Hokkus pokkus!

Nyt vaikuttaa siltä, että olen tullut lähes puolivahingossa lukeneeksi Sarah Watersin suomennetun tuotannon tämän vuoden aikana. Kertoisiko tämä jostain? Lady Waters, oletteko te kenties pikkuhiljaa luikerrellut yhdeksi suosikkikirjailijakseni? Senkin kummallinen, esihistoriallinen brittikirjatoukka, niin te olette tainneet tehdä! Aloitin Watersiin tutustumisen keväällä, Yövartiolla, josta pidin, mutta se ei vielä häikäissyt minua; jonkinlainen odottava vire jäi kuitenkin kytemään koleaan sydämeeni. Kesällä piipahdin kartanon vieraana, ja kappas, silloin alkoi kipinöidä ja lyödä liekkiä niin, että sydämeni reunamat saivat lämmikettä osakseen kunnolla. Ja niin siinä sitten kävi, että taannoin eräällä kirjastoreissulla - ne ovat aina niitä hikipisaroita, verta ja tuskaa vaativia suorituksia - päädyin jälleen kerran hilpaisemaan Watersin osastolle, ja lainaamaan Watersin kolmannen julkaistun romaanin, Silmänkääntäjän. Nyt sydämessäni suorastaan jo roihuaa!

Tällä kertaa lady Waters kuljettaa lukijan 1860-luvun Lontooseen ja sen lähiseuduille. Tapaamme Suen, orvon tyttönaisen, joka on kasvanut keskellä pikkuvarkaiden ja huijareiden joukkoa; rouva Sucksby, tuo vuosituhannen äitihahmo, hoitaa siinä sivussa orpoja vauvoja ja tyynnyttää heitä ginillä. Eräänä iltana ovelle koputtaa keikari nimeltä Gentlemanni, jolla on melkoinen ehdotus mielessään; kuvioon liittyy syrjäseudun kartanossa asusteleva erakkoneiti Maud Lily, joka on Suen ikäluokkaa, sekä neiti Lilyn kummallinen, kirjoihin hurahtanut eno. Gentlemanni ehdottaa Suelle, että tämä lähtisi neiti Lilyn uudeksi palvelijaksi, jotta he voisivat samalla yhdessä huijata nuoren naisen rahat. Sue, jolle kaupunki on yhtä kuin elämä, suostuu ja pakkaa tavaransa. Ikävä, kammottava maaseutu kutsuu, mutta minkälaisia salaisuuksia Lilyjen kartano kätkeekään sisälleen?

Silmänkääntäjä kuulostaa äkkiseltään samankaltaiselta kuin Vieras kartanossa, mutta pian kirjan aloittamisen jälkeen huomaa, että Silmänkääntäjä on sangen erilainen verrattuna myöhemmin syntyvään sisareensa. Olen kahdessa aikaisemmassa kirjassa kiinnittänyt huomiota Watersin klassisen konservatiiviseen, mutta miellyttävän viihdyttävään kirjoitustyyliin, ja nyt Silmänkääntäjässä, Waters antaa tulla huomattavasti rohkeammin, rosoisemmin, ja voi pojat, että Irene tykkää! Tällä kertaa Waters uskaltaa riisua iänikuiset silkkihansikkaansa ja työntää näppinsä kirjainten ja välimerkkien sotkuiseen, limaiseen massaan, eikä pelkää sitä, että hänen pikkuruiset sormensa saattavat likaantua hommassa. Mahtavaa, lady Waters! (Vaikka myönnän, että aluksi minua häiritsi hienovireinen puhekielinen tyyli, joka on ujutettu kerrontaan mm. omistusliitteiden puuttumisena, mutta tämä ei liity noin muuten Watersin varsinaiseen kerrontaan. ) Tarina sinällään ikään kuin pakottaa Sarah Watersin kuokkimaan kirjoitustaan niin että rapa lentää, sillä kertomus, joka rakentuu pääasiassa pikkurikollisten ympärille, ei voi olla liian hienosteleva. Lady Waters ei toki heittäydy vallan hurjaksi raivottareksi, mutta särmää Silmänkääntäjässä on enemmän kuin Yövartiossa ja Vieras kartanossa-kirjassa yhteensä.

