.

.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Kilpikonnien tanssistudio


Irene on kesyttänyt joulupedon. Tuon pedon, joka hytkyy eteenpäin, puolelta toiselle kuin lihahyytelö, värikkäänä ja kimaltavana kuin valtava kiinalainen paperilohikäärme; kuin pikkujoulun viettäjä, joka on mennyt liian pitkälle pukeutumisessaan, meikkaamisessaan ja juomisessaan. Minä menin sydän rohkeana ja pää kylmänä, taisteluvälineistö mukanani. Astelin areenalle, jossa härät kirmasivat ympäriinsä vaikka kukaan ei heiluttanut punaista viittaa; näille häröille riittää, että jossain pohjoisessa on mielikuvitusukko, jonka nenä ja nuttu ovat punaisia. Minä menin, puristin olallani roikkuvaa taisteluvälineistökoteloani ja liityin härkien joukkoon; minusta tuli härkä, joka tasapainoili liukuportailla. Minusta tuli härkä, joka teki jonottamisesta taidetta. Minusta tuli härkä, joka ei epäröinyt vetää kotelostaan taisteluvälinettä sopivan esteen osuttua kohdalle; jouluhärkä minussa siveli esteen pintaa, esteen, joka alkoi muuttaa muotoaan edessäni, este, joka hetki hetkeltä näytti täydelliseltä uhrilahjalta joulupedolle. Käteni kävi nopeasti, veitsenterävä pankkikorttini viilsi kirskuen uuden uran maksulaitteeseen, ja minä jatkoin matkaani, trallallaa, heinillä härkien kaukalon. Hetken olin yksi heistä, salaperäisistä joulupedon ruokkijoista, mutta nyt olen takaisin tolpillani. Sisäinen jouluhärkäni on kahlittu, joulupeto on kukistettu. Eläköön!


Pistäydyin taannoin pienessä krokotiilipuodissa, ja kas kummaa, Katherine Pancol houkutteli minut näin pian uudestaan hullujen ranskalaisten pariin. Mikäli ette ole vierailleet krokotiilipuodissa ja haluatte siellä piipahtaa, kehotan tekemään sen ennen kuin jatkatte pidemmälle kilpikonnien tanssistudion kanssa, sillä tämä kirja on suoraa jatkoa Krokotiilin keltaisille silmille.

Joséphine Cortés, tuo reppana pariisitar, on uuden elämän kynnyksellä. Rahaa on mukavasti - kiitos menestyskirjan - , aviomies on poissa, mutta kuvioissa on uusi mies, komea ja etäinen Luca. Rahvaanomainen, vanha asunto on jäänyt taakse; Joséphine totuttelee asumaan porvarikorttelissa yhdessä tyttärensä, hyväsydämisen Zoén kanssa. Toinen tytär, pinnallinen Hortense luo uraa muodin parissa Lontoossa. Joséphinen isosisko, tuo jumalan lahja miessukupuolelle, Iris Dupin, on luhistunut ja menettänyt otteensa; sisko lepuuttelee biljardipallon kokoisia, sinisiä silmiään hermotelakalla. Joséphinen ja Iriksen välit ovat viilentyneet menestyskirjan tuomien hankaluuksien myötä, eivätkä Iriksen ihmisten karkoitusoperaatiot pääty siihen; aviomies Philippe lainehtii kauemmaksi ja kauemmaksi kuin saavuttamaton aalto, vieden mukanaan heidän poikansa Alexanderin. Joséphinen ja Iriksen äiti Henriette, julma rahan perässä juokseva haahka, juonii kostoa rikkaalle aviomiehelleen Marcelille, Joséphinen ja Iriksen isäpuolelle, joka hakee avioeroa; mies on saanut ensimmäisen lapsensa entisen sihteerinsä Josianen kanssa ja viettää vihdoin ja viimein kauan kaipaamaansa harmonista perhe-elämää. Toisille elämä näyttää hymyilevän, mutta pian hekin saavat huomata, että vaaroja on kaikkialla. He, jotka luulevat nähneensä vilauksen elämänsä pullonpohjasta, pyrkivät väkisin takaisin pinnalle keinoja kaihtamatta...

