.

.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Onko lumen taju kaikki se valo jota emme näe?


Tässä viimeisimmät lukemani kirjat, kaksi yleisesti (käsittääkseni) suosittua kirjaa, joista minäkin kiinnostuin. Tanskalaisen Peter Høegin yhdeksänkymmentäluvun alun läpimurtoteos Lumen taju kiinnitti huomioni ennen kuin herran uusin suomennettu teos Susanin vaikutus julkaistiin, ja luettuani arvioita Susanin vaikutuksesta tulin siihen tulokseen, että haluaisin kirjan lukea, joten kaivoin myös Lumen tajun muistini naftaliinista. Satuin saamaan tämän vanhemman kirjan käsiini ensin. Anthony Doerrin tuore teos, Kaikki se valo jota emme näe on kuluvan vuoden Pulitzer-palkittu, ja siihenkin tutustuttuani lähemmin ajattelin kirjan sopivan minulle. En koskaan lue kirjoja palkintojen takia, vaan kirjojen takia, joten minulle on yksi hailee, onko Kaikki se valo jota emme näe pulitzerisoitu vai ei. Olen kuitenkin sattunut lukemaan muutaman Pulitzer-palkitun teoksen, joten sinällään oli mielenkiintoista tehdä pientä vertailua.

Lumen taju sijoittuu 90-luvun alun Tanskaan ja Grönlantiin, Kaikki se valo jota emme näe toisen maailmansodan maisemiin Saksaan ja Ranskaan. Ensiksi mainittu on jonkinlainen eksentrinen jännäri, toinen taas perinteinen, helppolukuinen historiallinen romaani. Periaatteessa näillä kahdella kirjalla ei pitäisi olla paljon yhteistä, mutta molemmat lukukokemukset osoittautuivat sen verran nihkeiksi, että onnistuin löytämään jonkinlaisia samankaltaisuuksia lukukokemuksien osalta, vaikka tarinat ovat kuin... hahaa... kahdesta eri kirjasta! Ajatella, ei voi olla totta!

Molemmat kirjat alkavat lupaasti, kiinnostavasti, innostun vähän, hei, mahtavaa, nyt pääsen huippukirjan maailmaan. Lumen tajun päähenkilö Smilla tuntuu virkistävältä seuralta, Doerrin teoksen lapsikertojat suloisilta ja sopivan mystisiltä, keitä he ovatkaan? Smilla alkaa tutkia tutun pojan onnettomuutta, ja toisaalla sodan ajan lapset sokeutuvat, tutkivat pienoismalleja ja kuuntelevat orpokodin ääniä ja radiolähetyksiä, sodan jyristessä nurkan takana koko ajan lähemmäksi kuin ukkonen, joka kietoo salamansa jokaisen niskaan. Lumen tajun kieli on hienojakoisempaa, omaperäisempää kuin Kaikki se valo jota emme näe-kirjassa, kieli on kuin lumihiutaleen kiteiden koukeroisempia jääneulasia, johon on tarttunut aavistuksen filosofisia pohdintoja, ilmaan takertuneita, pysähtyneitä lumikuvioita. Kaikki se valo jota emme näe on selkeän yksinkertaista, kuin kaikki se valo jonka me näemme. (Ooh!) Valoa, joka on kaunista ja söpöä, mutta joka pidemmän päälle alkaa ottaa silmiin.

