Herra Kingin kummitteleva sydän

Tein yli kolme kuukautta sitten löydön erään nimeltä mainitsemattoman kaupungin nimeltä mainitsemattomasta kirjakaupasta. Kyseessä olivat käytännössä "vie mukanasi ilmaiseksi" tyyliset alennusmyynnit, ja toki sellaisista pitää jotain napata mukaansa. Minä bongasin Lisa Rogakin toimittaman Stephen Kingin elämäkerran, ja vielä lontoon kielellä! Ei tarvinnut kauan miettiä, halusinko viedä kirjan mukanani. En ollut nimittäin lukenut herra Kingistä vastaavaa tällä tavalla, wuhuu, aika siistiä! King-tietous oli siihen asti ollut herran itsensä avaamaa, omien kirjojensa kautta, sekä lehdet ja internet ovat olleet tietenkin rakentamassa tätä tietopohjaa. Olen joskus aikaisemmin maininnut, että vaikka olen fani, en ole niin kova fani, että tietäisin kaiken ja muistaisin kaiken, en todellakaan. Nykyään taidan peräti muistaa herran tarkan iän. (66-vuotta. Eikö niin? Ja syntymäpäivä joskus syksyllä. Eikö niin?) Silti, tällainen elämäkertakirja herätti kiinnostukseni heti. Voisinko oppia jotain uutta kirjailijasankaristani?

Kirjan luin jo huhtikuussa, joten aikaa on vierähtänyt, mutta ajattelin säästää ajatuksiani kirjasta myöhemmälle, sopivaan väliin. Tällä hetkellä luen paksua kirjaa, jonka kanssa menee hyvä tovi, joten näyttää siltä, että sopiva väli on nyt!

Haunted Heart: The Life and Times of Stephen King käy läpi mestarikirjailijan vuosia, aloittaen lapsuudesta ja päätyen tuoreimpiin kuulumisiin. Kirjaa ei ole kirjoitettu suoraan Kingiä haastatellen, vaan toimittaja Rogak on tehnyt taustatyönsä käyttäen hyväkseen muita lähteitä. (Näin minä ymmärsin. Onneksi blogini luotettavuusprosentti on aina täysi sata!) Kingin elämä on ollut värikästä (mm. isättömyys, köyhähkö lapsuus kuin myös kirjoittajan uran alkuhetket, alkoholi- ja huumeongelmat, auto-onnettomuus), kuin hyvä tarina, mutta täyttä totta. Monesta elämän kääännekohdasta olisi lukenut mielellään lisää, mutta tahti on aika reipas, varmaan myös siksi, ettei herra King ole ollut itse mukana kirjan teossa. (Voi kuinka toivon, että hän kirjoittaisi joskus omat, kunnolliset muistelmansa! Kirjoittamisesta: Muistelmia leipätyöstä on toki olemassa, mutta minä haluan enemmän!) Ei edes Stephen King tullut maailmankuuluksi kirjailijaksi yhdessä yössä, vaan hänen piti tehdä paljon töitä sen eteen.

Kirjassa on paljon lainauksia herra Kingiltä. Mitä hän on jostain asiasta sanonut, ja ne ovatkin mielenkiintoista antia. Steve on oikeasti hauska ja kiehtova, älykäs ihminen! Olen aina pitänyt hänestä persoonana, en vain hyvänä kirjailijana. Ja se, miten kauniisti hän puhuu vaimostaan ja perheestään, ja miten hän on yhä, rikkaana ja kuuluisana, nöyrä ja jalat maassa oleva tyyppi, mies, joka on antelias ja paljon muita ajatteleva.

"You have to be a little nuts to be a writer because you have to imagine worlds that aren´t there," he said. "You´re hearing voices, you´re making believe, you´re doing all the things that we´re told as children not to do. Or else we´re told to distinguish between reality and those things. Adults will say, ´You have an invisible friend, that´s nice, you´ll outgrow that.´ Writers don´t outgrow it."

Allekirjoitan tämän. Olen pelkkiä pähkinöitä.

