Kymmenen sormea laudalla

Apua, ukkostaa! Nyt pitää äkkiä blogata!

Luettu kirja: (Taas luin, enkä vain katsellut.) Vii5i. Atena 2013 (Oma kappaleeni on pokkariversio ja toinen painos kirjasta, 2014) Alkuteos: Fünf (2012) Sivumäärä: 426

Kenelle: Jännäreiden ja dekkareiden ystäville, ja myös niille, jotka tuskastuvat perinteisten dekkareiden äärellä helposti. (Kuten minä välillä.)

Miksi: Kiinnostuin kirjasta jo sen ilmestymisen aikoihin, mutta en onnistunut saamaan kirjaa käsiini. Nyt kun kirjailijalta ilmestyy/on juuri ilmestynyt toinen kirja, päätin haukata kaksi jättipalaa jännärikakkua kertaheitolla. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kirjailija: Ursula Poznanski, itävaltalainen toimittaja ja kirjailija, viehättävä nelikymppinen nainen, joka ennen Beatrice Kaspary-sarjaansa ehti kirjoittaa lasten - ja nuorten kirjoja sekä muutaman trillerin. (Mikäli ymmärsin oikein, todennäköisesti en, saksani on heikonlaista. Luotettava tämä minun blogini siis, kaiken kaikkiaan.) Vii5i on ollut huikea menestys mm. Saksassa.

Mistä kertoo: Salzburgilaisesta rikospoliisista Beatrice Kasparysta, eronneesta, kahden lapsen äidistä ja hurjasta etsintäleikistä, johon liittyy olennaisesti geokätkeily sekä paloitellut ruumiinosat. Murha-arvoituksen rinnalla paljastuu pikkuhiljaa asioita Beatricen menneisyydestä.

Tunnelma: Koukuttava, intensiivinen, nopeatempoinen, mieltä stimuloiva, reipas ja sopivasti vinksahtanut.

Kirjailijan ääni: Miellyttävä ja suoraviivainen, mutta ei liian helppo, töksähtelevä tai lattea; taitava pitämään juonta ja mielenkiintoa yllä, niin ettei poliisityön kuvailu muutu puuduttavaksi. Hyvä luomaan hahmoja muutamista yksinkertaisista aineksista.

Tarina: Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, hulluutta ja jonkin asteista nerokkuutta hipova, tarpeeksi karmaiseva (toki olisi voinut olla enemmänkin) myös tällaiselle kovissa kirjaliemissä keitetylle naiselle. Sivut kääntyvät tiuhaan ja lisää janoten, valmiina ryntäämään seuravaalle geokätkölle. Psykologinen ote varsin napakka, joskin sitäkin olisi voinut olla enemmän.

Henkilöt: Yllättävän hyviä ja kiinnostavia, vaikka eivät (ainakaan vielä) ole kovin syvällisiä hahmoja, mutta sen, minkä heistä näkee Viiden aikana, heidän hiekkarantansa, ehkä pienen sukelluksen aallokkoon, tyydyttää toistaiseksi. Kuka tietää, ehkä seuraavalla kerralla näemme lisää syvyyksiä, meren pohjassa makaavat hylyt kokonaisuudessaan. Beatricessa on potkua, eikä hän ole mikään avuton eukko. Sympaattinen kollega Florin kulkee tutkimuksissa mukana. Äksy ex-aviomies puhkuu jossain kulisseissa ja räksyttää toisinaan Bean elämään kuin katurakki. Pienoista kliseisyyttä havaittavissa Beatricen ja hänelle läheisien ihmisten väleissä.

Lainattua:  Numeroita. Mutta oli siinä muutakin. Ensimmäinen merkki vasemmassa jalkapohjassa näytti N-kirjaimelta. Se oli kirjoitettu epävakaalla kädellä, vinoviiva oli katkennut kesken matkaa ja tehty uudestaan. Kirjain toi Beatricen mieleen Minan esikoulussa kyhäämät kirjainharjoitukset, jotka olivat harittaneet kuin myrskyn myllertämä heinäpelto. N:n jälkeen tulivat numerot neljä ja seitsemän ja jotain, mikä näytti kuin liian ylös lipsahtaneelta pieneltä o-kirjaimelta. Vielä yksi nelonen, kuusi, toinen kuusi, nolla ja viisi. Sitten mustia, epätasaisia viiruja.

Kirjanmerkit: Neljä ja puoli. (Viisi Viidelle olisi vaatinut tajunnanräjäyttävän lopun, ja sitä en saanut.)

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Inhoan ruohonleikkureita. Koska en saa niitä himputin vehkeitä käyntiin. IN-HO-AN. Argh! En kestä sitä, että olen niin tyttö. (Olen minä sentään joskus saanut leikkurin käyntiin omin avuin.)   