Lumen taju kompastuu lupulta Smillaan sekä kerrontaan, joka menee liian yksityiskohtaiseksi kuvailuksi. Høegin naisnäkökulma on ontuvaa, enkä minä uskonut sekuntiakaan, että äänessä on nainen, vaan tunsin kaiken aikaa, kuinka luin tarinaa naisesta, jonka on kirjoittanut mies. Hieman samoja ongelmia havaitsin Doerrin lapsikertojien parissa; lapset vaikuttavat turhan aikuismaisilta, ja kuten Høegin tapauksessa, Doerrin lapsien ja teini-ikäisten tarinoiden taustalla huhuilee kovaan ääneen kokemukset kirjannut aikuinen mies. Lumen tajussa laivojen ja laboratorioiden ynnä muiden kuvailu lähtee lapasesta, mikä johtaa siihen, että kirja muuttuu raskaaksi. Tarvitseeko minun tietää jokaista nippeliä ja nappelia tai metrimäärää jne? On olemassa hyvää, mukaansa tempaavan hienoa yksityiskohtaista kerrontaa, ja sitten toisenlaista, Høegin kaltaista ärsyttävää pätemistä, joka hävittää luovuuden, pelästyttää sen tiehensä kuin metsämies kauriin. Tumma huumorikin vajoaa vähitellen meren pohjaan kuin merirosvojen aarre, eikä sitä löydä sieltä enää kukaan. Puolet Lumen tajusta on siedettävää, mutta toinen puoli on hankalaa metrin lumikinoksessa taivaltamista, huoh, eikö tämä lopu koskaan? Loppui se, maaliviiva, bingo, vihdoin takaisin lumettomalla tiellä, huh huh, olipa hikinen urakka, ja niin pitkästyttävä ja hidas, että luulin maailman muuttuneen lopullisesti lumitomuksi.

Kaikki se valo jota emme näe on Lumen tajuun verrattuna keveä kuin peipposen lento, vaikka se kertoo historian hirvittävästä ajanjaksosta. Luvut ovat lyhyitä, lauseet suurimmaksi osaksi sopiviksi pilkottuja kuin näppäriä, tasaisia puuhalkoja, joita voi työnnellä takan pesään ja nauttia tulen kajosta. Mutta jokin tässä kirjassa, jokin tuossa takkatulen loimussa, onko kaikki liian valmiiksi poltettua? En ole yleisesti lyhyiden lukujen ystävä, joten minua häiritsi suunnattomasti nopea rytmi kirjassa, jonka oli tarkoitus olla suuri lukuromaani, niin kuin takakansi hehkuttaa. (Itse en käytä sanaa lukuromaani, koska minusta se on halventava ilmaisu.) Nopeatempoisessa trillerissä tuollaisen ymmärtää, mutta Doerrin kirjassa homma ei toiminut. Olisin toivonut, että herra Doerr olisi keskittynyt pidemmäksi aikaa kerrallaan kuhunkin hahmoon, ja koska Doerr ei näin tee, tarinaan ei tahdo päästä millään sisään. Hahmot jäävät etäisiksi, tunteelliset, ilmeisesti pakahduttaviksi tarkoitetut tapahtumat yhdentekeviksi.

Ja se jalokivi. Mitä se teki koko kirjassa? Odotin, että jalokiven tarinalinja olisi saanut kunnollisen käänteen, säkenöivän vivahteen, mutta sitä ei koskaan tullut. Edellisvuoden Pulitzerin napanneen Donna Tarttin Tikliä olisi voinut ehdottomasti hehkuttaa suureksi lukuromaaniksi, jos tuollaista ilmausta on pakko käyttää, mutta Kaikki se valo jota emme näe? Hmm, aika valjua, vain valon pilkahdus yötaivaalla, kun taas Tarttin romaani on kaikki ne tähdet jotka me näemme ja niin paljon muuta. Pisteet kuitenkin Doerrille upean kirjan nimen valinnasta. Ja uskon, että kirja saattaa toimia paremmin sellaisen lukijan kanssa, joka on vähemmän lukenut (tai ei ollenkaan) sota-aikoihin sijoittuvia romaaneja.

Sekä Lumen taju että Kaikki se valo jota emme näe ovat lupaavia tarinoiden alkuja, mutta ne eivät koskaan aukea nupustaan, vaan jäävät jonnekin omiin sisäisiin maailmoihinsa kuiskailemaan. Vaikka toinen tarina on täydempi kirjoitusasultaan, kohtaavat kummatkin kirjat saman ongelman käsi kädessä kuin hapuileva nuori pari ensitreffeillä puistossa kulkiessaan; tarinat ovat kalpeita ja ohuita kuin nuoren parin sormet, valkoisia ja suoria, tarinat, joiden ytimet virtaavat yllättävän verettöminä. On päivänselvää, ettei tämän nuoren parin orastava suhde johda hekumalliseen, ikuiseen rakkauteen.       