Ja mikä tarina Silmänkääntäjä on! Se sieppaa heti mukaansa, vie mennessään ja pyörittää kosken kuohuissa ja mutkissa, tarjoillen tietenkin välillä rauhallisia, Watersimaisia hetkiä joen penkalla, somia levähdystaukoja, kunnes matka taas jatkuu. Tämä tarinakoski kohisee pitkänä ja monisäikeisenä, eikä sen virkistävän raikkaasta, aistit valppaana pitävästä kylvystä haluaisi nousta lainkaan pois. Vaikka edellisissä kirjoissa historiallisuus on äärimmäisen tärkeä elementti, vahva runko ja tukku oksia Watersin kerronnan puussa, sekä huima tunnelman luoja, niin Silmänkääntäjässä tarina itsessään on niin vaikuttava, että historiallinen puoli jää osittain varjoon. 

Waters tekee myös hämmästyttävän hyvää työtä henkilöhahmojen parissa. Heistä tulee niin eläviä, että jokaisen heistä voisi kuvitella poksahtavan kuin popcorn kirjan kansien välistä lukijan silmien eteen materialisoituneena omiksi, hurmaaviksi persoonikseen. Hahmoissa on jälleen kerran Watersille tyypillistä kiiltokuvamaista eksentrisyyttä, mutta nyt mukana on tietynlaista karheutta, revennyttä pintaa ja solukkoa, todellista verta ja kyyneliä, liejua ihmisyyden syvyyksistä. Yksikään hahmo ei ole loppujen lopuksi kovin pidettävä, mutta siinä Watersin taika tällä kertaa onkin; heistä pitää silti. He ovat epätäydellinen ja ärsyttävä porukka, joka kiehtoo ja kutkuttaa mieltä niin, että lukija kiintyy heihin lähes huomaamattaan.

Sarah Waters, toden totta, vakuuttaa minut nautinnollisella, loistavalla Silmänkääntäjällään. Tämän kirjan myötä minusta tuli jo jonkin sortin Waters-fani. Toivottavasti hänen pari muutakin romaaniaan suomennettaisiin!

Minä purin huulta. John oli oikeassa. Mutta en ollut niinkään huolissani riskistä. Ihminen ei voi olla varas ja märehtiä koko ajan vastoinkäymisistä, siitä tulee hulluksi. En kuitenkaan ollut varma, halusinko mitään lomaa. En tiennyt, halusinko lähteä Boroughista mihinkään. Kävin kerran rouva Sucksbyn kanssa hänen serkun luona Bromleyssa ja sain sieltä nokkosihottuman. Maalla oli minun muistin mukaan hiljaista ja omituista, ja ihmiset oli joko tylsämielisiä tai mustalaisia.

Alkuteos: Fingersmith 2002
Julkaistu Suomessa: Tammi 2006
Sivumäärä: 673

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Tummiin sävyihin verhoutuva monipuolinen kertomus ihmiskohtaloista, jonka sisimmässä piileskelee toivo.  

Rauhallista joulua!

Sinisyyttä, hopeaa, 

kimmeltävää, kuultavaa. 

Hiljentynyt metsä, kiireetön pihamaa. 

Luonto pukee ylleen valkoista pukuaan. 

Rauha ja lepo läsnä, 

pimeyden kietoessa shaaliaan. 

Kaikilla silti valo sydämessä, 

talven keskellä, joulun aikaan.

   

   

    

Pukki ovella kolkuttaa, tokko hän kirjatta tulla saa

Haluaisin ilmoittaa viikon jymyuutisen: joulu tulee ja se tulee muuten ensi viikolla. Tiedän, sitä on aika vaikea uskoa, kun ottaa huomioon, että ulkona näyttää suurinpiirtein huhtikuulta, mutta näin ne ovat näppylät ja närhen munat ja näkkileivät ja sitä rataa. Joulu on. Vähän niin kuin elämä on. Sitä on hankala sivuuttaa.

Osa meistä - en minä, pois se minusta - tietenkin tuskailee joululahjojen kanssa, mutta ei huolta, minulla on pari kirjavinkkiä, joista todennäköisesti pitää niin äiti kuin jälkikasvukin. Ehkä jopa mieskin, jos kyseessä sattuu olemaan varsin hurja valioyksilö.

Kohde: Nuorehko naisihminen tai vanhempi rouvasihminen, mahdollisesti askartelu- ja käsityötaitoinen ja sisustuksesta kiinnostunut, avarakatseinen, kokeilunhaluinen. (Tai se hurja miesyksilö.) Suositus: Sanna Halla-Ahon (teksti) ja Martti Järven (kuvat) Löytö! Toteuta 50 yllätyksellistä ideaa.

