanaa, olen nyt itse osallistunut tuputtamiseen, sillä mitäpä kertakaikkisen kunnollinen ihminen ei tekisi muiden eteen.) Älkää käsittäkö väärin; olen jouluihminen varpaankynsiin ja hiusjuuriin asti, mutta en minä silti halua nähdä matkalaukun kokoisia suklaarasioita kaupoissa tai discovalojen lailla sykkiviä jouluvaloja parvekkeen reunalla tähän aikaan vuodesta. Me vasta toivumme kesästä! (Kesä osaa olla raskasta puuhaa auringonottoineen, jäätelön syömisineen ja säästä purnaamisineen.) Ja koska Irenen toinen silmä on yhtä tarkka kuin Wilhelm Tellin jousiampujan käsi, se on tehnyt seuraavanlaisen havainnon: ei suklaata, ei jouluvaloja.
  Vielä. Mutta lokakuu on lähellä. Suorastaan vaarallisen lähellä. Tuo kuu, jona puut ja pensaat tekevät jokavuotisen itsensä paljastamisrituaalinsa, on yleensä ollut se kuu, jolloin iloiset ja hyvää tarkoittavat Marabou- ja Fazer-sedät ja tädit lähettävät ensimmäisen kuormansa kohti kauppojen hyllyjä. Kuorman, joka alkaa tuntua lähes uhkaukselta. Ovatko nuo makeat Fazer-tädit niin lempeämielisiä loppujen lopuksi? Vai kätkeytyykö lämpimän hymyn taakse laskelmoiva, kauhua lietsova Stepfordin nainen, jonka ainoa tehtävä on saada kansa turpoamaan suklaasta kuin liotetut herneet, saada ihmiset muuttumaan suklaan himoisiksi zombeiksi? Osta, tai me tulemme ja raahaamme sinut häiriökäyttäytyjien kukkulalle, jonka notkon pohjalta normaalit, satoja rasioita suklaata ostavat hyväntekijät, voivat pällistellä ja paheksua sinua sydämiensä kyllyydestä, ja heitellä pilaantuneita konvehteja sinua kohti. Tämä mielikuva lämmittäköön meitä jokaista sillä hetkellä, kun silmämme rekisteröivät suklaaröykkiön - se jatkunee parkkipaikalle asti, niin että auton/mopon/pyörän/jalan ahtaminen koloonsa muuttuu epäsopivaksi palaksi, joka ei milään loksahda kohdalleen - ja antakoon meille voimaa käänteispsykologian väkevällä otteella.

  Tässä vaiheessa minun on syytä muistuttaa itseäni, ettei blogini aihe koske suklaatehtaiden mahdollisia salaliittoja ihmisyyttä vastaan, vaan kirjoja. Kirjoja, kirjoja, kirjoja! Kirjoja, joita ropisee mieleni laariin kuin lottopalloja. Joten, johdantoni, jossa ei ollut päätä eikä häntää - olen varsinainen torsoblogisti - jääköön tähän, jotta voin pureutua Uinu, uinu lemmikkini maailmaan. Kyllä, minä olen ollut heikko ja lumpsahtanut Kingin kaivoon näin pian edellisen jälkeen, ja siellä minä olen lillunut tyytyväisenä surun, pelon ja ällötysten rihmaisten lonkeroiden joukossa kuin laventelin tuoksuisessa aromaterapiakylvyssä.

  Uinu, uinu lemmikkini on se kuuluisa toinen pokkari - tästä Irenen ostamasta kuuluisasta ostotapahtumasta tullaan tekemään elokuva -, jonka ostin menneenä kesänä. Parisen kuukautta pystyin vastustamaan sen kutsua - uskotteko, jos kerron, että pokkari alkoi itse siirtää itseään paikasta toiseen? -, kunnes luovutin ja antauduin sen armoille. Olen tähän asti pitänyt uudelleen syttyneen rakkauteni herra Kingiin tuoreena ja vältellyt lukemasta kirjoja, jotka olen ehtinyt nähdä elokuvina/minisarjoina; olen jättänyt ne odottelemaan vuoroaan siihen asti kunnes hamassa tulevaisuudessa olen kahlannut Kingin suunnattoman teosten suon täysin koskemattomien tarinoiden osalta. Uinu, uinu lemmikkini on piirtynyt elokuvana muistini virtapiiriin kuin suhteellisen taidokas, kolhiintunut akvarelli. Elokuva on yksi suosikeistani, mitä tulee filmatisointeihin a´la King. Nyt, vuosien jälkeen, Uinu, uinu lemmikkini - haluan onnitella suomentajaa tästä loistavasta oivalluksesta, sillä nimessä on hieno, runollinen häivähdys, joka puuttuu alkuperäisestä - on tallennettuna Irenen muistilokeroihin myös paperiversiona.