Kilpikonnien hitaan valssin juonen kiteyttäminen muutamaan lauseeseen on vaikeaa, sillä Joséphinen ja Iriksen ympärille muotoutuvassa tarinassa vilisee henkilöitä ja juonenkäänteitä kuin kastematoja sateen kastelemalla asfaltilla. Joséphine ja Iris ovat kuin puutarhan ainoat auringonkukat; kaksi selkeää luontokappaletta, joiden juurella kuhisee loput värikkäästä puutarhaelämästä. Katherine Pancol on itse puutarhamestari; hän kuokkii ja kylvää sydämensä kyllyydestä, istuttaa ja puunaa, kastelee ja koristelee kivillä ja esineillä ja antaa sitten kaiken rehottaa omalla painollaan. Runsaasta puutarhasta on Kilpikonnien hidas valssi tehty. Kirja on kuin suuri rönsylilja, aivan kuin edeltäjänsä; toiset eivät voi sietää täpötäydessä kirjapuutarhassa oleilua, mutta minä siedän, suorastaan rakastan, ainakin Pancolin tapauksessa, sillä ranskatar pitää ohjat hyvin käsissään, vaikka välillä saatetaan tarkastella raparperilehden päällä kimaltevaa kastepisaraa ja seuraavassa hetkessä jo ohi suhahtavaa sudenkorentoa.

Krokotiilin keltaisiin silmiin verrattuna Kilpikonnien hitaassa valssissa on huomattavasti vakavampia sävyjä. Räväkkä ja hullutteleva teksti on yhä läsnä, mutta mukaan on hiipinyt väkivallan raju koura, joka takertuu lukijaan heti alkumetreillä. Se ravistelee, hyökkää lukijan päälle yhtälailla kuin kirjassa; yhtäkkiä sitä huomaa räpyttelevänsä silmiään, että hetkinen, kaikista perinteisin naisten viihde on tainnut juuttua jonnekin krokotiilin hampaisiin. Toki ikuiset rakkaushuolet, nuo viihdekirjojen naisia hitaasti sisältä syövät pikku loiset, ovat osa tarinaa, mutta mukana on paljon muutakin. Muutamia juonilankoja jää auki; seuraava jatko-osa ilmestyy ensi keväänä.

Ensimmäisessä kirjassa minua ei ärsyttänyt muutamien henkilöhahmojen uskomaton pinnallisuus, mutta kilpikonnastudiossa haahuilevat ulkonäkö- ja rahakeskeiset tyypit saivat hiukan paineltua ärsytysnappuloitani ikään kuin he olisivat tilanneet hissiä kerta toisensa jälkeen. Hah! En tule! Olen oikullinen hissi! Onneksi, näihin henkilöhahmoihin ei keskitytä liikaa; Joséphine Cortés on se, joka joukkoa johtaa, nöyrästi, mutta vahvasti. Pancolille on käynyt pieni lapsus Joséphinen kohdalla; ensimmäisessä kirjassa hän koki jonkinlaista henkistä kasvua itsevarmemmaksi ihmiseksi, mutta toisen osan myötä Joséphine on käytännössä palannut lähtöpisteeseen.        

Tiesittekö te muuten, että Ranskassa, tuossa baskereiden ja patonkien luvatussa maassa, saatetaan teititellä toista ihmistä vielä vuoden tapailun jälkeen? Huh. Aika ranskalaista. Taidan teititellä tästä lähtien kaikkia mahdollisia eläviä olentoja. Hyvää päivää, herra Hyttynen. Kuinka te tänään voitte? Kyllä minusta vielä tulee sivistynyt ja elegantti ihminen.

Kilpikonnien hidas valssi on samanlaista hullunmyllyä kuin krokotiilipuoti. Sen värikkyyttä tasoittavat mustat siveltimen vedot; se on kuin maalaus, jossa on ripaus kuolemaa. Seitsemääsataa sivua ei pidä säikähtää, sillä sivut vilahtavat aukeamalta toiselle yhtä nopeasti kuin konvehtirasiat tyhjentyvät tähän aikaan vuodesta. Minulla ei ollut aivan yhtä hauskaa kilpikonnien kanssa kuin krokotiilien, ja jokin tekstissä tökki ajoittain, mutta silti Kilpikonnien hidas valssi on mukaansa tempaava ja viihdyttävä, jonka kanssa aika ei käy pitkäksi. Jokin Pancolin tyylissä koukuttaa; haluan lukea lisää Joséphinesta ja kumppaneista.