Haunted Heart sisältää kivaa nippelitietoa Kingin kirjoista; kirja kirjalta katsotaan, miten Kingin ura on edennyt. (Elokuva- ja tv-projekteja tutkaillaan siinä sivussa.) Mukana on paljon tuttua minunlaiselleni kingiläiselle, mutta myös sellaista tietoa, joka on minulle uutta. Esimerkiksi vuonna 1991 ilmestynyt Needful Things (Tarpeellista tavaraa 1992) oli ensimmäinen julkaistu kirja täysin selväpäiseltä Kingiltä. Kymmenen vuotta myöhemmin oli aika Dreamcatcher:in (Unensieppaaja 2001), joka sen sijaan oli ensimmäinen kirja auto-onnettomuuden jälkeen. Ja tiesittekö, että herra King kirjoitti The Eyes of the Dragon (Lohikäärmeen silmät 1987) kirjan tyttärelleen Naomille? Tämän faktan muistin etäisesti, mutta Haunted Heart palautti asian mieleeni. Miten suloisesti tehty tyttärelle! Se on erilainen King-kirja, mutta pidän siitäkin.

Kirjasta löytyy myös muutamia kuvia.

He had been addicted to cocaine for about eight years. "I was high for most of the eighties. It´s not terribly long time to be an addict, but it lasted longer than World War Two", he said. "And that´s how it felt a lot of the time. I didn´t hide my drinking, but I hid my drugs because right away I knew it was a problem.

Olen niin ylpeä tästä miehestä, että hän jaksoi taistella itsensä kuiville. 

Tässä hyvä esimerkki ennakkoluuloista, joita herra King saa toisinaan kohdata:

Case in point: One day Steve was in a grocery store in Sarasota when a woman approached him to tell him she was happy to meet him, but that she didn´t read his books or watch his movies because she didn´t like horror. He asked her what she did like, and she rattled off a list of movies including Shawshank Redemption.
  "I wrote that", he said.
  "No, you didn´t", she said. 
  "Yes, I did."
  "No, you didn´t."
  Steve excused himself to pay for his groceries.

Voi elämä, voisin siteerata Kingiä loputtomiin! Mutta parempi lopettaa tähän, ennen kuin huomaan kopioineeni koko kirjan.

Ihastukset tulevat ja menevät, mutta tosirakkaus pysyy. King on Tosirakkautta.

Haunted Heart: The Life and Times of Stephen King 2009 JR Books Great Britain
Sivumäärä: 310

PS. Ai niin, minun oli tarkoitus avautua tässä yhteydessä hieman lisää Hohdosta. Luin kirjan vuoden vaihteessa ja katsoin kirjaan perustuvan, Stanley Kubricin ohjaaman elokuvan myöhemmin talvella. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta edellisestä katsomisesta oli monen monta vuotta aikaa. Nyt sain uutta perspektiiviä sekä elokuvaan että kirjaan. Elokuva on hyvä, mutta se ei ole loistava. Se on loppujen lopuksi sangen pinnallinen. Ja se näytteleminen! En ole koskaan ollut Jack Nicholsonin ystävä, mutta enemmän minua sieppasi naispääosaa näytellyt Shelley Duvall. Surkeaa näyttelemistä! Luin jostain, että Kubrick olisi vaatinut näyttelijöitään esiintymään sillä tavalla. Mielenkiintoista. Ohjaaja, joka halusi näyttelijänsä olemaan mahdollisimman huonoja. Dick Hallorannia esittänyt Scatmann Crothers oli ainoa, joka miellytti minua. Kirjan arvostus nousi silmissäni näin jälkikäteen, ja ymmärrän täysin herra Kingin närkästyksen elokuvan suhteen.   


  

Myrskyluodon Maija

 

Luettu kirja: Tyrskyt Avain 2010 Alkuteos: Les Déferlantes (2008) Sivumäärä: 477

Kenelle: Viipyilevien haahuiluromaanien ystäville. Luonnonläheisille ihmisille. Pientä pysähdystä kaipaaville. 

Miksi: Innostuin Tyrskyistä jo hyvä tovi sitten. Kirjaa on kehuttu monessa blogissa, ja ajattelin, että siinä voisi olla minulle hyvä kirja. 