  Louis Creed, kolmekymppinen tohtori, muuttaa perheineen harmonisen ja täydelliseltä vaikuttavavan pikkukaupungin laitamille maaseudun rauhaan isomman kaupungin vilskeestä. Ainoa idyllin rikkoja on valtatie, jota pitkin lähikaupungin tehtaan houkuttelemat suuret rekat vyöryvät Creedien uuden kodin edestä. Tien toisella puolella asustelee vetreä vanha ukko Jud Crandall vaimoineen, jonka kanssa Louis ystävystyy välittömästi.
  Pian Jud kertoo metsän siimeksessä olevasta lemmikkien hautausmaasta, jonne hän eräänä päivänä johdattaa koko Creedin perheen ihmettelemään lasten kädenjälkien töitä menetettyjen lemmikkien ikuisilla leposijoilla. Hautausmaan takana törröttää valtava tuulenrytö, jonka takana metsä jatkuu. Rytö aiheuttaa Louisissa pahaenteisiä tuntemuksia, jotka hän unohtaa, kun tulee aika palata kotiin.
  Louis aloittaa työt yliopiston terveysasemalla, ja vaimo Rachel jää hoitamaan taaperoikäistä Gagea, juuri koulun aloittanutta Ellietä ja kollikissa Churchia. Heti ensimmäisenä työpäivänään tohtori Creed joutuu pahan koettelemuksen eteen - koettelemus, joka on kuin itse jumala olisi painanut pysyvästi Creedin perheen elämän painajaisnapin pohjaan - kuolevan, nuoren miehen muodossa. Hirveä onnettomuus on ruhjonut nuoren miehen, ja kun tämä heikkenee Louisin käsivarsilla, hän viimeisillä voimillaan saa pinnistettyä epämääräisen varoituksen, joka tuntuu koskevan lemmikkien hautausmaata.
  Myöhemmin Louis kokee todentuntuisen unen, jossa kuollut nuori mies johdattaa hänet lemmikkien hautausmaalle, ja saa tältä uuden varoituksen, koskien luutarhan perällä olevaa rytöä ja sen ylittämistä. Mutta onko uni sittenkään pelkkä uni? Miksi naapurin vanha ukko suhtautuu niin salaperäisesti lemmikkieläinten hautausmaan takana olevan rydön jälkeiseen metsään? Onko perheen kissa turvassa valtatien liikenteeltä?

  En halua paljastaa kirjan juonesta liikaa, sillä haluan säästää napakan kauhupaketin avattavaksi teippi kerrallaan niille, jotka eivät ole sitä vielä repineet riekaleiksi. Sillä sellaista se oli minun osaltani; minä haluan tietää ja lukea lisää- tyylistä, kärsimätöntä lahjapaketin vauhdikasta avaamista, vaikka juoni oli jo tiedossa. (Elokuva on varsin uskollinen kirjalle.)

  King on lennossa Uinu, uinu lemmikkini sivuilla. Herra kirjailija liihottaa lukijan luokse kuin paperilennokki, jonka kyytiin kiipeää, ja tarinan tuulahdus lennättää niin, että vatsanpohjassa tuntuu. Kirja on surullinen ja ahdistava, osittain etova ja suorastaan mielipuolinen, mutta myös, - kaikin puolin kieroja kun tässä ollaan -, hauska, mikä tuntuu hurjalta sanoa näin kammottavan tarinan tiimoilta. Kingin huumori on pitkälti synkkää ja mustaa, mutta niin hykerryttävää, että nauroin ääneen useamman kerran. King viljelee tuttuja monsterilauseitaan - hurraa, olemme käyneet saman monsterilauseiden oppikoulun! - , joita hän rytmittää lyhyellä ja toteavalla lausetyypillä.

  Louis Creed on selkeä päähahmo, jonka kautta tarinan kulkua seurataan eniten. Hänen sielunmaisemansa värittyy vahvasti esiin, ikään kuin hän olisi alussa pelkkä värityskirjan tyhjä, valkoinen hahmo, mutta joka kirjan loppua kohden täydentyy räikeään loistoonsa. Matkan varrella on myös pienoisia välähdyksiä muiden henkilöiden näkökulmista. Jud Crandall on mainio tyyppi; King tuntuu saavan joka kerta tällaiset vanhat maalaisukot elämään niin, että ukon näkee melkein käyskentelemässä omalla takapihallaan heinänkorsi suupielessä. Vaimo Rachel jää hieman etäiseksi, vaikka hänenkin takanaan piilottelee puistattava juonenkoukku.

