.

.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Alice sosiaalisen median Ihmemaassa


Toinen CDON.COM:n minulle lahjoittama kirja (kyllä, olen jälleen bloggaajapaholainen ja teen syntiä ja mainostan, mutta eikö se niin mene, että jos saa, pitää myös antaa eli sama nerokas lause latinaksi: lupus lupus lupus lynx lynx.) tulee tässä. Olin nähnyt Melanie Gideonin kirjoittaman Vaimo 22- kirjan vilahtelevan muutamassa blogissa. Kiinnostuin hiuksenhienosti, mutta kirjasta ei tullut sellaista pakko päästä lukemaan tämä kirja pian ennen kuin lukunystyräni räjähtävät kappaleiksi- teosta, vaan lähinnä sellainen, että luen sen jossain välissä, jos sattuu osumaan kohdalle. Ja yllättäin osui kohdalle, kiitos CDON.COM:n!

Melanie Gideon on amerikkalainen toimittaja, mikä on karmea shokki. Ei kai. (Seuraavaksi haluan lukea amerikkalaisen putkimiehen tai ornitologin romaanin enkä toimittajien ja opettajien teoksia.) En olisi uskonut. Toimittaja! Kaikkea sitä kuulee. Kuvitteellisen Vaimo 22:n lisäksi Gideon (Gideonista tulee minulle heti mieleen Criminal Minds-sarjan Gideon) on kirjoittanut kirjan omasta avioliitostaan - hmm, taidan itse kirjoittaa kirjan omasta liitostani urheilutoppiini - sekä muutamia nuorille aikuisille suunnattuja teoksia.     

Alice Buckle on nelikymppinen ilmaisutaidon opettaja, joka on ollut naimisissa miehensä Williamin kanssa kaksikymmentä vuotta. Pariskunnalla on kaksi lasta, teini-ikäinen Zoe ja esi-teini Peter. Aikoinaan Alice ja William olivat kuuminta hottia, mutta nyt avioliitto on väljähtynyt kuin yöpöydälle jätetty limsalasi. Turhautunut Alice päättää osallistua sähköpostin kautta järjestettävään avioliittotutkimukseen, eikä mainitse asiasta miehelleen halaistua sanaa. Alice saa oman koodinimen, vaimo 22:n, sekä henkilökohtaisen tutkijan, numero 101: en, joka lähettää Alicelle tutkimuskysymyksiä. Samalla kun Alice alkaa ruotia avioliittonsa menneisyyttä ja nykytilaa, hän huomaa, että vuorovaikutus tutkija 101:en kanssa tuntuu mutkattomalta ja kutkuttavalta...

Vaimo 22 on käsittämättömän helppolukuinen. Kirjassa on muka yli 400 sivua, mutta totuus lähentelee noin kuutta ja puolta. Fontti on suuri ja riviväli väljä lähes kaiken aikaa, ja kun leijonanosa kirjan sivuista koostuu sähköpostiviesteistä, Google-hauista, Facebook-päivityksistä ynnä muista listauksista, teosta voi harppoa eteenpäin hurjalla tahdilla. Huippunopea lukija lukisi kirjan varmaan lääkärin vastaanoton odotustilassa. Tai hitaassa kassajonossa.

Gideonilla on tyypillinen toimittajamainen kirjoitustyyli. Teksti on toteavaa ja melko niukkasanaista, joka ei turhia kuvaile, eikä leikittele kielikuvilla. Hän kuuluu turvalliseen Pirkko Peruskirjailija-osastoon. Hänellä pysyy kynä kädessä ongelmitta ja puhdasta tekstiä syntyy kuin liukuhihnalta, mutta jälki on latteaa ja arkista. Sitä tekisi mieli mennä itse töhrimään ja hieroa tuoretta mustetta, niin että tekstiin tulisi suttua ja eloa. Gideonin pelastukseksi mukana on kohtuullista huumoria, joka pitää mielenkiintoa yllä.

Vaimo 22 etenee Alicen näkökulmasta. Nainen on tylsä ja typerä, eikä hän aktivoi minkäänlaisia kiintymisoireita lukijan sydämessä. (Eräs tärkeä positiivinen seikka Alicesta löytyy; hän pitää Stephen Kingistä.) Aviomies William korjaa talteen kulahtaneen avioliiton sympatiapisteet. Muissa henkilöhahmoissa on yritystä. He eivät ole ikimuistettavia, mutta ovat silti kirjan parasta antia.