Kirjailija: Ranskalainen Claudie Gallay, jonka ura käynnistyi kaksituhattaluvun alussa. Tyrskyt on hänen kuudes romaaninsa, sekä myös hänen todellinen läpimurtonsa. Tyrskyt on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjasta on tehty tv-elokuva. (Mikäli ymmärsin oikein, ranskan kielen taitoni on vähintään yhtä hyvää kuin se kuuluisa saksan kielen taitoni.) Läpimurron jälkeen on ilmestynyt muutama romaani lisää.

Mistä kertoo: Nimeltä mainitsemattomasta naisesta, ornitologista, joka on saapunut töihin La Hagueen, pieneen, tuulen ja meren pieksemään ranskalaiseen kylään. Nainen kantaa tuskaa sisällään, mutta työ auttaa, ja niin elämä notkahtelee eteenpäin, lintuja tarkkaillen, samalla kylän asukkaisiin tarkemmin tutustuen. Kun kylään ilmestyy salaperäinen mies, Lambert, joka kyselee perheensä kohtalon perään, nainen huomaa vähitellen ajautuvansa miehen seuraan, kuin puunkappale meren rantaan. Voivatko he yhdessä löytää ratkaisun menneisyyden kiroihin?

Tunnelma: Harras, suorastaan kirkollinen, merta ja luontoa palvova, mutta sopivalla tavalla, rauhallinen, arkinen, jossain määrin lyyrinen, mutta auttamattomasti keskeneräinen, kuin taulu, joka on vasta luonnosteluvaiheessa.   

Kirjailijan ääni: Aluksi Gallay kuulostaa samanlaiselta kuin hyvä ystävämme Joel Haahtela, vähäeleisyydellään ja pienillä tunnelmapaloillaan. Ihastuksen kipinä syttyy, mutta se sammuu varsin pian, sillä loputtomaan, töksähtelevään lausevirtaan turtuu. Ytimekkyydessä ei ole sinällään vikaa, mutta jos pyörä on lähes koko ajan vain pyörä, eikä edes yritetä keksiä jotain uutta, ei se paljon lukunystyröitä hivele. Nainen, joka rakastaa kolmea pistettä (...) sekä kappaleita, jotka kestävät rivin verran. (Niin, ehkä pitäisi ottaa oppia. Oma kappaleeni saattaa herkästi kasvaa vaikka sivun mittaiseksi, ennen kuin huomaan, että ai niin.) Katsellaan merta. (Ja katsellaan muuten monesti!) Juodaan. Katsotaan häntä. Yritetään olla syviä kuin Mariaanien hauta, mutta lopputulos on lähinnä puoleksi kuivahtanut rapakko. Silti, kirjailija kuiskailee välillä hyvin kauniisti, kutittelee nautinnollisilla oivalluksillaan. Dialogi mitäänsanomatonta.

Tarina: Pelastavana enkelinä toimii helppolukuisuus, ja sen apulaisena aavistuksen omainen kutkutus, uteliaisuus, tarinan haluaa katsoa loppuun. Muuten kaikki on yhdentekevää. Nopeasti kääntyvät sivut auttavat jaksamaan, jokin ihastuttava lause jossain välissä hurraa vieressä kuin cheerleader, sinä pystyt siihen! Tietynlainen naiivius ja lukijan aliarvioiminen ärsyttää sitä enemmän, mitä pidemmälle kirja etenee.  

Henkilöt: Mielenkiintoisia, mutta heistä ei saa otetta. Tyhjiä sisältä, valahtavat melko pitkälti samaan muottiin. Kylmiä, vaitonaisia tunteiden tulkkeja. Kylmälläkin voi olla väri. Näissä henkilöissä ei ole väriä. Harmaata peruskalliota, jolla tarinan kertojanainen istuskelee, samalla siinä mukavasti itsensä päällä. Varsinainen barbamama. Nainen, joka tuntuu jotenkin sukupuolettomalta. 