Pieni tyttö Teksasista

Irene täällä hei. (En koskaan tervehdi teitä, hyi, ilkeä minä, joten korjaan asian. Ainakin tämän kerran.) Aion taas heittäytyä kirjoitusrupeaman pariin kesäkuussa, mikä tietää sitä, että blogikirjotukset saattavat olla mitä sattuu. (Siis vielä enemmän kuin normaalisti.) Ajattelin testata ennen sitä uudenlaista (laiskanpulskeaa) formaattia kirja-arvion suhteen. Jotta en vallan aivan tuskastuisi kirjojen ja muiden kirjoitusten alla ja etten näivettyisi kokonaan pois blogimaailmasta kuin auringonpolttama voikukka. (Mikä ei välttämättä olisi niin huono asia.) Tästä lähtee!

Luettu kirja: (Ooh, ajatella, että luin sen, en vain katsellut!) Luonnonlapsi Calpurnia Tate. Karisto 2011. Alkuteos: The Evolution of Calpurnia Tate (2009) Sivumäärä 369.

Kenelle: (Minulle!) Lapsille ja nuorille, lapsenmielisille, entisajoista kiinnostuneille.

Miksi: Koska voin ja olen mahtava. Ja siksi, että bongasin kirjan Kariston nettisivuilta siellä surffaillessani tukka putkella; kirjan kansi sekä kirjan kuvaus ihastuttivat minua.

Kirjailija: Jacqueline Kelly, syntynyt Uusi-Seelannissa, kokemusta kanadalaisuudesta sekä teksasilaisuudesta. Opiskellut lääketiedettä. Kirjoittanut tämä kirjan. (Ooh!) Esikoisteos. Voitti arvostetun nuortenkirjapalkinnon Yhdysvalloissa, Newbery Honor-Awardin vuonna 2009.

Mistä kertoo: Lähes kaksitoistavuotiaasta teksasilaistytöstä Calpurnia Tatesta, jolla on noin sata veljeä, äiti ja isä, sekä mielenkiintoinen vaari. On vuosi 1899. Taten perhe on suhteellisen varakas maatiloineen ja puuvillapeltoineen. Vaari on aikoinaan pyörittänyt kaikkea, mutta nyt hän on omanlaisensa, syrjään vetäytyvä vanha herra, joka puuhastelee omassa laboratoriosssaan. Lapset hieman pelkäävät häntä. Onneksi Calpurnia uskaltaa lähestyä vaaria, ja pian tyttö ystävystyy hänen kanssaan, ja he alkavat yhdessä tutkia luontoa. Luonnon tutkimisen ohessa Calpurnia käy läpi vuosisadan vaihteen tytön paineita; kaiken maailman naisellisia juttuja pitäisi tehdä, vaikka Calpurnia haluaisi välttää ne ja olla niin kuin pojat.

Tunnelma: Hyvä, onnistunut. Ajankuvaa on juuri sopivasti lasten/nuorten kirjaan. Lempeä ja hyväntuulinen mukavalla, pienellä särmällä.

Kirjailijan ääni: Reipas ja nokkela, hymyn huulille nostava, suloisen pohdiskeleva, harmiton ja sympaattinen. Sujuva ja siisti, hyvin lapsen näkökulman omaksuva.

Tarina: Hieman hitaan alun jälkeen nappaa mukaansa kuin tuuli lippalakin. Kiinnostava, fiksu, hauska ja luonnonläheinen. Hurmaava, ystävyyttä ja perhettä ylistävä, kasvukipujen ja toisenlaisten mahdollisuuksien reipas temmellyskenttä.  

Henkilöt: Mukavia ja eläviä, mainio Calpurnia etunenässä. Ihana vaari, luotettava isoveli, hellyttävä pikkuveli, poikien päät pyörälle laittava ystävätär. Calpurnian vanhemmat jäävät (tarkoituksella?) etäisíksi hahmoiksi.

Lainattua: Isoisä ei sanonut sanaakaan kävelessämme pihan poikki. Luoja sentään. Olin syyllistynyt anteeksiantamattomaan, enkä ainoastaan kerran, vaan kahdesti, häiritessäni hänen työrauhaansa. Aikoiko hän viedä minut äidin luokse, jotta tämä voisi jälleen kerran saarnata minulle hyvien tapojen merkityksestä? Suuntasimme kirjastoon, jonne me lapset emme saaneet mennä. Hän aikoi siis huolehtia saarnasta itse. Ehkäpä saisin nuhteet alkeellisesta teoriastani. Tai vitsasta sormilleni. Pelko sisälläni kasvoi. Kuka minä - Callie Vee Tate Fenressistä Teksasista - luulin oikein olevani leikkiessäni sellaisilla asioilla. En kukaan enkä mistään.  

Kirjanmerkit: Kolme ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Ostin toissapäivänä tennarit lasten/tyttöjen osastolta. Koska aikuisten tennarit olivat niin tylsiä! Sitä paitsi, olen yhä tyttö, vaikka ikää on enemmän kuin kymmenen vuotta. Odotan innolla sitä hetkeä, kun seison kassajonossa ja huomaan viereisessä kassajonossa ostoskärryssä riekkuvan kuusivuotiaan, jolla on samanlaiset tennarit kuin minulla. (Puolustuksekseni kerron, ettei niissä tennareissa ole sentään mitään keijujen kuvia.)      

