Alice sosiaalisen median Ihmemaassa

Toinen CDON.COM:n minulle lahjoittama kirja (kyllä, olen jälleen bloggaajapaholainen ja teen syntiä ja mainostan, mutta eikö se niin mene, että jos saa, pitää myös antaa eli sama nerokas lause latinaksi: lupus lupus lupus lynx lynx.) tulee tässä. Olin nähnyt Melanie Gideonin kirjoittaman Vaimo 22- kirjan vilahtelevan muutamassa blogissa. Kiinnostuin hiuksenhienosti, mutta kirjasta ei tullut sellaista pakko päästä lukemaan tämä kirja pian ennen kuin lukunystyräni räjähtävät kappaleiksi- teosta, vaan lähinnä sellainen, että luen sen jossain välissä, jos sattuu osumaan kohdalle. Ja yllättäin osui kohdalle, kiitos CDON.COM:n!

Melanie Gideon on amerikkalainen toimittaja, mikä on karmea shokki. Ei kai. (Seuraavaksi haluan lukea amerikkalaisen putkimiehen tai ornitologin romaanin enkä toimittajien ja opettajien teoksia.) En olisi uskonut. Toimittaja! Kaikkea sitä kuulee. Kuvitteellisen Vaimo 22:n lisäksi Gideon (Gideonista tulee minulle heti mieleen Criminal Minds-sarjan Gideon) on kirjoittanut kirjan omasta avioliitostaan - hmm, taidan itse kirjoittaa kirjan omasta liitostani urheilutoppiini - sekä muutamia nuorille aikuisille suunnattuja teoksia.     

Alice Buckle on nelikymppinen ilmaisutaidon opettaja, joka on ollut naimisissa miehensä Williamin kanssa kaksikymmentä vuotta. Pariskunnalla on kaksi lasta, teini-ikäinen Zoe ja esi-teini Peter. Aikoinaan Alice ja William olivat kuuminta hottia, mutta nyt avioliitto on väljähtynyt kuin yöpöydälle jätetty limsalasi. Turhautunut Alice päättää osallistua sähköpostin kautta järjestettävään avioliittotutkimukseen, eikä mainitse asiasta miehelleen halaistua sanaa. Alice saa oman koodinimen, vaimo 22:n, sekä henkilökohtaisen tutkijan, numero 101: en, joka lähettää Alicelle tutkimuskysymyksiä. Samalla kun Alice alkaa ruotia avioliittonsa menneisyyttä ja nykytilaa, hän huomaa, että vuorovaikutus tutkija 101:en kanssa tuntuu mutkattomalta ja kutkuttavalta...

Vaimo 22 on käsittämättömän helppolukuinen. Kirjassa on muka yli 400 sivua, mutta totuus lähentelee noin kuutta ja puolta. Fontti on suuri ja riviväli väljä lähes kaiken aikaa, ja kun leijonanosa kirjan sivuista koostuu sähköpostiviesteistä, Google-hauista, Facebook-päivityksistä ynnä muista listauksista, teosta voi harppoa eteenpäin hurjalla tahdilla. Huippunopea lukija lukisi kirjan varmaan lääkärin vastaanoton odotustilassa. Tai hitaassa kassajonossa.

Gideonilla on tyypillinen toimittajamainen kirjoitustyyli. Teksti on toteavaa ja melko niukkasanaista, joka ei turhia kuvaile, eikä leikittele kielikuvilla. Hän kuuluu turvalliseen Pirkko Peruskirjailija-osastoon. Hänellä pysyy kynä kädessä ongelmitta ja puhdasta tekstiä syntyy kuin liukuhihnalta, mutta jälki on latteaa ja arkista. Sitä tekisi mieli mennä itse töhrimään ja hieroa tuoretta mustetta, niin että tekstiin tulisi suttua ja eloa. Gideonin pelastukseksi mukana on kohtuullista huumoria, joka pitää mielenkiintoa yllä.