Lainattua:
Myöhemmin huoneessani, kämmenet ikkunaa vasten seistessäni näin kasvoni, peilin jättämän punaisen jäljen. 
  Naarmu oli turvonnut, kuuma. Irronnneen peilin raapaisuun voi kuollakin.
  Pellit, ruoste.
  Hän oli puhunut kaupungeista. Hän oli sanonut: Joissain paikoissa ei näy enää tähtiä.
  Paljaat jalkani lattialla. Sormenjäljet ikkunaruudussa. Puhdistin haavan viinapulloon jääneellä tilkalla.
 
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli. (Melko suuri pettymys. Luulin saavani kunnollisen kertomuksen, kirjaillun ja kauniin, paksun päiväpeitteen, mutta sain rippeitä puhkikuluneista lakanoista.)

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Pitäisi.
Kai.
Kirjoittaa.
Näin.
Että.
Voittaisin.
Kirjallisuuspalkintoja.

Hullu tauluntekijä

Herran pieksut! Edellisestä lukemastani Kuninkaan tarinasta on viitisen kuukautta aikaa! Mitä siis pitää tehdä? Soittaa Batmanille? Ghostbustersille? Herra Kingille itselleen? (Okei, kokeilin, ei vastannut jostain syystä.) Vai pitääkö mennä kirjastoon? Kyllä, silloin mennään kirjastoon ja toivotaan, että hyllystä löytyy sellainen harvinaisuus, jota minä en ole vielä lukenut. Ja hittolainen, löytyi! Jumala on olemassa, ja se asuu herra Kingissä. (Ja kirjastoissa.)

Luettu kirja: Naisen raivo Tammi 1995 Alkuteos: Rose Madder (1995) Sivumäärä: 533

Kenelle: (Yksinoikeudella Irenelle) Siis anteeksi, tarkoitan, että kaikille fiksuille ja filmaattisille ihmisille. Jännitystä ja mystiikkaa etsiville, rajuakin kerrontaa hyvin kestäville. Hyvien tarinoiden ystäville.

Miksi: Koska King!

Kirjailija: (Maailman paras.) Herra Kauhu ja niin paljon muuta. Herralla on ikää 66-vuotta, ja julkaistuja kirjoja on enemmän kuin ikävuosia. Kova heppu! Itse olen tällä hetkellä neljänkymmenen paremmalla puolella King-bibliografian valloituksessa laskujeni mukaan. Matkaa on vielä (onneksi!) jäljellä. Ainoa kirjailija maailmassa, jonka taustoista olen kiinnostunut. Hauska, fiksu, mielenkiintoinen, värikästä elämää elänyt mies. Palkittu useasti eri palkinnoilla - hän on mm. moninkertainen Bram Stoker Award-voittaja.  

Mistä kertoo: Rosesta, joka pakenee. Neljäntoista vuoden avioliittohelvetin jälkeen, Rose kokee viimein herätyksen, ja hänet herättää pisara verta. On aika mennä, on aika jättää kalterit, juosta ulos vankilasta, häipyä kammottavan aviomiehen käsien ja hampaiden ulottuvilta kauas pois. Rose ei halua enää koskaan kuulla miehensä painavaa asiaa. Rose matkustaa pitkän matkan toiseen kaupunkiin, missä hän alkaa rakentaa uutta elämäänsä, mutta pelko asuu hänessä yhä; aviomies Norman on poliisi ja taitava työssään. Voiko Rose olla koskaan turvassa? Onko hän tarpeeksi vahva? Ja miksi ihmeessä osto- ja myyntiliikkeestä löytynyt taulu kiehtoo Rosea niin kovasti?  

Tunnelma: Suorasukainen, häiriintynyt, karski, puhutteleva, ihon alta kynsivä, pureva ja raivoisa, silti tutun letkeä, kingimäisen sukkela, ajoittain jopa lempeä, tässä herra, joka osaa vetää samaan aikaan kahta retkeä, karua ja armotonta sekä viihtyisää ja toiveikasta. 

