Kenelle: Kevyempää romaania etsiville, elämänmakuista viihdetarinaa kaipaaville, sopivaa, helppoa kesäkirjaa toivoville.
Miksi: Olen lukenut kaikki Keyesin romaanit, joten naisen uutuutta ei sovi sivuuttaa. Vielä muutamia vuosia sitten Keyes oli yksi suosikkikirjailijoistani. Käyrä on valitettavasti kääntynyt alaspäin, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Mercy Closen mysteeri tuntuikin siihen mennessä heikoimmalta Keyesiltä. Miten kävi nyt, joko suunta kääntyi takaisin nousuun?
Kirjailija: Irlantilainen Marian Keyes, tuo modernin tyttökirjallisuuden lähettiläs, jonka kirjailijan ura alkoi yhdeksänkymmentäluvulla esikoisteoksella Naura, Claire, naura. Depression ja alkoholismin kanssa kamppaillut rouva on ammentanut päällisin puolin komediallisiin teoksiinsa vakavia sävyjä omista kokemuksistaan.
Mistä kertoo: Nelikymppisestä Stella Sweeneystä, jonka elämä ottaa uuden suunnan vakavan sairauden jälkeen. Löytyykö onni valtameren toiselta puolelta, New Yorkista? Vai onko onni sittenkin kotona Irlannissa? Kahden teini-ikäisen äiti pääsee maistamaan palasen fiinimpää elämää, ja parisuhdepuolellakin ovet käyvät. Stellan hullunmyllyelämää käydään läpi parin vuoden ajan pirstalemaisessa järjestyksessä. Ja välillä kirjoitetaan kirjaa. Tai ainakin yritetään.
Tunnelma: Leppoisa pihakeinutunnelma, vaikka on huolta ja muuta, mutta se kestetään, niitä päin pusketaan asenteella, lupsakkaa keittiöfilosofiaa, hassutteleva, ironinen, nokkelaa sanailua, pikkuruinen annos romantiikkaa, tummien pilvien välistä kurkistaa, kuin aurinko, joka häikäisee liikaa. (Melkein käänsin katseeni pois, mutta kestin, hampaita puristaen!)
Kirjailijan ääni: Keyes kirjoittaa sujuvaa, yksinkertaista tekstiä. Hän viihtyy dialogien parissa, jotka kiihdyttävät kierroksia sivuilla, ne kääntyvät tiuhaan tahtiin. Keyes osaa kutkuttaa hymyhermoja, huumorinkukkaset kietoutuvat köynnökseksi, joka on yksi kirjan tukipilareista, on pastellinsävyisiä, viattomia kukkia, mutta myös mustia huumorin kukkasia, joita Keyes istuttelee mielellään. Hah hah haa! Ja nauraa räkäisesti taustalla kuin noita-akka.
Tarina: Oops! Oikeasti, nyt kyllä tuntuu siltä, että Nainen joka varasti elämäni on Keyesin heikoin näytös. Tai on käynyt niin, että aika kultaa muistot ja minusta on tullut sen verran vaativa lukija, ettei tällainen teos jaksa minua enää innostaa. Toisaalta, pidin kyllä viimeisimmästä Bridget Jonesista, eikä siitä ole NIIN kauan. Tästä arvostelusta piti tavallaan tulla kevyemmän "viihdekirjallisuuden" puolustuspuhe, siitä huolimatta, että luen Keyesin tyylisiä teoksia hyvin vähän, mutta silti. Mutta miten minä nyt puolustelen, kun en oikein lämmennyt kirjalle? Tietenkin tarinan lukee, huolettomasti, siinä sivussa, eikä se varsinaisesti ärsytä, mutta ei se tarjonnut minulle muuta kuin muutaman hymyn. Tarina on väsynyttä parisuhdedraamaa ja paino-ongelmia ja muuta kulunutta tavaraa, mikä hämmästyttää Keyesin tapauksessa. Vakava sairastuminen on ujutettu mukaan aivan kuin Keyes olisi ensin hahmotellut kaiken muun, ja vasta sitten miettinyt, että mikä tässä kirjassa voisi olla se tummasävyinen juonikuvio. Mutta jos et ole lukenut Keyesiä, ja pidät tällaisista tyttökirjoista, älä pelästy, vaan kokeile ihmeessä! Jos luet Nainen joka varasti elämäni, ja pidät siitä edes kohtuudella, uskon, että silloin pidät varmasti Keyesin varhaisemmasta tuotannosta! (Ehkä pidän sen "viihdekirjallisuuden" puolustuspuheen joskus myöhemmin.)
Henkilöt: Yleensä Keyesin hahmot ovat mieleenpainuvia ja erikoisia, mutta tällä kertaa pääosassa oleva Stella on kuin halpa (ja huono) Bridget Jones-kopio, tai yritys sellaisesta. (I´m so sorry, Marian!) Stella on yllättävän mitäänsanomaton ja mauton, vaikka hänen matkaansa seuraa jonkinlaisella mielenkiinnolla. Sivuhahmoissa on enemmän yritystä, juuri niitä tuttuja Keyesin persoonallisuuksia (paitsi umpitylsä Mannix, jolla on suuri rooli kirjassa), mutta he eivät saa tarpeeksi tilaa. Erityisesti Stellan hirvittävä raggaripoika Jeffrey - joka kehtaa joogata ja laittaa ruokaa! - jää turhan pieneen osaan; hänestä olisi ollut hauska lukea enemmän.
Lainattua: Kerrankin hän on luopunut joogamatostaan, joka yleensä seuraa häntä lapsimorsiamen tavoin. Mutta hänellä on jotain muuta: litteä pajukori, olisikohan oikea sana vasu. Hän kantaa sitä kyynärtaipeessaan ja näyttää... epämiehekkäältä. Niin, hän näyttää typerältä. Pikku Punahilkalta matkalla tervehtimään isoäitiään.
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli
Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Oletteko katsoneet Gone Girlin? Mitä piditte? Minä katsoin leffan muutama päivä sitten, ja pidin siitä PALJON enemmän kuin itse kirjasta. Mielenkiintoinen juttu. Hieman harmittaa, että tuli luettua kirja ensin, sillä jos en olisi kirjaa lukenut, leffa olisi varmasti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen. Sinällään Gone Girlin hyvyys ei ole minulle yllätys, koska pidän kovasti ohjaaja David Fincherin elokuvista noin muutenkin.
Osallistun Nainen joka varasti elämäni-teoksella kesän kirjankansibingoon ja ruksitan kohdan Kengät. En osallistu normaalisti haasteisiin, mutta tähän "lupasin" osallistua semisti. Eli luen mitä huvittaa ja katson sitten, osuuko raksi kohdalle. Paitsi että jos valitsen mammuttikirjoja (kuten juuri aloittamani), voi olla ettei kovin montaa ruksimahdollisuutta ehdi tulla. Mutta on minulla yksi rasti! Jee! Menen sen kanssa leikkimään piirileikkiä pihalle!