Ihana, värikäs kirja, täynnä kauniita, upeita kuvia ja hauskoja ohjeita, joiden joukosta löytyy myös aloittelijoille sopivia tuunauskohteita. Kirjassa on kotoisa, leppoisa tunnelma; ryppyotsainen millintarkka skandinaavinen fengshui on jätetty leijailemaan jonnekin kauemmaksi, tosin se ryppyotsainen millintarkka fengshui-sisustaja - kuten minä -, voi silti saada kirjasta elämyksiä ja vinkkejä, joita voisi kokeilla omalla ryppyotsaisella, millintarkalla tavallaan. Todellinen Löytö! kirja siis moneen makuun! 

Julkaistu: 2013 WSOY (arvostelukappale)
Sivumäärä: 144

Kohde: Mukula sukupuoleen katsomatta, itse jo lukeva tai kuuntelukykyinen, seikkailunhaluinen, joulutarinoista lumoutuva, perinteitä kunnioittava. (Tai lapsenmielinen aikuinen jouluhullu.) Suositus: Raili Mikkasen (teksti) ja Laura Valojärven (kuvitus) Iivari-tonttu karkuteillä.

Raili Mikkanen on tunnettu lastenkirjailija ja maailman parhaan hevosen, eli Histamiinin luoja. (Miksi, oi, miksi, Histamiinin joulukalenteri ei tule televisiosta joka vuosi?) Tänä vuonna rouva Mikkanen on kursinut kasaan Iivari-tontun, joka eksyy lahjojen jakamisreissulla kaupungin syövereihin; mitä kummallisuuksia kaupunki voikaan tarjota Korvatunturin menoon ja meininkiin tottuneelle tontulle?

Iivari-tonttu karkuteillä on vauhdikas, pikku seikkailu, jossa ei ole periaatteessa päätä eikä häntää, mutta kyllä siitä tomera opetus löytyy. Tekstiä ei ole kovin paljon, joten tarinan jaksanee kuunnella pienemmätkin mukelot kohtalaisen hyvin. Värimaailma on jouluisen punasävyinen läpi kirjan; yllä oleva violetin sävyinen kuva osoittautui minun ehdottomaksi suosikkiaukeamakseni. Mukana on toki rempseämpää, lapsiin vetoavaa kuvitusta. Oikein mukava kirja, joka sykähdyttää myös paatuneen aikuisen jäätynyttä sydäntä! (Pieni kipinä oli hetken aikaa havaittavissa allekirjoittaneen pumpussa.)

Julkaistu: WSOY 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: Ei montaa. Ehkä 24, jos laskin oikein. 

Tähän loppuun on vielä pakko suositella romaanien ystäville tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista muutamia joulupakettiin:

Haastavamman jännityksen ystäville: Marisha Pessl: Yönäytös

Laadukkaan hömppäviihteen ystäville: Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy

Stephen Kingin ystäville (eli käytännössä melkein kenelle tahansa):  Pimeä yö, tähdetön taivas

Kypsemmän, särmikkäämmän madame-litin ystäville: Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (tai aiemmat osat Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi

Maailman parhaiden lastenkirjojen ystäville: C.S. Lewis: Narnia-Kaikki tarinat

Uskomattoman vetävien, kauniisti kirjoitettujen tarinoiden ystäville: Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kotimaiset teokset yleensä kaukaa kiertäville, iloisen epäpatrioottisille ystäville (olen perustanut tämän seuran) : Joel Haahtela: Elena

Viihdyttävän, luonnollisen tarinankertojan luoman draaman ystäville: John Irving: Oman elämänsä sankari

Reipasta joulun odotusta ja onnistuneita kirjahankintoja!  



    

Kaasua, ex-komisario van Heerden!

