.

.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Uusi, kesytön maailma


Harry Potter. Poika, joka elää. Tarina, joka elää. Brittirouva J.K. Rowling on Harry Potterin äiti, hallitsija ja luoja; hän on nainen, jonka oma elämä muistuttaa eräänlaista tuhkimotarinaa, perinteistä ryysyistä rikkauksiin biografiaa. Nainen, joka rakensi kuvitteellisen koulupojan ympärille maagisen imperiumin; maailman, josta on tullut melkein yhtä aito kuin reaalimaailmasta. Salama-arpisen, silmälasipäisen pojan maailman, joka on koskettanut monia niin kirjojen kuin elokuvien kautta. Poika, joka taisteli hyvyyden puolesta ja pahuutta vastaan, poika, joka kasvoi aikuiseksi kirjasarjan aikana.

Keskinkertaisesta opiskelijasta ja opettajasta, J.K. Rowlingista, tuli koko universumin tuntema supertähti, - jopa Pluton kamaralla pienet, vaaleanpunaiset ökkömönkiäiset ovat lukeneet Potterit useaan kertaan - miljonääri ja hyväntekijä. Seitsemän Harry Potter-kirjaa ja kolme hyväntekeväisyyskirjaa ovat tehneet Rowlingista yhden nykyajan merkittävimmistä kirjailijoista, jota rakastavat niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin.

Minä olin lähes kaksikymmentävuotias, kun luin ensimmäisen osan sarjasta. Olin saanut ensimmäisen työpaikkani ja olin innoissani siitä, että pystyin ostamaan läheisilleni joululahjoja rahalla, jonka olin itse ansainnut. Olin kertakaikkisen kunnollinen isosisko ja ostin seitsemän vuotta nuoremmalle siskolleni Harry Potter ja viisasten kivi- kirjan joululahjaksi. Silloin Harry Potter vasta aloitteli lopullista vallankumoustaan, mutta minun tarkka trendinenäni - ennustan, että ensi viikolla muotiin tulevat valtavat olkihatut ja sinapinkeltaiset pussihousut - haistoi, että kannattaisi nousta kyytiin Harry Potterin värikkääsen kelkkaan.

Me nousimme, siskoni ja minä. Minä ensin. Siskoni nyrpisteli aluksi kirjalle, joten minä, uhrautuvaisena ja täydellisenä siskona, päätin lukea kirjan ensiksi; hämmästyin, kuinka paljon pidin selkeästi lapsille suunnatusta kirjasta. Maanittelin siskoani, pidin hänelle paikkaa selkäpuolellani kelkan takana, tule, tule jo, siskokulta, ja viimein, hän kiipesi kyytiin ja me laskimme, voi miten me laskimme, alas Harry Potter- kukkulaa vuosien ajan, nauttien päätähuimaavasta seikkailusta. 

Kun matka Harry Potterin kelkassa päättyi, ajattelin, kirjoittaisiko J.K.Rowling koskaan mitään muuta. Jostain syystä olin aika vakuuttunut, että ei, että nainen olisi yhden jättimäisen tarinan synnyttäjä, eikä uusia jälkeläisiä olisi luvassa. Olin väärässä. Viime syksynä näki päivänvalonsa Rowlingin uusi aluevaltaus, The Casual Vacancy, joka suomennettiin hurjaa tahtia. Paikka vapaana oli kaupoissa reilusti ennen joulua. (Ja koska olen nerokas isosisko, junailin äitini ostamaan kirjan pikkusiskolleni joululahjaksi.)     

Olipa kerran Pagfordin pikkukaupunki. Kaupunki, jossa ei asu yhtään velhoa tai ankeuttajaa, mutta sitäkin enemmän sangen erikoisia ihmispeikkoyksilöitä. Barry Fairbrother, tuo reilu veli ja kaupungin virallinen suojeluspyhimys, on mennyt tekemään typerän ja tyylittömän tempun; paikallisen valtuuston edustaja on heittänyt golfmailansa nurkkaan ja siirtynyt golfaamaan autuaammille viheriöille. Pagfordin sekalainen sakki ajautuu pieneen kriisiin; mitä tehdä, kun kaupungin tukipilari on poissa? Poliittiset kiistakapulat lentävät ilmassa kuin äkäiset kyyhkyset; voiko niiden hyökkäyksiltä välttyä kukaan? Samalla avautuu näkymä erilaisiin englantilaisiin perheisiin, kuin valokuva-albumiin, joka paljastaa likaisimmatkin salaisuudet....