Kirjailijan ääni: Mielikuvituksellinen, ironinen, hauskoja yksityiskohtia painottava, tarinaa ja ihmisiä todella avaava, raastava, suikaloi heitä kuin juureksia, paljon tunnetta, pään sisään menoa, oikeanlaista kuvailua, osuvia vertauksia, joskus pientä kömpelyyttä mukana, mutta kuva aukeaa silti vaivatta. Mestarillinen tarinan ja jännitteen rakentaja, mies, joka kirjoittaa sielullaan.  

Tarina: Kiehtova, hienosti realismia ja fantasiaa sekoittava, syvä ja upottava oja, josta löytyy limaa ja lonkeroita, mutta yhtä lailla kuulautta, kirkkaita vesiä, auringon hyväily poskilla. Kreikkalaisesta mytologiasta jonkin verran voimaa ammentava. Nostattaa enemmänkin ahdistuksen aaltoja kuin kauhun. Mustan tornin ystävä tekee miellyttäviä löytöjä, viittauksia kyseiseen (maailman parhaaseen) kirjasarjaan. Odotin koko ajan, että Patrick Danville olisi liittynyt kirjaan jollain tavalla. Ehkä herra King ei viitsinyt käyttää häntä Naisen raivossa, koska poika oli juuri piipahtanut Unettomassa yössä. (Niin hyvä kirja muuten!) King on muuten sanonut jälkikäteen sekä Naisen raivosta että Unettomasta yöstä, että ne yrittävät liikaa, mutta eivät minusta, herra King on liian ankara itselleen.   

Henkilöt: Rose ja Norman ovat mieleenpainuvia, musta ja valkoinen, valkoinen ja musta, Norman suorastaan karikatyyri, äärimmäisen epämiellyttävä olento, mutta King koukuttaa lukijansa myös inhottavilla hahmoillaan. Rosessa on ruusun pehmeyttä, mutta myös viiltäviä piikkejä. King asettuu aina hyvin naisen rooliin. Rose ja Norman ovat enimmäkseen äänessä, mikä aiheuttaa pienoista toisteisuutta. Samaa tapahtumaa ei olisi tarvinnut kerrata enää toisesta näkökulmasta. Muut henkilöt jäävät tällä kertaa näiden kahden jalkoihin, harvinaista kyllä, sivuhahmot ovat poikkeuksellisen vaisuja Kingin tuottamiksi.

Lainattua: Okei - ehkä hän pystyisi kiipeämään mäkeä ylös, mutta nyt hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Joskus Norman soitti. Yleensä viisi tai kuusi kertaa kuussa, mutta joskus useamminkin. Hei vaan, miten menee, haluatko että tuon kotiin tullessani maitoa tai puoli litraa jäätelöä, oikei, terve. Paitsi että Rose ei havainnut lainkaan huolenpitoa näissä puheluissa, ei välittämisen tunnetta. Norman tarkkaili häntä, siinä kaikki, ja jos hän ei vastannut puhelimeen, se vain soi. Hänellä ei ollut puhelinvastaajaa. Hän oli kerran kysynyt Normanilta, eikö olisi hyvä ajatus hankkia sellainen. Norman oli tönäissyt häntä puoliksi leikillään ja kehottanut häntä miettimään vähän. Sinähän olet puhelinvastaaja, Norman oli sanonut.

Kirjanmerkit: Neljä kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Minne menit, lämmin kesä? Haluan, että tulet takaisin. Vanhenin vuodella viime viikolla, uusi ryppy silmäkulmassa, hurraa! Käsikirjoitus etenee. Ehkä sittenkin loppu onnistuu. 

Leivo huolesi pois

 

Voi elämä, sanon suoraan, ei huvita. Kuvakaan ei halunnut millään onnistua, ei, vaikka kuinka monta nappasin viisisataa vuotta vanhalla kamerallani (sellaisella pitäisi tulla loistokuvia!), ja lopputuloksena haluaisin heittää yllä olevan kuvan jokeen, kiitos oikein paljon. Mutta yritetään.

  
Luettu kirja: Kigalin kakkukauppa Tammi 2009. Alkuteos: Baking Cakes in Kigali (2009) Sivumäärä: 278

Kenelle: Afrikkalaisesta kulttuurista kiinnostuneille, hieman särmikkäämmän viihteen ystäville, välipalakirjaa etsiville.