Tarinassa ei ole mitään uutta. Se on kliseinen ja ennalta arvattava. Sitä lukiessa tuntuu kuin katsoisi putken läpi, jonka lopussa pilkottaa tuttu valo. Tarina on suoraviivainen, jossa ei ole kolhuja, ei edes pientä reikää seinämässä, niin että tarinan keskiö saisi happea hengitettäväkseen. Ei likaa, ei karheutta, vain yksi ontto putki. Melanie Gideonin panostus näyttää menneen sähköpostiosoitteiden ja kellonaikojen naputtelemiseen.

Sosiaalisen median ympärille rakennettu kirja saa ihokarvani nousemaan pystyyn. En tiennyt "somella" - uskotteko, jos kerron, että sain tietää tänä keväänä, mitä some tarkoittaa? - olevan näin suurta roolia Vaimo 22: ssa. Jos olisin tiennyt asiasta, kiinnostukseni kirjaa kohtaan olisi saattanut vaipua olemattomiin. Vaikka olen vasta hieman päälle kolmenkymmenen, olen aika konservatiivinen, mitä tulee "someiluun". Se, että olen aloittanut blogin pitämisen ja oppinut käyttämään Bloggeria, on käytännössä yhdeksäs ihme. (Meidän ikinuori kissa on se kahdeksas.) En ole henkilökohtaisesti Facebookissa, enkä ole koskaan chatannut tai mesettänyt. En raahaa kännykkää mukanani joka paikkaan. En käytä nettiä kännykällä. Googlettamisessa ja sähköpostin lähettämisessä olen kyllä tosi hyvä, mestariainesta.  En minä sentään ole täysin vanha harppu.

Minusta on ikävää, että näin vahva "some"- tyyli on rantautunut kirjoihin. Vaimo 22 on varmasti trendikäs ja kiinni tässä päivässä - minä hillun mielelläni yhä vuodessa 1997, jonne olen jämähtänyt henkisesti -  mutta minulle tulee kirjasta tunne, että kirjailijaa laiskottaa. Hän menee sieltä, mistä aita on matalin, eikä yritä kurotella korkeammalle, vaikka pystyisi. Toivon, että tämän tyyliset kirjat jäävät kokeiluiksi ja ohimeneviksi ilmiöiksi, sillä minä ainakin arvostan hyvää, perinteistä kaunokirjallisuutta. "Some" jääköön sinne, minne se alun perin kuuluu.

Sillalla ei ole ruuhkaa. Toivoisin, että olisi. Yleensä nautin kotimatkasta: siitä ajatuksesta, että kohta saa pukeutua yöpukuun ja käpertyä sohvan nurkkaan kaukosäätimen kanssa, kun lapset nukkuvat yläkerrassa (tai teeskentelevät nukkuvansa vaikka oikeasti tekstailevat ja mesettävät sänkyjensä suojissa), mutta tänään haluaisin, että automatka jatkuisi ja jatkuisi. Ilta on saanut minut tolaltani enkä pääse irti tunteesta, että William häpeää minua. 
  "Miksi olet  noin hiljaa? Joitko liikaa?" William tivaa.
  "Väsyttää", mutisen vastaukseksi. 
                
Alkuteos: Wife 22
Julkaisija: Gummerus 2013
Sivumäärä: 446 (oikeasti siis noin kuusi ja puoli)

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Viihdekirja, jonka sisältö on jo liian helppoa, valmiiksi pureskeltua, ei saa syttymään.  


 

10 kommenttia:

  1. Tämä on mulla lukulistalla, kun törmäsin siihen kirjakaupassa. Oletankin kirjan olevan tosi helppo, vähän sellainen välipala jonka voi lukea raskaampien kirjojen välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä puoli tässä onkin se, että kirjan lukee erittäin nopeasti, jopa meikäläinen. =D Tätä voisi sanoa melkein välipalan sisäiseksi hiukopalaksi... =D Ihan sopiva kirja kesähelteelle, eipähän tarvi hirveästi ajatella mitään. =D

      Poista
  2. Itse olin ajatellut myös lukea kun tulee vastaan, mutta taitaa jäädä lukematta ellen tosiaan halua jotain liian helppoa. Ei vaikuta kuitenkaan minun kirjalta.

    Tiedätkö blogiasi on aina ihana tulla lukemaan, sillä kirjoituksesi ovat niin sarkastisen hauskoja ja kielellisesti rikkaita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa tällä pään hyvin nollattua jonkun pidemmän teoksen jälkeen ihan kiitettävästi, ettei nyt ihan harakoille mennyt.

      Mitä, minä? Sarkastinenko?! Never. Pois se minusta. =D (Nyt olen ihan tosissani ja kiitän mukavista sanoistasi.)

      Poista
  3. No joo... Tämä tuntuu olevan kirja, johon kukaan ei suuremmin blogistaniassa ihastunut.