Paikka vapaana on aikuisten kirja; se on valtava irtiotto, suorainainen riuhtaisu, Harry Potteriin. Vaikka velhopojan taival oli kaikkea muuta kuin pelkkää kukkaniityllä juoksemista satojen perhosten seassa, on kuilu näiden kahden teoksen välillä pitkä ja syvä. Kuilun välillä toki häilyy jonkinlainen riippusilta, nariseva ja puoleksi lahonnut, joka sitoo teoksia yhteen sen verran, että kirjoittajan tunnistaa samaksi.

Rowlingin teksti on tutun selkeää ja paljon kertovaa, joka ei onneksi uppoa liian syvälle yksityiskohtien suolle; tarinan maalailevaisuus on sopivaa ja elävöittävää. Toisinaan rouva kuljettaa tarinaa eteenpäin vauhdilla, sieltä missä aita on matalin, kun taas hetken päästä hän vie katselemaan korkeaa, koristeellista porttia ja jättää lukijan pohtimaan, kuinka sen voisi ylittää. Rowling on taitava herättämään tienoon tai maiseman henkiin; Pagfordin kaupunki alkaa siintää lukijan silmien edessä käsinkosketeltavana, kuin kolmiuloitteisena korttina, joka kohoaa sivujen välistä.   

Paikka vapaana käynnistyy hitaasti. Ensimmäiset sata sivua ovat yhtä pohjustusta pohjustuksen perään, kun henkilögalleriaan marssii porukkaa kuin sotilaita armeijan harjoituksissa. Henkilöpaljous ei ole yleisesti allekirjoittaneelle ongelma, eikä Rowlingin tapauksessa kannata huolestua; rouva hoitaa luomistyönsä hyvin. Henkilöt ovat päällisin puolin mustavalkoisia, mutta heissä asuu pieni harmaa alue, joka tuo tarvittavaa inhimillisyyttä jokaisen hahmon sisimpään. Kaikkitietävä kertoja raottaa hyvä- ja vähäosaisten perheiden kulissien verhoa; näkymä ei ole kaunis ja siloteltu, vaan rujo ja peittelemätön, mutta jonka pölyisissä, likaisissa nurkissa kimmeltää toivon kristallihiukkasia. Näkökulma henkilöiden välillä poukkoilee kuin pallo flipperissä, mutta vauhdissa pysyy mukana keskittymällä ja pitämällä tiukasti kiinni. Kukaan henkilöistä ei ole järin miellyttävä; he ovat kuin rosoisia kivipatsaita, joiden kimpussa Rowling on häärinyt vasaran ja taltan kanssa urakalla. Tässä puuhassa Rowling on elementissään; hahmojen väliset jännitteet ja kieroutunut pikkukaupunkielämä on teoksen parasta antia.

Kirjaa lukiessa tulee tunne, että J.K. Rowling on syössyt sen sisuksiin kaiken sisälleen patoutuneen materiaalin, jota hän ei voinut käyttää Harry Potter -vuosien aikana. Paikka vapaana on kirja, jossa Rowling viilettää estoitta vapaana; hän kaataa hävyttömyyksien laatikon sivujen väliin kuin lapsi lelulaatikon, tyytyväinen häh häh hää-virne kasvoillaan. Hän paiskaa teemoja ympäriinsä kuin samainen ilkeä mukula autoja ja legoja: yksinhuoltajuutta, onnettomia avioliittoja, huumeita, teinien kahnauksia ja seksielämää sekä monia muita.