Tehtyäni road-tripin Amerikan halki Isabellen & Dorrien kanssa, päätin lennähtää Kapkaupunkiin, tutustumaan eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen, joka oli ollut minulle siihen asti kääntämätön kortti, mysteeri, totaalinen, ammottava kolo sivistyksessäni, jonka täyttämisen aloitin Deon Meyerin kirjalla Kuolema päivänkoitteessa. Hui hai, lapio viuhui, kun tuo hurmaava Meyerin setä, rikos- ja jännityskirjallisuuden Etelä-Afrikan uranuurtaja, aloitti kertomuksensa. Deon Meyer opiskeli aikoinaan yliopistossa englantia ja historiaa, kuten kaikki itseään kunnioittavat kirjailijat, ja työskenteli myöhemmin mm. toimittajana ja mainostamisen parissa. Kunnes hän ryhtyi kirjailijaksi. (Minua aina huvittavat kirjan liepeessä olevat tekstit, joissa kerrotaan, että mitä se ja se kirjailija teki ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän, näen valon, vaaleanpunainen taivas on auki, siitä kaikki on kiikastanut! Minun pitää ryhtyä kirjailijaksi. Olen varma, että kustannussopimuksia alkaa tulvia savupiipuista ja kissanluukuista.) Meyer kirjoittaa afrikaansiksi; uralle mahtuu vajaa kymmenen julkaistua teosta. Kuolema päivänkoitteessa on herran neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu tapaus.

Muistan, kuinka kiinnostuin aavistuksen kirjasta kesän korvalla - ääh, kesä, minne sinä pirulainen menit? - ja ajattelin, että luen sen, jos se kävelee jostain sopivasti vastaan. Ja sehän käveli! Kerta kaikkiaan, siellä se käveli hyllyjen välissä kirjastossa, topakkana oranssina viivana, heitti jotain lähikirjaston ympäriajolenkkiä muina kirjoina, mutta minä pysäytin sen ja sanoin "top tykkänään, kirjaseni, sinä lähdet meille". Se totteli, mukisematta, mikä toisaalta yllätti minua, sillä joskus kirjat osaavat olla todella jääräpäisiä. (Niiden lukijoista puhumattakaan.)

Zatopek van Heerden on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä, ärsyttävä ja aggressiivinen kaveri, jonka sielu on tietenkin rikki ja poikki ja yksi pinottu halkopino, mutta ei se mitään, naiset lankeavat miehen edessä kuin tyhjät juomatölkit tuulessa. Van Heerden saa tutkittavakseen antiikkikauppias Johannes Smitin murhan, ja ennen kaikkea miehen on selvitettävä, mihin murhatun testamentti on kadonnut. Kello raksuttaa. Smitin avovaimo on jäämässä puille paljaille, mikäli testamenttia ei löydy. Paikallinen poliisi ei ole päässyt tutkimuksissaan pensaikkoa pidemmälle, mutta van Heerden, tuo luojan lahja rikollisten jahtaajille, onnistuu taivaltamaan nelikymppisellä kehollaan Smitin menneisyyden metsään helposti ja selvittämään, ettei Johannes Smit ollutkaan alun perin Johannes Smit. Kuka hän sitten oli? Miksi hänet murhattiin rynnäkkökiväärillä? Miksi testamentti on niin tärkeä? Voiko van Heerden vastustaa ihastuttavaa lakinaista Hope Benekeä?

Deon Meyer aloittaa Kuoleman päivänkoitteessa niin lakonisella, toteavalla tekstillä, että lukijan seuraksi hiipii tunne, että lähettyvillä pitäisi olla jonkinlainen rinnakkaiskirja, originaaliliteosta tukeva opas, joka antaisi ja selittäisi enemmän. Älä pihtaile, Deon Meyer! Anna tulla vaan! Kyllä me kestämme! Pikkuhiljaa Meyer tiputtelee kirjalliseen keitokseensa muutakin kuin muutamia kokonaisia pippureita, ja sirottelee hienoa suolaa ja mausteita syventämään liemensä makua. Meyer ei kuitenkaan intoudu keittämään soppaansa sakean makeaksi, polttavan kirveleväksi taiteeksi, vaan tasapainottelee koko kirjan ajan niukan ja vähän enemmän antavan kerronnan kanssa. Tämä tulee selkeästi ilmi jo lukujen asettelussa: osa luvuista on kirjoitettu kaikkitietävästi nykyajassa, tosin van Heerden vetää niissäkin pääroolia, ja osa on kirjoitettu van Heerdenin menneisyydestä minä-muodossa. Mielenkiintoinen, kekseliäs ratkaisu. Pidin tästä kovasti, vaikka minä-muotoiset luvut olivat ehdottomia suosikkejani. Niissä hehkuu palanen kunnollista, oikeaa kerronnan tulta, ja joiden aikana huomaa, että Meyer on älykäs havannoija. Muut luvut olisin voinut melkein hyppiä yli. Luvut, jotka ovat melko suoraviivaista, toiminnallista, lieviä kirosanoja vilisevää äijäkirjallisuutta, ja joissa on, valitettavasti, häivähdys seksististä asennetta. Meyerin mukana kulkee myös reipas annos nopeaa, lähes elokuvakäsikirjoituksen omaista dialogia. 