Pettymyksiä, molemmat kirjat. Mutta kumpainenkin herra on nähnyt varmasti huomattavan paljon vaivaa kirjojensa eteen, joten olen iloinen, että heidän kirjansa ovat löytäneet faneja. Minä nyt poistun takavasemmalle näiden herrojen hurrausjoukosta, heitän pom-pomini nurkkaan ja menen etsimään vanhaa, tuttua herraa, jonka ykköscheerleader olen ollut jo vuosia.



       

12 kommenttia:

  1. Loistavasti kirjoitettu. En voinut kuin nyökytellä kaikelle mitä sanot Lumen tajusta, Irene. Niin sama kokemus oli minullakin, vuosien takainen jo, mutta juuri sama väsyminen puolen välin jälkeen kaikkeen siihen insinöörimäiseen nippelitouhuun ja kiinnostuksen katoaminen rasittavassa työssä.

    Kaikki se valo on vielä näkemättä/lukematta, mutta ex-kollega juuri mainitsi kokemuksen mukiinmeneväksi. En pidä kummastakaan nimestä ollenkaan, minulle ne maistuvat tekotaiteelliselta mystifioinnilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattuipa löytymään kanssaheimolainen, luulin melkein olevani yksinäni näiden nihkeiden Lumen taju-fliisten kanssa. =D Tosiaan alku lupasi paljon enemmän kuin lopulta sain; jotenkin tuntui ettei tarina vienyt loppujen lopuksi mihinkään.

      Juu sinällään Kaikki se valo... on mukiinmenevä, ihan luettava, mutta jotenkin minulle jäi tyhjäksi kokemukseksi. Minä tykkään tuosta nimestä ja jotenkin sen perusteella ehkä odotinkin jonkinlaista tekotaiteellisen mystifioinnin kaltevalla pinnalla tasapainoilua (sellainen voi olla jopa virkistävää), mutta nimi oli ehkä tässä tapauksessa harhaanjohtava. =D

      Poista
  2. niin piti vielä sanoa että otsikkohan on ihan napakymppi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin oli "pakko" kysyä kun sattuivat tuolla lailla hauskasti sopimaan keskenään. =D

      Poista
  3. Irene, just käsittelimme Lumimiehne kanssa mm. kirjaa Kaikki se valo jota emme näe, joten huima otsikkosi oli koukku, johon heti tartuin. Nyt on kuitenkin sanottava, että minä pidin paljon sekä Lumen tajusta että Doerrin kirjasta. Viis palkinnoista, minä olen aina kaikkien palkintoraatien kanssa eri mieltä, paitsi Riikka pelon Jokapäiväinen elämämme, mutta näistä pidin. Luen tajun jälkeen Høeg kirjoitti kirjan, Hiljainen tyttö, jonka ostin Lumen tajun huumasa heti ja sitä en vain pystynyt lukemaan eli kuin kauhea yritys kirhjoittaa jotain Nobelia tms. Lahjoitin kalliin kirjaan tutulle antikvariaatin pitäjälle lukemattomana.

    No, Doerrin kirja taas oli minusta aiheeltaan tärkeä, hieman seikkailullinen, juu, olen lukenut Dumasin kirjat kai kaikki;), mutta mitenkään siinä ei ollut mitään, mistä en olisi pitänyt. Koen itse usein lapsikertojat ongelmallisina, mutta en Doerrin kirjassa. Se aikusimaisuus voi tulla lapseen myös invaliditeetin myötä, tässä sokeus, tai joku muu vaikea elämäntilanne, joka pakottaa kasvamaan nopeasti aikuiseksi. Olen alkanut todellakin miettiä, että vaikuttavatko lyhyet luvut liian helpolta tekstiltä...itse en vain kokenut niin. Päinvastoin, joskus joudun lukemaan pätkissä ja siinä lyheyt luvut ovat helpotus.

    Mutta siinä olen samaa mieltä, että Høeg on huono sisäistymään naisen maailmaan. Kun vertaa vaikka Kinnusen Neljäntienristeykseen, jossa voi vain huokailla, että 'miten tuo mies osaa kirjoittaa naisista näin, eläytyä heidän nahkoihinsa.'