Paikka vapaana on kummallinen teos. Se on tavallaan hyvä, tavallaan ei. Se on runsas ja moninihaarainen kuin koivu, mutta lehdetön, alaston, väritön. Se on ankea. Rowlingin kirjoittamisesta puuttuu kirjoittamisen ilo; vaikka kirja olisi synkkä, sen tekstistä pitäisi tulla ilmi kirjoittamisen ilo. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon Lionel Shriverin Poikani Kevin. Ajoittain  Rowlingin tekstiä vaivaa myös kankeus, joka voi toisaalta olla nopean suomennoksen syytä.  

Teosta on luonnehdittu mustaksi komediaksi, mutta minun täytyy myöntää, etten juuri erottanut kyseistä taiteenlajia lukiessani. Hymähdin ehkä kerran tai pari. Tai ehkä kirjan huumori oli niin mustaa, ettei se yksinkertaisesti auennut minulle.

Samantha huomasi, miten Milesin toinen versio tarinasta korosti tapahtumien kaupallisempaa puolta, jos niin sopi sanoa. Samantha ymmärsi hyvin. Heidän palkkionsa siitä, että he olivat kestäneet sen kamalan tilanteen, oli oikeus kertoa tapahtuneesta toisille. Samanthasta tuntui, ettei hän unohtaisi sitä ikinä: Maryn itkua, Barryn raollaan olevia silmiä kuonokoppaa muistuttavan hengitysmaskin yläpuolella. ensihoitajan vaikeasti tulkittavaa ilmettä, ambulanssin ahtautta ja heilahtelua, pimeitä ikkunoita, kauhua.        

Alkuteos: The Casual Vacancy    
Julkaistu Suomessa: 2012 Otava 
Sivumäärä: 543

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Alun takkuisuudesta huolimatta tiedossa on taattua brittiläistä laatudraamaa, josta kuitenkin puuttuvat ne viimeiset kirsikat, jotta tarinapiirakka olisi makoisimmillaan.    

    

8 kommenttia:

  1. Minä en ole vieläkään saanut tätä haetttua itselleni. Harry Potterit ovat minulle jotain kirjoja suurempaa, en usko että tämä tulee samaa vaikutusta tekemään, mutta ymmärrän, ettei sen olekaan tarkoitus olla samanlainen kuin Harry Potterit... aika mahdotontahan se varmaan olisi. :) Mutta kiva kuulla, että kirjassa on hyviäkin juttuja, vaikka sitten se rowlingmainen huumori puuttuisikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä joutaa odottaa; on ihan hyvä omalla tavallaan, mutta ei mitenkään mullistava. Potterit kuuluvat minunkin ikisuosikkeihini. =D

      Voi tosiaan olla, että huumori oli suurimmaksi osaksi tässä kirjassa sellaista, että se meni minulta ohi.

      Poista
  2. Tosi kivasti kirjoitettu teksti!

    VastaaPoista
  3. Ja minulta kun on vielä Potteritkin lukematta - ja varmaan on vielä kauan. En vain koskaan lämmennyt koko hypetykselle enkä ole edelleenkään pehmennyt. Eihän sitä tietenkään tiedä, jos joskus vanhainkodissa tulee inspis ;D

    Mutta jos tältä kirjailijalta jotain luen, niin en ainakaan tätä. Luulen, että Potterilla on pakko kokeilla, koska se on... öh, Potter :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, yllättävää. Sitä olettaa, että tottahan toki kaikki ovat Potterit lukeneet. =D Voisithan lukea edes vaikka Viisasten kiven; se on lyhytkin, toki se on puhtaasti vielä lasten kirja, mutta ihana. =D Eihän koko sarjaa ole pakko lukea. (Jos sitä pystyy enää vastustamaan, kun saa pään auki.)

      Poista
  4. Oikeilla kriitikoillahan on ollut tästä varsin selkeitä ja yksioikoisia reaktioita. NYTimesin kriitikko tarttui mm. kirjan ylettömän vasemmistolaiseen maailmankuvaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ei politiikka juurikaan kiinnosta, enkä jaksa kiinnittää huomioita sen kummemmin sellaisiin seikkoihin, vaikka toki kyseinen viba oli huomattavissa. Minä kiinnitän aina ensisijaisesti huomiota lukukokemukseen ja kirjoittamiseen, tiukat analyysit ym. jätän mielelläni "oikeille kriitikoille". =D

      Poista