Päätarina sinällään on heppoinen; arvoitus ja sen ratkaisu eivät jaksa juuri kiinnostaa, sillä Meyerin jännityksen ja tunnelman luominen kävelee pitkin kirjaa lapsen kengissä. Siellä se kaivattu intensiteetti roikkuu tarinaäidin lahkeessa mukana, rimpuilee sivulta toiselle kuin väsynyt lahna. Taustatarina onneksi pelastaa kokonaiskuvan positiivisen puolelle. Meyer ei onnistu välittämään Etelä-Afrikan eksotiikkaa sielumatkailua janoavalle lukijalle; Kuolema päivänkoitteessa tuntuu kirjalta, jonka tapahtumat voisivat periaatteessa sijoittua mihin tahansa länsimaahan. Toki matkassa korostuu jonkin verran maan väkivaltainen, rikollinen puoli sekä ihmisten etniset taustat.     

Hengilögalleria on runsas; päähenkilöiden takana vilahtelevat loputtomat sivuhenkilöt - poliisit, sotilaat, mitkä lie roistot - menevät auttamatta sekaisin. Van Heerdenin Meyer on rakentanut hyvin, erikoisesti; mies osaa ärsyttää suunnattomasti stereotyyppisine luonteineen - mutta ah voi, onneksi hän rakastaa ruoanlaittoa ja klassista musiikkia! - ja toisaalta, miehestä jopa pitää niiden lukujen perusteella, jolloin hän kertoo itse itsestään. Ristiriitainen hahmo, jonka voisi melkein kuvitella kärsivän dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muissa hahmoissa ei ole hurraamista; esimerkiksi van Heerdenin äidistä ei jää oikein muuta mielikuvaa kuin se, että hän on päätyypin äiti. Ja taiteilija. Hope Beneke on yhtä kiinnostava kuin se sadasneljäskymmenes rikkaruoho kukkapenkissä.

Kuolema päivänkoitteessa on periaatteessa kirja, jota minun pitäisi inhota syvästi, mutta en pysty siihen. Himputin Meyer! Ne toiset luvut, ne toiset luvut! Ne olivat mainioita. Toivoin, että olisin voinut lukea koko kirjan ajan van Heerdenin entistä elämää. Meyer vaikuttaa kirjailijalta, jolla on kykyjä haastavampaankin kirjallisuuteen, mutta tuntuu siltä kuin miehellä ei olisi uskallusta heittäytyä kokonaan eroon pintapuolisesta kerronnasta. Mutta ei huono. (Jorma Uotisen äänensävyllä, tietenkin.)

Äiti kertoi tarinan aina tarkkaan kuvaillen: taivas oli vaaleansininen, kentän nurmi oli haalistunut harmahtavan valkoiseksi, pienehkö opiskelijaporukka kannusti äänekkäästi kaivostyöläisiä vastaan pelaavaa joukkuettaan, opiskelijoiden purppuranpunaiset huivit hohtivat kirkkaina läikkinä puupenkkien ankean harmaata sävyä vasten. Aina kun kuulin tarinan, lisäsin siihen yksityiskohtia: äidin hoikan hahmon - olin painanut sen mieleeni niinä aikoina otetusta mustavalkoisesta valokuvasta - savuke kädessä, tummine hiuksineen ja alakuloista kauneutta hehkuvana. Kuvittelin, miten äiti näki isän: kaikki kasvojen ja vartalon viivat olivat asettuneet vastustamattoman oikein, aivan kuin niiden läpi olisi pystynyt näkemään kaiken.

Alkuteos: Orion/Dead at Daybreak 2000
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 511

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kokonaiskuvaltaan pinnallinen toimintatrilleri, jonka melskeen keskeltä löytyy yllättäviä pikku kuoppia, joissa on mukava piehtaroida hetki.