Miksi: Kiinnostuin kirjasta aikoja sitten, jo ennen kuin olin lukenut yhtään afrikkalaista kirjaa; kirjan hauska kansi, kakut ja Afrikka, kuulostivat makoisalta yhdistelmältä.

Kirjailija: Gaile Parkin on syntyjään sambialainen, mutta on asunut elämänsä aika useissa muissakin Afrikan maissa. Nainen, joka on työskennellyt mm. Ruandassa kansanmurhasta selvinneiden tyttöjen ja naisten parissa. Kigalin kakkukauppa on hänen ensimmäinen aikuisten kirjansa; sitä ennen hän on kirjoittanut koulukirjoja ja lastenkirjoja. 

Mistä kertoo: Angel Tungaraza on vaihdevuosi-ikään ehtinyt isoäiti, joka asuu Ruandassa miehensä ja viiden lapsenlapsensa kanssa. Hänen omat lapsensa ovat poissa, mutta varaäitinä toimiminen lapsenlapsille pitää hänet kiireisenä, aivan kuten intohimoinen harrastus ja työ, kakkujen leipominen. Onko olemassa tilaisuutta, jota varten ei voisi leipoa kakkua? Asiakaskunta on värikästä, samoin ystävät, mutta onneksi Angel on ammattilainen, kakkujen leipomisen ohella hyvä kuuntelija ja eräänlainen kakkuterapeutti. Angel tarjoilee lukijalle viipaleen elämästään, herkullisen kakkupalan (ja toisen, todennäköisesti kolmannenkin, mikäli ei osaa olla varovainen) ja aitoa, oikeaa tansanilaista teetä, hänen kotimaansa teetä, sekä myös murusia omista murheistaan, murusia, jotka ovat synkän mustia kuin ukkosen yllättämä taivas.  

Tunnelma: Leppoisa, kevyt, tooga, joka liehuu nilkoissa, herkullinen ja makea, mausteinen, tuoksuva, iloinen ja toiveikas, kipeistä aiheista huolimatta, arkisen eksoottinen. Mitä tahansa tapahtuu, kaiken voi pelastaa kakkupalasella, ihmettelevä, ja samalla, pieniä elämän viisauksia jakava.     

Kirjailijan ääni: Tyynen rauhallinen, tiettyjä (naisellisia) yksityiskohtia korostava, kakut ovat tietenkin tärkeitä, mutta hassua sinänsä, että niiden kuvaileminen tuntuu tärkeämmältä kuin se, mitä hahmojen sisällä tapahtuu. Heistä näkee loppujen lopuksi vain pinnan väreilyn, mikä saa aikaan sen, että kirjailijan ääni vaikuttaa hieman välinpitämättömältä. Sellainen voi toimia, mutta Kigalin kakkukauppa on niin heiveröinen rakennus noin muuten, ettei se tee vaikutusta. Dialogiin luottava, hassutteleva, välillä kivoilla rinnastuksilla leikkivä. Ja eh, eh! Kylläpä nuo ruandalaiset ehkivät! (Mitä himputtia se mahtaakaan olla. Voivottelua?)    

Tarina: En tiedä, mikä Kigalin kakkukauppaa vaivaa, mutta minä en päässyt sisään tarinaan missään vaiheessa. Ei, vaikka tarinassa on todella mielenkiintoisia asioita. Minulle esimerkiksi Ruandan kansanmurha on melko vieras juttu; en tiedä siitä paljon, joten olisin toivonut tähän asiaan enemmän valaisua. Mikäli käsitin oikein, Kigalin kakkukauppa sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, eli joitain vuosia kansanmurhan jälkeen. Vaikka pidän siitä (yleensä), että vakavia aiheita käsitellään huumorin ja tietynlaisen elämän letkeyden voimalla, jokin Kigalin kakkukaupassa tökki koko ajan. Veitsi? Taikinapyörä? Vatkain? En tiedä. Kaikki vaan solahtaa pään läpi kuin hiekka sormista, mistään ei saa otetta, enkä hymyillyt kuin pari kertaa, huumorikaan ei ollut minulle ominaista. (Hivenen tekemällä tehtyä, kommellusta, hah hah haa, tämähän on tosi hauskaa, sellaista oli meininki Kigalin kakkukaupassa!) Onko minusta tullut synkistelijä kokonaan? Luulen, että olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos kevyttä kerrontaa olisi vähennetty.        