  Vasta kirjan lopussa aloin väsyä; viimeiset vajaat sata sivua tuntuivat pitkitetyiltä, ja minulle tuli tunne, että lopun olisi voinut tiivistää ytimekkäämpään muotoon - minun olisi hyvä muistaa noudattaa neuvoa itsekin, mutta se on vaikeaa -, mutta oliko kenties niin, että juonen tuttuus alkoi painaa siinä vaiheessa jalkoja, maitohapot jylläsivät äärimmilleen trimmatuissa silmälihaksissani siihen malliin, että kaipasin jo uusia kuvioita. Tiedä häntä. Ehkä häntä tietää.

  Lopun pienestä laahauksesta huolimatta tämä tarina on nähtävä ja koettava. Yliluonnollisuus ja kauhu yhdistettynä ihmismielen kestokyvyn rajojen venyttämiseen tekevät kertomuksesta niin aidon ja voimallisen, että sen melkein uskoo.

  "Saattaa olla että tulenkin", Louis sanoi, varmana ettei menisi. Odotettavissa olisi epävirallinen (ja maksuton) diagnoosi Norman reumasta, verannalla. Hän piti Crandallista, piti ukon vinosta hymystä ja rennosta puhetavasta, jenkkimurteesta joka oli niin pehmeätä ja vailla särmiä että muistutti puuroa. Mainio mies, Louis ajatteli - mutta lääkärinä oppii hyvin pian suhtautumaan skeptisesti ihmisiin. Niin ikävää kuin se olikin, ei ollut sitä parasta ystävää joka ei, ennemmin tai myöhemmin, olisi pyytänyt neuvoa johonkin vaivaansa. Ja vanhat ihmiset olivat vauhtiin päästyään toivottoman sitkeitä. "Mutta älkää silti odotelko tai valvoko minun takiani - tämä on ollut helvetin kova päivä meille kaikille."
  "Mikäs siinä, kunhan muistatte ettei meille tarvita kutsukorttia", Crandall sanoi - ja jokin hänen vinossa hymyssään sai Louisin tuntemaan, että Crandall tiesi täsmälleen hänen ajatuksensa. 
  Hän seisoi vielä hetken katsellen ukon jälkeen ennen kuin liittyi muuttomiesten seuraan. Crandall käveli suoraselkäisenä ja notkeana, kuin olisi korkeintaan kuudenkymmenen eikä kahdeksankymmentä. Louis tunsi kiintymyksen ensimmäisen lämpimän ailahduksen. 

  Alkuteos: Pet Sematary
  Julkaistu Suomessa: 1986
  Sivumäärä: 478  

  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. King-klassikko, jossa on kerrostumia kuin maankuoressa. Lukuelämys, joka lähentelee täydellisyyttä. 

 

             
                             

6 kommenttia:

  1. Hui, tää on oikeasti pelottava! Katsoin jostain käsittämättömästä syystä leffaversion n. 10-vuotiaana (fiksua) ja sain hurjia pelkotiloja aiheesta. Vieläkään en kirjaan tarttuisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen nähnyt elokuvan ensimmäistä kertaa melko nuorena, mutta en ihan kymmenvuotiaana kuitenkaan. Kyllä kirjaan uskaltaa tarttua, ainakin sillä uhalla, että se on hyvä! =D

      Poista
  2. "Rachelin ääni rahisi soraa ja multa. 'Rakas', se sanoi" xD (kirjan lukemisesta on noin kymmenen vuotta, mutta tuo on syöpyny mieleen, ei varmasti sanasta sanaan oikein, mutta sinnepäin (?) Nyt tekee mieli tarttua tähän taas, kiitos :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, juuri noin se menee! =D Yksinkertaisen loistavaa ja hyytävää.

      Olkaa oikein hyvä, ja olkoon uudelleen lämmitetty lukukokemuksesi vähintään yhtä hyvä. =D

      Poista
  3. Torsoblogisti! *Reps*

    Älä turhaan roikota jalkojasi sängyn laidalla, mikäli akillesjänteesi ovat sinulle kalliit. Tämä on ollut ohjenuorani vuosikaudet, kiitos Kingin kirjan ;) Loistava kirja, loistava elokuva Kingin cameo-rooleineen päivineen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, sellaista elämänfilosofiaa on hyvä noudattaa, sillä minä ainakin pidän akillesjänteistäni sen verran paljon, että haluan säilyttää ne moitteettomassa kunnossa. =D

      Ai niin, the Master tosiaan vilahtaa leffassa!

      Poista