     

     

Dorrie & Isabelle

Siinä vaiheessa vuotta, kun huomaa, että joulu alkaa lähestyä vääjäämättömästi, lienee hyvä päästää irti ajatuksesta, että kesä tulee takaisin, - tai edes syksy - ja hyväksyä se tosiasia, että loputon auringonpaiste, kuivunut ruohikko, ihanaiset paarmat ja sääsket, ovat poissa, ja tilalle on ilmaantunut jonkinlaista valkoista höttöä, jota ilmeisesti lumeksi kutsutaan. Joka alkutalvi, kun teen ensimmäisiä lumitöitä, minä ajattelen, että enkö minä juuri eilen tehnyt näitä hommia, vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa puoli vuotta. Keväisin tilanne on toisinpäin; kun tartun haravan varteen ja alan putsata pihaa lehdistä, jotta uusi elämä pääsisi valloilleen, tuntuu siltä kuin edellisestä haravoinnista olisi ikuisuus aikaa. Tai että se olisi tapahtunut vähintään edellisessä elämässä. Kaikki on niin suhteellista.

Mutta, olen alkanut tottua. Pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu yhä siltä, että elän syyskuuta tai lokakuuta, tai jotain vinksahtanutta välikuuta, jota ei ole muilla olemassakaan; että olen nainen, joka elää menneisyydessä tai mahdollisesti jopa toisessa dimensiossa.

Näiden merkittävien luontohavaintojen ohella olen ollut reipas ja lukenut kirjan. Vuoden alkupuolella blogeissa vilahteli Julie Kiblerin esikoisteos Matkalla kotiin, jonka laitoin korvani taakse - se painoi siellä kuin synti, mutta jaksoin kantaa sitä koko vuoden, voimanainen kun olen - ja nyt oli tullut aika kaivaa se esiin. Julie Kibler on yhdysvaltalainen kustannustoimittaja, joka inspiroitui isoäitinsä taustasta niin paljon, että päätti kirjoittaa aiheesta omanlaisensa tarinan. Nainen työstää parhaillaan toista romaaniaan.

Dorrie on tummaihoinen nuorehko kampaajatar, joka on ystävystynyt yhdeksänkymppisen valkoihoisen asiakkaansa, Isabellen kanssa. Yllättäen Isabelle-neiti pyytää Dorrieta kuljettajakseen pitkälle automatkalle; Isabelle haluaa palata vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Kentuckyyn, saattamaan erään tärkeän henkilön hänen viimeiselle matkalleen. Dorrie suostuu, vaikka hänen omassa elämässään on muutamia mutkia teini-ikäisen pojan aiheuttamista huolista aina uuden miesystävän salonkikelpoisuuteen saakka. Dorrie ja Isabelle aloittavat matkansa, ja samalla Isabelle-neiti tulee kertoneeksi kipeitä asioita kaukaa menneisyydestään. Muistojen road-trip voi alkaa...

Matkalla kotiin kulkee kahdessa aikajanassa; nykyhetkessä automatkan viitoittamana Dorrien näkökulmasta sekä 1930-luvun ja 1940-luvun taitteessa Isabellen näkökulmasta hänen nuoruusvuosistaan. Piristävä ratkaisu rytmittää tarinaa mukavasti. Toisaalta, Kiblerin heikkous tunnelmanluojana tulee tässä kohtaa harvinaisen selkeästi näkyviin; vaikka kahden ajan välillä pitäisi olla vuosikymmenien kuilu, ei Kibler onnistu tekemään näiden aikajanojen välille suurta eroa. Dorrie ja Isabelle ikään kuin kävelevät kapean puron kahta puolta, ja vain käsiään ojentamalla, he voisivat koskettaa toisiaan. Ilman muutamia pakollisia vanhan ajan yksityiskohtia, kirjan historialliset pikkupalaset voisivat sopia hyvin toissa viikolla koottuun palapeliin. Siis hurjan kauas menneisyyteen.

Kiblerin kirjoittajan tyyli on helppo ja selkeä, jota lukee nopeasti pysähtymättä ajattelemaan kovin paljon sitä, mitä Kibler loppujen lopuksi yrittää sanoa. Teksti on sujuvaa, mutta jollain lailla loppuun kaluttua, kuin koiran järsimä luu, joka on jätetty huoneen nurkkaan, eikä se jaksa kiinnostaa enää hauvaparkaa. Teksti on tylsää ja turvallista, kaikin puolin nähtyä ja koettua, jossa ei ole minkäänlaista yritystä värittää savenharmaata paperimassaa. Kaikki on mustavalkoista, mikä tietenkin sopii kirjan teemaan.