Henkilöt: Monta! Angel on keskushenkilö, ja hänestä saa melko hyvän kuvan, mutta lähes kaikki muut menevät auttamatta sekaisin. Liian paljon henkilöitä näin lyhyeen kirjaan, tai sitten toteuttamistavan olisi pitänyt olla erilainen, jotta henkilöistä olisi saanut enemmän irti. Tai ehkä minun mieleni oli liian laiska, eikä se jaksanut tutustua keneenkään.   

Lainattua: Yksin jäätyään Angel riisui tiukan, tyylikkään asunsa ja vaihtoi sen mukavaan T-paitaan ja kangaan. Sitten hän keräsi parhaat posliininsa sohvapöydältä ja vei keittiöön. Täyttäessään allasta lämpimällä saippuavedellä hän ajatteli Margaret Wanyikan tilaamaa kakkua ja sen tuottamaa pettymystä. Sellainen kakku ei houkuttelisi juhlavieraita tilaamaan häneltä mitään, ellei juhlissa sitten olisi monta, mzungua, valkoista ihmistä, jotka eivät tietäisi paremmastakaan. Ei, tämä oli sellainen kakku, joka yrittäisi tekeytyä huomaamattomaksi silkasta häpeästä. Angel saattoi vain toivoa, ettei kukaan haluaisi tietää sen leipojaa. 

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:  Ensimmäinen kesäkuun viikko käsikirjoituksen työstämistä takana! Huomaan taas kamppailevani saman ongelman kanssa; kun käsikirjoitus on loppusuoralla, tuntuu, että menetän kaikki kykyni. Yhtäkkiä en osaa. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, miten tarina päättyy, ne välietapit ennen sitä tuntuvat surkeilta. Surkeilta. Olen surkea. Olen myös huomannut, että korostan sanoja liikaa. Minulla täytyy olla kirjanpäättämissyndrooma. (Kaikkien muiden syndroomien lisäksi.) Miksi, oi, miksi? Ei, ei, ei, en saa ajatella näin, minähän päätän sen kirjan loistavasti. (Ei hitto, en pysty vastustamaan korostamista!) 

Runot tai henki

Luettu kirja: Sokeat linnut Atena 2014. Alkuteos: Blinde Vögel (2013) Sivumäärä: 425

Kenelle: Toistan itseäni ja totean taas, että jännäreiden ja dekkareiden ystäville, sekä myös niille, jotka hieman kavahtavat perinteisen oloisia poliisijännäreitä. (Kuten minä.)

Miksi: Koska luin juuri Poznanskin Viiden, joka aloitti Beatrice Kaspary-sarjan, ja sain samaan syssyyn kirjailijarouvan uusimman suomennetun teoksen. Ja koska ajattelin, että olisi hauska idea lukea nämä kirjat peräjälkeen. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kirjailija: Jälleen toistan itseäni, ja lainaan suoraan sen, mitä kirjoitin Ursulasta edellisellä kerralla. Hän on itävaltalainen toimittaja ja kirjailija, viehättävä nelikymppinen nainen, joka ennen Beatrice Kaspary-sarjaansa ehti kirjoittaa lasten - ja nuorten kirjoja sekä muutaman trillerin. (Mikäli ymmärsin oikein, todennäköisesti en, saksani on heikonlaista. Luotettava tämä minun blogini siis, kaiken kaikkiaan.) Vii5i on ollut huikea menestys mm. Saksassa.

Mistä kertoo: Salzburgin rikospoliisi Beatrice Kaspary on täällä taas, ja tällä kertaa häntä valvottavat Facebook, runot ja murhat. Miten nämä kolme asiaa liittyvät yhteen? Kasparyn on aika verkostoitua, ja siinä sivussa pitää hoitaa lapset ja koti, sekä vastustaa puoleensavetävää kollegaa Florinia.

