Kun harju humisi ja Peter Pan salamurhasi...

niin silloin hylätyssä puutarhassa tyttö odotti - ja kaukana leijui mykistävä parfyymi.

Tässä kirjat, jotka olen lukenut viime aikoina. Emily Brontën Humisevan harjun luin reilu kuukausi sitten - halusin lukea klassikon, ja Humiseva harju huuteli minulle hyllystä, anna minulle tilaisuus, anna minun vakuuttaa lukusielusi! Annoin ja luin, viehätyin jonkin verran, historia ja perienglantilaisuus kietoivat minut pauloihinsa, mutta myös petyin hivenen, otteeseeni jäi tyytymättömyyden riekaleita. Lahjakkaan, raivoisan kirjoittajan teksti miellytti suurimmaksi osaksi, mutta itse kokonaisuus tuntui venytetyltä goottilaiselta saippuaoopperalta. Olen iloinen, että luin kirjan, mutta Humiseva harju ei noussut kolkuttelemaan Tuulen viemään eeppisiä puitteita, kultaisen valtaistuimen koristeellisia käsinojia. Tuulen viemää on yhä hallitseva klassikkokuningatar.

Humisevasta harjusta matkustin New Yorkiin, jo minulle tuttuihin maisemiin, tapaamaan taas kerran John Verdonin luomaa eläkkeelle jäänyttä rikostutkijaa Dave Gurneyta, joka ei kuitenkaan malta pitää näppejään erossa hankalista ja vaarallista tutkimuksista ja tilanteista. Olen lukenut kaikki Dave Gurney-kirjat, mikä on sinällään hämmästyttävää, koska en erityisemmin välitä perinteisistä dekkareista. Mutta jokin näissä Verdonin kirjoissa kiehtoo, ehkä se, että ne eivät ole niin perinteisiä mitä saattaisi olettaa. Tappakaa Peter Pan on tuttua Verdon-laatua, älykästä, hitaalla temmolla etenevää rikoksen ratkontaa, jonka syvyyksissä piileskelee muutakin kuin kliseisiä dekkarikäänteitä, niitä iänikuisia, samoja myrkkyjä erittäviä mustekaloja. Tappakaa Peter Pan ilahdutti minua enemmän kuin edellinen Verdon, Murhakierre. 

Seuraavaksi piipahdin Hylätyssä puutarhassa. Ihana teos! Säihkyvä, kaunis, satumainen, lumoava, monipuolinen. Kate Morton kuljetti minut vaivatta läpi hylätyn puutarhan, esitteli sen minulle jokaista kolkkaa myöten, ja minä pidin näkemästäni. Jo Paluu Rivertoniin oli lupaava ja viihdyttävä, mutta Hylätty puutarha teki sen, mitä jo aikoinaan odotin Rivertonilta - pakahdutti, veti minut rivien väliin, tarinan monisyisiin kerroksiin, istutti minut osaksi hylättyä puutarhaa, ja kun sieltä lähdin, tunsin itseni virkeäksi ja keveäksi, tuulen pyörteissä lentäväksi magnolian kukaksi. Historia ja nykypäivä punoutuvat tässä teoksessa vahvaksi palmikoksi. Lennokas ja tasokas kerronta pitävät mielenkiintoa yllä, Hylätty puutarha on paikka, jossa haluaa viipyä, leputella jalkojaan takorautaisella penkillä.

Viimeisimpänä uppouduin hajujen maailmaan. Miltä tuntuisi olla ihminen, joka on kuin yliluonnollinen vainukoira? Saksalaisen Patrick Süskindin romaani Parfyymi - erään murhaajan tarina on melkoinen tapaus. Se on outo, absurdi, nerokas. Kirja, joka on niin minun kirjani. Se on hauska, ällöttävä ja lemuisa sekä samalla upea, timantti mutakerroksen alla. Tämän kirjan luettuaan pitäisi käytännössä osata valmistaa parfyymeja - tuota, voi olla, etten silti osaa. Süskind taiteilee yksityiskohtaisen kuvailun ja lähes juonettoman tarinan trapetsilla huojumatta, mestarillisella tavalla. Parfyymissa dialogin käyttö on melkein olematonta; Süskind vyöryttää kertomuksensa kappale kappaleelta, useiden kertojaäänien kautta, levittää erikoisen teoksensa sanat ja lauseet pöydälle sikin sokin kuin taipuisat pelikortit, näin on hyvä, nyt ja aina, ja kas, lopussa odottaa jämäkkä ja siisti, hallittu pakka; täynnä kortteja, joista tihkuu maagisia virtoja, ja olo on raikas kuin vuoristopuroon pulahtaneella.

Blogini tulevaisuus on yhä auki - ajatuksia asiasta voi lukea edellisen tekstini lopusta. Mutta ainakin nyt halusin kirjoittaa muutaman sanasen lukemistani kirjoista. Nämä neljä kirjaa olivat minulle loppujen lopuksi sangen hyvä paketti - ei yhtään suurta pettymystä, ja mukaan mahtui myös kaksi todella hienoa teosta Hylätyn puutarhan ja Parfyymin muodossa. Mietin muuten erään novellini julkaisua täällä blogissa - vaihtelun vuoksi. En uskaltanut. Joten menen takaisin kolooni.

Paljon lämpimiä, positiivisia energioita teille kaikille!