Kiblerin ote hämmentää varsinkin alussa; ikään kuin nainen olisi puristanut kynää liian tiukasti ja painanut tekstiä syvälle paperin uumeniin, kun taas toisessa hetkessä otetta on tuskin lainkaan, jälki on hyöhenen keveää, tuskin paperin pintaa koskettavaa. Matkalla kotiin on outo sekoitus kepeää viihderomaania ja vakavampaa lukuromaania; yhdistelmässä sinällään ei ole mitään vikaa (esim. Katherine Pancol yhdistää loistavasti nämä kaksi tyyliä), mutta Kiblerin tapauksessa yritys jää ponnettomaksi. Nainen raapaisee molempia puolia tulipunaisilla kynsillään, eikä anna niiden uppoutua syvälle tarinalliseen lihaan.

Keskiössä on vaikea rakkaustarina, joka ei kuitenkaan yllä sellaiseen raastavuuteen, että se koskettaisi. Kiblerin ollessa puikoissa, jopa rakkaus muuttuu kliseiseksi, pintapuoliseksi siirapiksi. Vaikka sen pinnan alle sukeltaisi, puskisi tahmaisuuden syvimpään olemukseen, tajuaa saapuneensa tyhjyyteen, keskelle ei mitään, haalean kalpeaan Mikä-Mikä-Maahan, josta pääsee helposti pois. Rakkausteeman vierellä pöyrii minua joka kerta yhtä paljon hämmästyttävä rasismi, joka pitää nykymaailmaakin väkevästi hallussaan. Se, miten Kibler kuvailee, kuinka osa ah niin valkoisista ihmisistä, yhä suhtautuu tummaihoisiin jossain päin Yhdyvaltoja, on minusta käsittämätöntä. Maassa, jossa on varmasti miljoonia tummaihoisia. Ja minä, joka asun käytännössä pikkukylässä puolikkaan postimerkin kokoisessa maassa, en silmääni räpäytä, kun näen autiolla valtatiellä kirkkaana kesäaamuna tummaihoisen miehen matkalla pyörällä jonnekin. Mielestäni rasismiteema toteutui viihdekirjan raameissa esimerkiksi kirjassa Piiat huomattavasti eloisammin ja syvällisemmin.

Matkalla kotiin on myös tarina ystävyydestä, jonka puitteissa Kibler on ehdottomasti parhaimmillaan; hän saa kahden erilaisen, mutta toisaalta niin samanlaisen naisen ystävyyden hehkumaan kauneutta ja toivoa. Isabellessa ja Dorriessa on hahmoina omat viehätyksensä, mutta Kibler tuntuu luottavan liikaa musta-valko-teemaansa aivan kuin hän ei edes viitsisi antaa hahmoilleen enemmän tilaa olla mustavalkoisuuden rinnalla jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan, Matkalla kotiin on siinä mielessä omituinen kirja, että vaikka siitä löytyy moitittavaa, se on silti teos, jota lukee mielellään. Sen parissa viihtyy oikein hyvin muutaman päivän, ja se pitää otteessaan  loppuun saakka. Tällainen kirja sopii mainiosti varsinkin jonkin raskaamman puoleisen kirjan seuraajaksi.

Herra Jones jätti meidät Earlinen luo. Kestin urheasti tavanomaiset toisten tyttöjen halaukset, kiljahdukset ja poskisuudelmat. Moni katsoi leninkiäni yhtä epäilevän kauhistuneena kuin äiti ja Sissy, mutta vähät välitin heidän kommenteistaan. Seuraavalla kerralla ottaisin esiin Bertie-tädiltä saamani jadesta valmistetun holkin - joka nytkin oli piilossa käsilaukussa yhdessä meikkien kanssa. Nappaisin veljiltäni tupakan kun heidän silmänsä välttäisi ja pyytäisin sitten jotakuta juhlissa norkoilevista finninaamaisista pojista sytyttämään Camelin puolestani. Mitenköhän tyttöjen suut siinä vaiheessa pantaisiin?

Alkuteos: Calling Me Home 2013
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 504

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kirpeän makea viihdedraama, jota poksauttelee kuin purukumia, kunnes on aika siirtyä (mahdollisesti) sitkeämpien pureskeltavien joukkoon.