  Täytyy olla keinoja viitata kintaalla rahalle. Raha hälventää huolen huomisesta., mutta heti kun sitä tienaa rutkasti, ongelmia alkaa sataa. Mihin sijoittaa se? Millä korolla? Kuka siitä huolehtii? En ainakaan minä, jupisi Joséphine, ylitti suojatien ja oli vähällä jäädä mopon alle. Hän oli pyytänyt pankkiiriaan Faugeronia pitämäät rahat tilillään ja siirtämään hänelle tietyn summan joka kuukausi, summan, jonka katsoi riittävän elämiseen, veroihin, uuden auton hankintaan, koulumenoihin ja Hortensen elättämiseen Lontoossa. Hortense osasi käyttää rahaa. Hän ei kauhistellut tiliotteita. Joséphine oli joutunut myöntämään, että hänen seitsemäntoista ja puoli vuotta vanha esikoistyttärensä pärjäsi siinä asiassa paremmin kuin hän neljäkymmentäkolmevuotiaana. 
  Marraskuu oli lopuillaan ja pimeys lankesi kaupungin ylle. Navakka tuuli riisui puista viimeisiä lehtiä, jotka kieppuivat punaisina ja laskeutuivat maahan. Ohilkulkijat etenivät katse jaloissa, peläten, että tuulenpuuska sivaltaisi heitä poskelle. Joséphine nosti takinkauluksensa pystyyn ja katsoi kelloaan. Hänellä oli seitsemältä tapaaminen Lucan kanssa Le Coq- nimisessä brasseriessa Trocadéron aukiolla. 
  Hän katsoi pakettia. Siinä ei ollut lähettäjän nimeä. Oliko se Myléneltä? Vai mister Weiltä?

Alkuteos: La valse lente des tortues 
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 754

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Ranskalaista saippuaooperaa, joka on sekä tuhtia että napakkaa, ja joka ojentelee ujoja käsiään kauniin ulkokuorensa alta ja pyytää etsimään syvällisempiä merkityksiä kanssaan.  

P.S. Äänestän tämän kirjan kannen vuoden parhaimmaksi kanneksi! Aivan ihana! Irenen kansi! Haluan tuollaista seinätapettia!


        

   


  

2 kommenttia:

  1. Hei hei ja heipähei;

    kylläpä minua hymyilytti kun luin matkaasi jouluostosten ihmeellisessä maailmassa. Harvoin on kukaan onnistunut sitä noin osuvasti kuvaamaan;-) Hei, toivottavasti et ollut yksi niistä joita Luottokunnan tuplaveloitukset kaltoinkohtelivat? Itse olen onneksi joululomalla jo nyt enkä ole ollut pääkaupungin ruuhkissa mutta voin kuvitella mikä kaaos kaupoissa on ollut..

    Katherine Pancol on kirjailija, jonka laitoin heti ylös muistilapulleni;-) meillä on niin sama maku näiden nk. chick lit-kirjojen suhteen että nämä kaksi teosta uppoavat varmasti myös minuun.Mutta hei, mikä olisi sopivampi kuvaus nelikymppisistä naisista kertoville kirjoille, ollaanko me vielä Chick Lit-genreä vai Madame-osastoa;-)?

    Oikein ihanaa, hyvää, rauhallista joulua sinulle Irene ja kiitos inspiroivasta blogivuodesta 2012!Tv. Jaana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Jaana!

      Minulla ei onneksi ole yhtään luottokorttia; joutuisin varmasti liian suuriin kiusauksiin, jos sellaisen omistaisin. =D Itse en pääkaupunkiseudulla vaikuta, vaan tein ostoksia pohjoisen isommassa kaupungissa; voin vain kuvitella mikä suihkina etelässä on tähän aikaan vuodesta, kun täälläpäinkin kuhistaan kuin muurahaiset keolla. =D

      Mukava, että kiinnostuit Pancolista! Minulle hän on ollut virkistävä uusi tuttavuus. En oikeastaan tiedä, voiko Pancolin kirjoja kutsua chicklitiksi, kun hänen tyylinsä kuitenkin poikkeaa aikalailla sellaisestä perinteisestä meiningistä. Ehkä sitten madamelittiä?! =D Minähän kuulun vaivoin kolmenkympin kerhoon, mutta kylläpä se neljäkymppiäkin siintää jossain kaukaisuudessa, OMG... =D

      Kiitos jälleen kauniista sanoistasi. Toivotan sinulle lämmintä ja makoisaa joulua!

      Poista