    Otsikko on ihan super!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy kyllä sanoa, etten Hoegista innostunut, ja enpä taida sitä Susanin vaikutustakaan etsiä tämän perusteella käsiini. Minä olisin voinut ottaa vaikka enemmän sitä seikkailun tuntua Doerrin teokseen, jotta se olisi omalla kohdallani lähtenyt jonkinlaiseen lentoon. Ehkä olen lukenut liian paljon noihin samoihin aikoihin sijoittuvia tarinoita, ja kun tässä tarinassa ei loppujen lopuksi ollut mitään erikoista, niin se tuntui vain "no jaa". Minä tykkään lukea lapsikertojia, ei siinä mitään, mutta jotenkin Doerrin lapset olivat hivenen epäuskottavia (vaikka inhoankin käyttää koko sanaa kirjallisuudessa.) Stephen King kirjoittaa mm. todella hienosti naisnäkökulmasta. Ja lapsinäkökulmasta. No mistä tahansa kulmasta. =D

      Jei! =D

      Poista
  4. Minäkin peukutan otsikolle ja itse asiassa koko kirjoituksellesi, jota oli jälleen nautinto lukea. Mainitsen nyt kuitenkin, etten ole näistä kumpaakaan kirjaa lukenut, vaikka toki olen niistä kuullut ihan riittävästi, että intuitioni on heti varoitellut, että Ele nää ei ole sun juttuja. Intuitioni sai vahvistusta jälleen eli jättänen nämä lumet ja valot jatkossakin rauhaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, kiitos. Minun intuitioni oli vähän pielessä näiden kohdalla. Uskoin ehkä liikaa muiden hehkutuksiin, enkä kuunnellut tarpeeksi omaa sisäistä ääntäni, näin joskus käy. Luulen myös etteivät nämä ole sinun kirjojasi. =D

      Poista
  5. Jälleen kerran hyvin kingiäkahviajaempatiaamainen bloggaus. :D

    En ole Lumen tajua lukenut, mutta Kaiken sen valon jota emme näe tuli luettua kesällä. Pidin siitä kovasti, mutta siitä oli vaikea blogata. Olin aluksi skeptinen lyhyiden lukujen takia, mutta huomasin tykästyväni tyyliin. Tekstissä tuntui olevan (minulle) paljon annettavaa, vaikka se olikin melko suppeaa. Olin yllättynyt, kuinka nautin siitä, vaikka yleensä pidän runsaammasta ja pidemmästä tyylistä. Kirja siis vähän näpäytti, että "äläs kangistu kaavoihisi". :D

    Ymmärrän kyllä, miksi kaikki eivät siitä pidä. Se on valmiiksipureskeltu, myönnän. Ehkä lukuhetkellä juuri kaipasin valmiiksipureskeltua sota-aikaan sijoittuvaa tarinaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten sitä minä pääsisin kingiäkahviaempatiamaisuudestani jne... =D

      Kovasti toivoin, että Kaikki se valo... olisi ollut mieleeni. Onneksi se oli sentään helppo lukea raskaahkon Lumen tajun jälkeen, mutta silti etenin kirjan parissa hitaasti, vaikka se oli lyhyt kirja ja luvut olivat sellaisia hups heijaa lyhyitä. Kirja ei vain vetänyt mukaansa, joten sitä ei tullut luettua kovin hurjalla tahdilla. Olen minä lukenut lyhytlukuisia kirjoja, joista olen pitänytkin, tämä ei sattunut olemaan sellainen. Tuossa jo mietin, että ehkä olen lukenut samantyylisiä kirjoja liikaa viime aikoina, että mahdollisesti ei siksikään purrut Doerrin kirja. =D

      Poista
  6. Haa, muistin oikein! Lumen tajun lukemisesta on yli kymmenen vuotta, mutta muistan vieläkin laivan detaljimaisen kuvauksen. Laboratorion yksityiskohtainen kuvaus on sentään kadonnut muististani.

    Joskus lentokentältä ostin Lumen tajun ruotsiksi. Älä kysy, miksi. En varmasti rupea kahlaaman läpi sitä laivakuvausta ruotsiksi, no way :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo yksityiskohtaisuus alkoi käydä puuduttavaksi pidemmän päälle... En mene sata vannomaan että tässä oli juuri laboratorion yksityiskohtaista kuvailua, mutta kuvailua oli, joka tapauksessa. =D

      Aika hurjaa. Mniulta ei kyllä onnistuisi ruotsin lukeminen muuta kuin muodossa Swedish for dummies. =D

      Poista