    Olen huomannut saman, some -kulttuuri on niin tiiviisti tähän yhteiskuntaamme sidoksissa, ettei se voi olla näkymättä kirjoissa. Näissä uusimmissa some ja media ylipäätään saa aina vain enemmän jalansijaa. Sehän kuuluu tietysti ajanhenkeen, eihän siinä mitään, mutta välillä tekisi mieli lukea jotain vanhempaa matskua ihan siitä syystä, ettei niissä mainita Facebookia ;)

    Aletheiaa kompaan; näitä sun arvioita lukiessa saa aina nauraa! Uskomatonta tosiaan, että tässäkin kirjassa TOIMITTAJA! Itse olen loppusuoralla romaanin kanssa, jossa, usko tai älä, myös toinen päähenkilöistä toimittaja! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, etten ole ainoa...

      Minusta on ihana lukea vanhempia/historiallisia kirjoja välillä juuri sen takia, etteivät ne ole niin tekniikkakeskeisiä. Minä, vanha korppu, muinaisjäänne jo kolmikymppisenä! =D Arvostan suuresti niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat nykypäivää, mutta onnistuvat välttämään Facebookit ynnä muut. Heitäkin onneksi on.

      Hih hii, kiva, kiva. =D (Siis tässähän kirjan kirjoittaja on toimittaja, ei päähenkilö.)

      Poista
  4. Taidan sitten olla ainoa joka tykkäsi kirjasta ja olen somessa mukana ihan mielelläni. Mieskin tekee lopputyötä mediamaailman ja pelimaailman johtamisesta. Jos ei olisi skypeä, en näkisi lapsiani juuri ollenkaan. Opetustyö olisi aika tylsää, jos ei olisi näitä nykyajan media-alan apuvälineitä. Ja helpottaahan se elämää, kun voi tilata esim. juna- ja lentoliput netistä. mm. Inarissa ei ole pankkia, joten kaikki maksavat laskunsa netin välityksellä, joten aikamoinen helpotus tuo netti ja verkko on.
    Sokea piste sijoittuu myös vahvasti viestintä- ja ohjelmointialaan, kerron, että voit välttää kirjaa, vaikka sekin oli mielestäni ihan ok.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmasti muitakin, jotka on tästä tykännyt enemmän! =D Minulle ei aivan iskenyt tällainen tyyli, vaikka ei kirja sinällään ole superhuono.

      En väittänytkään, etteikö internet itsessään olisi tärkeä apuväline, käytänhän sitä itsekin joka päivä. Kritiikkini kohdistui nimenomaan "someen". =D

      Taisin jostain lukea tuosta Sokeasta pisteestä; ei se haittaa, jos kirja sijoittuu viestintä ym. maailmaan, jos ei koko kirjaa ole suurinpiirtein kirjoitettu samaan tyyliin kuin tässä Vaimokkeessa. =D

      Poista
  5. Hoho, mikä arvio :D Olen tätä kirjaa hiplannut kirjastossa, mutten ole jaksanut siitä innostua. Myös kansi toimii tehokkaana pelotteena: pelkästään punainen sydän onnistuu säikäyttämään minut toisille hyllyille!

    Toisaalta minua kiinnostaa kirjallisuudessa se, miten somea (hyi helvata, mikä lyhenne ja sana!) käsitellään. Se kun on niin nykyaikaa ja silleen.

    Mutta siis tuo typerä termi "sosiaalinen media"?! Ennen puhuttiin interaktiivisesta mediasta (opiskeluaikoinani), joka minusta on lähes sama kuin sosiaalinen media. Tai miksei voi vain sanoa internet?

    Ja onko sitten olemassa epäsosiaalinen media? Sellainen, johon ei voi ottaa osaa esim. kommentoimalla tmv? Näen aina punaista, kun kuulen sanan some, aaaaarrrggghhhh!!!!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih hih, punainen sydän kannessa, täytyy olla vähintään joku hirveä tappokirja (paitsi että se tappokirja olisi noin miljoona kertaa parempi kuin tämä, luulen ma)!

      Minäkään en voi sietää tuota "some" termiä! Ihan kauhea. Niin, mikähän se tämä epäsosiaalinen media sitten olisi?! Ep-some?! =D

      Kyllähän tällaisen kirjan lukee, mutta on jotenkin plääh. Ei ole mennyt kuin vähän aikaa lukemisesta, ja nyt jo tuntuu, ettei tästä jäänyt mitään käteen. (Paitsi se kirja hyllyssä, no onneksi sekin lähti siskon mukana toiselle puolelle Suomea kesätöihin. Siis sisko meni kesätöihin, ei se kirja. =D ) Mitä tässä kirjassa edes tapahtui?! (Ei mitään?!)

      Poista