Tunnelma:  Aavistuksen laahaava ja pysähtynyt, ei niin koukuttava kuin Viisi, yhtä paikalleen jämähtänyt kuin Beatrice, joka on istuutunut kyttäämään Facebook-päivityksiä. Silti nopealukuinen ja tarpeeksi kiihdyttävä, että mukana jaksaa istua loppuun asti, vaikka pienoisia turhautumisen oireita leijuu ilmassa. Myös jossain määrin sekava ja irrallinen. Synkät runon pätkät (muilta lainatut?) tavoittelevat ilmeisesti syvempiä, taiteellisia ulottuvuuksia, mutta ne eivät tuo tunnelmaan ylimääräisiä sydämen tykytyksiä.

Kirjailijan ääni: Perusdekkaristia vahvempi, joskin se voisi olla kuuluvampi ja haastavampi, sillä varsinkin tässä kirjassa lady menee monesti sieltä, mistä aita on matalin. Ehkä lukijana hieman jo turruin dekkarikerrontaan. Kirjailijatar, joka on mieltynyt pahoinpitelemään kuulakärkikyniä. (Niin, kiinnitän todella tärkeisiin asioihin huomiota.) 

Tarina: Minulle tuli kieltämättä tunne, että Sokeat linnut on niin "eilistä". Facebook on jo vanha juttu, eikö totta? (Sanoo hän, joka ei ole ikä päivänä käyttänyt Facebookia yksityishenkilönä.) Sokeat linnut olisivat hyvin voineet visertää vaikka Twitterissä tai Pinterestissä tai jossain "uudemmassa" sosiaalisessa mediassa. Sitä paitsi, olen ennenkin sanonut, etten fanita sosiaalisen median käyttöä kaunokirjallisuudessa, ja en fanittanut sitä tälläkään kerralla. En, vaikka se on kuinka tätä päivää. Vaikka Facebook-jutut eivät vie perinteiseltä kerronnalta paljon tilaa kirjassa, niin ne kuitenkin jollain lailla katkaisevat tarinan kulun. Uuh, Facebook-päivitysten seuraaminen (kirjassa!) on jännittävää puuhaa! Sokeiden lintujen kaava on lähes täsmälleen sama kuin Viidessä, paitsi että tuore ja luonnonläheinen idea on vaihtunut puuduttavaan tietokoneiden tuijottamiseen. Loppuselittelyt eivät uponneet. Mutta kyllä tällaisen kirjan aina mieluummin lukee kuin tuikkaisi itsensä tuleen.     

Henkilöt: Odotin Poznanskin syventävän henkilöitään, mutta näin ei käynyt. Beatrice on yhä ylityöllistetty nainen, jolla ei ole käytännössä koskaan nälkä, ja jolla on aina syyllinen olo lapsista (onko tuo ihme, sillä nainen ei tunnu välillä muistavan, että hänellä on lapsia), ja joka yrittää sompailla Florinin ja tämän tyttöystävän välillä. Sivuhenkilöt ovat melko unohdettavia tällä kertaa, Facebook syö myös heidät elävältä. 

Lainattua: Beatrice ja Achim hymyilivät toisilleen, ensimmäistä kertaa eron jälkeen. "Istukaahan pöytään. Kuka haluaa omenamehua?" Beatrice tunsi, kuinka häntä koko päivän kiusannut kireys pikkuhiljaa kaikkosi. Tämä oli ihan tavallinen iltaruokailu. Perheen kesken. Ei mikään testi, joka hänen pitäisi läpäistä. Kun lapset olisivat sängyssä, hän juttelisi Achimin kanssa kaikessa rauhassa ja löytäisi vihdoin tavan toimia heidän eron jälkeisessä kanssakäymisessään.

Kirjanmerkit: Rimaa hipoen kolme.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Tuomenkukat! Se tuoksu! Kesä! Oletteko sattuneet huomaamaan?