Infernaalinen näytelmä

Piru on irti ja se asuu Dan Brownissa! Tätä mieltä on osa maailman kansalaisista, jotka paheksuvat Brownin teoksia uskontojen kyseenalaistamisen vuoksi, tai mikä pahempaa, kirjallisten taitojen vuoksi. Röyhkeä tyyppi! Kuinka hän kehtaa kirjoittaa koukuttavia jännitysromaaneja niin selkeästi ja helposti, eikä vaivaudu tekemään sitä haikujen muodossa! Jokainen itseään kunnioittava jännityskirjailija kirjoittaa nykyään romaaninsa haikuina. Brown on täysin poissa kartalta! Tyyppi haahuilee jossain omassa fantasiamaailmassaan larppaajan roolipuku yllään ja luulee olevansa tosi kova kirjailija. Osa ihmisparoista menee tähän retkuun, ja kas kummaa, Brown ansaitsee hirveitä määriä rahaa (Ei hän toki yllä lähellekään minun ansiotulojani - taskurahoja nuo Brownin pojan roposet.) Hävytöntä!

Dan Brown aiheuttaa minussa lähes äidillisiä puolustustunteita, mikä on käsittämätöntä, sillä herra on melkein tarpeeksi vanha ollakseen isäni, ja toiseksi, minä en ole yhtään äidillinen ihminen. (Ei ole lapsia, eikä tule.) Eli johdanto-osio oli esimerkillinen osoitus siitä, miten hienosti osaan puolustaa minulle tärkeitä ihmisiä. (Älkää huoliko, aion puolustaa häntä myös oikeasti!) Mutta asiaan. Edellinen Brownin kirja Kadonnut symboli ilmestyi vuonna 2009, joten muutama tovi meni, ennen kuin mies asetti uuden madon koukkuun. (Brownin uutukaisen odotustunnelmia löytyy täältä.) Nyt mato koukkuineen on kaupoissa, ja minä olin ensimmäisten joukossa valmiina vetämään Infernon kitusiini. 

Robert Langdon, tuo maanmainio symbologi ja kaiken mahdollisen tunkkaisuuden professori, on jälleen kiipelissä. Hän herää firenzeläisessä sairaalassa ilman muistikuvia siitä, miten hän on sinne joutunut. Hän ei muista edes lähteneensä Yhdysvalloista! Kaunis ja hillittömän älykäs tohtori Sienna Brooks tulee katsomaan miestä kollegoineen, ja pian alkaa tapahtua. Piikkitukkainen moottoripyörämuija pelmahtaa paikalle ase kourassa. Langdon on kohteena, mutta rytäkässä saa surmansa Brooksin tohtorikollega. Pehmeäpäinen Langdon ja Brooks onnistuvat pakenemaan. Langdonin hallusta löytyy kummallinen esine, joka osoittautuu eräänlaiseksi projektoriksi. Sen avulla pystyy heijastamaan Botticellin maalauksen Helvetin kartta, mutta onko siinä kaikki kohdallaan? Kohta Langdon ja Brooks huomaavat, että heitä ajetaan takaa sankoin joukoin, ja niin he pakenevat pitkin Italiaa kompassinaan Danten Jumalainen näytelmä. Mihin se heidät johdattaa? Mitä Langdon tietää? Ja mitä neiti tohtori Nero ei tietäisi?

Herra Brown. Eräs lempilapsistani. Väärinymmärretty musta lammas. Herra Brown ei ehkä sivistä sydäntäni niin kuin joku runsasta, kaunista tekstiä viljelevä kirjailija, mutta herra Brown sivistää aivojani. Kyllä. Hän kertoo minulle faktoja. Mielenkiintoisia faktoja historiasta. (Inhosin kouluaikoina historiaa. Nyt aikuisena historia kiinnostaa aivan eri tavalla. Mikä sen mahtavampaa kuin lukea historiasta viihdyttävän romaanin yhteydessä!) Taiteesta. Kirjallisuudesta. Tieteestä. Arkkitehtuurista. Infernon avulla Brown kiidättää minut läpi museoiden ja kirkkojen, puistojen, katujen ja upeiden maisemien, italialaisten helmien, jotka hän punoo kauniiksi nauhaksi ja asettaa sen kaulalleni, ja minä saan tuntea ja nähdä jotain sellaista, jonka konkreettisesta kokemisesta voin vain haaveilla. Brown pakahduttaa minut kulttuurilla; hän vuoraa sitä ikuisen matkakuumeen kourissa pyristelevään sisimpääni kerroksen toisensa jälkeen kuin täydellistä, lämmittävää takin vuorta tavoitteleva vaatturi.