Vaimo 22 etenee Alicen näkökulmasta. Nainen on tylsä ja typerä, eikä hän aktivoi minkäänlaisia kiintymisoireita lukijan sydämessä. (Eräs tärkeä positiivinen seikka Alicesta löytyy; hän pitää Stephen Kingistä.) Aviomies William korjaa talteen kulahtaneen avioliiton sympatiapisteet. Muissa henkilöhahmoissa on yritystä. He eivät ole ikimuistettavia, mutta ovat silti kirjan parasta antia.

Tarinassa ei ole mitään uutta. Se on kliseinen ja ennalta arvattava. Sitä lukiessa tuntuu kuin katsoisi putken läpi, jonka lopussa pilkottaa tuttu valo. Tarina on suoraviivainen, jossa ei ole kolhuja, ei edes pientä reikää seinämässä, niin että tarinan keskiö saisi happea hengitettäväkseen. Ei likaa, ei karheutta, vain yksi ontto putki. Melanie Gideonin panostus näyttää menneen sähköpostiosoitteiden ja kellonaikojen naputtelemiseen.

Sosiaalisen median ympärille rakennettu kirja saa ihokarvani nousemaan pystyyn. En tiennyt "somella" - uskotteko, jos kerron, että sain tietää tänä keväänä, mitä some tarkoittaa? - olevan näin suurta roolia Vaimo 22: ssa. Jos olisin tiennyt asiasta, kiinnostukseni kirjaa kohtaan olisi saattanut vaipua olemattomiin. Vaikka olen vasta hieman päälle kolmenkymmenen, olen aika konservatiivinen, mitä tulee "someiluun". Se, että olen aloittanut blogin pitämisen ja oppinut käyttämään Bloggeria, on käytännössä yhdeksäs ihme. (Meidän ikinuori kissa on se kahdeksas.) En ole henkilökohtaisesti Facebookissa, enkä ole koskaan chatannut tai mesettänyt. En raahaa kännykkää mukanani joka paikkaan. En käytä nettiä kännykällä. Googlettamisessa ja sähköpostin lähettämisessä olen kyllä tosi hyvä, mestariainesta.  En minä sentään ole täysin vanha harppu.

Minusta on ikävää, että näin vahva "some"- tyyli on rantautunut kirjoihin. Vaimo 22 on varmasti trendikäs ja kiinni tässä päivässä - minä hillun mielelläni yhä vuodessa 1997, jonne olen jämähtänyt henkisesti -  mutta minulle tulee kirjasta tunne, että kirjailijaa laiskottaa. Hän menee sieltä, mistä aita on matalin, eikä yritä kurotella korkeammalle, vaikka pystyisi. Toivon, että tämän tyyliset kirjat jäävät kokeiluiksi ja ohimeneviksi ilmiöiksi, sillä minä ainakin arvostan hyvää, perinteistä kaunokirjallisuutta. "Some" jääköön sinne, minne se alun perin kuuluu.

Sillalla ei ole ruuhkaa. Toivoisin, että olisi. Yleensä nautin kotimatkasta: siitä ajatuksesta, että kohta saa pukeutua yöpukuun ja käpertyä sohvan nurkkaan kaukosäätimen kanssa, kun lapset nukkuvat yläkerrassa (tai teeskentelevät nukkuvansa vaikka oikeasti tekstailevat ja mesettävät sänkyjensä suojissa), mutta tänään haluaisin, että automatka jatkuisi ja jatkuisi. Ilta on saanut minut tolaltani enkä pääse irti tunteesta, että William häpeää minua. 
  "Miksi olet  noin hiljaa? Joitko liikaa?" William tivaa.
  "Väsyttää", mutisen vastaukseksi. 
                
Alkuteos: Wife 22
Julkaisija: Gummerus 2013
Sivumäärä: 446 (oikeasti siis noin kuusi ja puoli)

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Viihdekirja, jonka sisältö on jo liian helppoa, valmiiksi pureskeltua, ei saa syttymään.