Brown kirjoittaa sujuvasti ja siististi, reippaalla tahdilla, joka antaa kuitenkin sopivan hetken tullen seesteisen makupalan; sen äärellä voi pysähtyä nauttimaan Italian kauneudesta, jonka kuvailussa Brown on taitavimmillaan. Kaupunkien kuvailu on niin elävää, että voisi luulla, että kirjan sivujen väliin olisi eksynyt nippu valokuvia, vaikka tosiasiassa valokuvamaailma avautuu lukijan mieleen kuin kirjava paperihaitari. Brown osaa välttää miinan, joka huutaa matkaopasmaisuutta kietomalla pikkutarkkuuden arvoitusten ja spekulaatioiden ympärille kuin kallisarvoisen huivin. Helppo perusteksti yhdistettynä näihin upeisiin yksityiskohtiin takaa miellyttävän lukukokemuksen. Brown ei ole kielen käyttäjänä se mielikuvituksellisin ja värikkäin perhonen niityllä, sillä hänen muutamat yrityksensä rikastuttaa tekstiään ovat hieman kömpelöitä tai kuluneita, mutta niissä on silti jotain hellyttävää. Hän yrittää. Hän yrittää lentää niityllä, ehkä haaleana kaaliperhosena, mutta yrittää, räpistellä joukossa, tuntosarvet painavina ihmeellisistä faktoista, joita hän on absorboinut itseensä, jotta voisi saattaa ne tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Hän liittää informaatiota mukaansatempaaviin tapahtumiin pala kerrallaan ja muodostaa kiehtovan tarinan mosaiikin.

Brown ei takerru maalailemaan henkilöhahmojaan liiaksi, vaan hän käyttää ytimekkäitä, mieleenjääviä piirteitä heidän luomiseensa. Hahmot elävät ajatuksiensa ja sanomisiensa kautta. Langdon on jo tuttu mies aikaisemmista kirjoista, ja joka kerta seikkailussa on ollut mukana nainen. Tällä kertaa Langdonin kanssa kirmaava Sienna Brooks on hyvin mielenkiintoinen tapaus. Hän saattaa olla Brownin tähän astisen uran onnistunein naishahmo. 

Inferno ei petä. Brown nostaa esille teeman, joka on kauhistuttavan totta. (Jätän sen paljastamatta; jokainen kokekoon itse pienen löytöretken riemun kirjan kansien välistä.) Hypoteettiset ja todenperäiset seikat vuorottelevat kirjan sivuilla kuin pesäpallo kopittelijoiden välissä. Viuh! Oletusta! Viuh! Totta! Viuh, viuh! Kirjallinen räpylä on auki, ja Brownin tarinan pallo lennähtää sinne sisukkaasti, lujasti, tarkasti. Lukija ottaa pallon vastaan, tuntien jämähtävän iskun koko kehossaan; se väreilee kaikkialle ja stimuloi ajatusmyllyn hurjaan pyöritykseen, syösten kysymyksiä ulos pääkopasta kuin lohikäärme tulenlieskoja. Mitä jos? Mitä tekisit? Miksi? Ja se kaikista suurin kysymys: kuinka pian?

Hetken Langdonista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. 
  Marconi makasi liikkumatta lattialla, ja hänen rinnastaan pursui verta. Langdon kamppaili rauhoittavia lääkkeitä vastaan kohottaessaan katseensa piikkitukkaiseen murhaajaan, joka harppoi edelleen käytävän viimeisiä metrejä hänen huoneensa avointa ovea kohti. Lähestyessään kynnystä nainen katsoi Langdoniin, heilautti saman tien aseensa ylös ja tähtäsi Langdonia päähän. 
  Minä kuolen, Langdon tajusi. Tässä ja nyt.
  Pamahdus oli pienessä sairaalahuoneessa korvia huumaava. 

Alkuteos: Inferno
Kustantaja: WSOY 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 468

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Yllätyksellinen jännitysromaani, jonka jälkeen olo on kuin olisi pulahtanut sivistyksen lähteeseen.