 

Jumalan tähden, eläkää!

Kohtalon kirja kiinnitti huomioni keväällä, jolloin se vilahti muutamassa luottoblogissani. Laitoin kirjan mieleeni ajatellen, että ottaisin sen lukuun sopivan paikan tullen. Tuo aika tuli yllättävän äkkiä, sillä kirja löytyi viimeksi kirjastossa käydessäni uutuushyllystä, joten minun kohtaloni oli tehdä tuttavuutta Kohtalon kirjan kanssa näin kesän kynnyksellä. Kirjaston mukava kannustus tämä kirja on luettava kahdessa viikossa tai muuten! ratkaisi myös sen, että Kohtalon kirja valikoitui ensimmäiseksi luettavaksi uusimmasta lainapinostani. (Olen muuten kunnostautunut sittemmin kirjastosakkojen kanssa. Ei ole sakkoja kuin kolme euroa! Ja nuo samat kolme euroa ovat olleet jo pitkään! Pitäisi maksaa ne joskus tässä elämässä, kun sattuisi muistamaan, mutta eivät nuo mainiot kirjastotädit ole uhkailleet tai mulkoilleet minua vielä... hirveän pahasti.) 

Mutta hei, Iran! Aika mahtavaa! Maailmanvalloitus jatkuu! Parinoush Saniee on siis iranilainen kirjailijatar. Hän on sosiologi sekä psykologi, oikein fiksu ja filmaattinen, upea ja rohkea iranilaisnainen. Kohtalon kirja on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan julkaisu ei ole Iranin kaltaisessa maassa yhtä helppoa kuin voikukkahaivenen puhaltaminen, joten Saniee on joutunut kamppailemaan sensuurin kourissa niin esikoisensa kuin sen seuraajiensa kanssa. Kohtalon kirja on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä kirjoja Iranissa.

Kohtalon kirja alkaa vuosikymmenten takaa ajasta, jolloin teoksen kertoja, Masume, on kuusitoistavuotias nuori neito, joka haluaisi opiskella mahdollisimman pitkään, mutta ajat ja kulttuuri ovat toisenlaiset; tytön ei sovi opiskella liikaa, parempi vain keskittyä ompelutöihin ja olla miehille mieliksi. Masume saa kuitenkin mahdollisuuden opiskella. Tyttöparka rakastuu apteekissa työskentelevään nuoreen mieheen, Saidiin,  - ja tämä Masumeen, vaikka käytännössä nuori pari ei vaihda montaa sanaa keskenään -, ja Masumen ilakoiva ystävätär Parvane on salarakkauden keitosta hämmentämässä innolla. Masume jää kiinni harmittomasta kirjeiden vaihdosta, ja tytön hullut veljet uhkaavat tappaa Saidin. Kontrolloiva perhe naittaa Masumen tuntemattomalle miehelle, ja Said karkotetaan Teheranista. Masumen aviomies osoittautuu vapaamieliseksi, mutta vaaralliseen politiikkaan sekaantuneeksi mieheksi. Masumen taistelu vie läpi vuosien, aviomiehen varjoissa, tämän luuhatessa ties missä, perheen kasvaessa, ja kohtalon tiukentaessa otettaan minuutti minuutilta...

Parinoush Sanieen käsittelyssä Kohtalon kirja muovautuu nopealukuiseksi, reippaaseen tahtiin eteneväksi teokseksi, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta. Saniee on kirjoittajana perinteinen, siisti ilmaisija, jonka teksti on melko pelkistettyä; siirtymissä on ajoittain jopa naiivin yksinkertaisia ratkaisuja. Teksti ei ole omaperäistä tai kekseliästä, vaan enemmänkin helppoa, puhkikulutettua sanataidetta, mutta se ei haittaa, sillä Saniee luottaa vahvaan tarinaan ja värikkääseen hahmogalleriaan. Saniee koukkaa lukijan helposti mukaansa, tulkaa, tulkaa, bussin kyytiin, näyttää iranilaisen naisen (ja miesten) maailmaa, sen kauheuksia ja ihastuttavuuksia, samalla, hienolla nähtävyyskierroksella, minkä jälkeen lukija poistuu omaan (sangen kiitollisena syntyperästään) kotikoloonsa.

Kohtalon kirja on sellainen kirja, joka saa pohtimaan ja kysymään, mitä, miksi, miten tällainen on mahdollista? Kirja, joka tuntuu omaan maailmankatsomukseen ja pullamössöelämään verrattuna suorastaan fantasialta, vaikka se on täyttä elämää, toki fiktiota, mutta sellaista fiktiota, joka voi olla totta, tätä päivää. Kohtalon kirja on puhdasverinen draama, joka avaa ovia islamilaisuuteen ja iranilaiseen kulttuuriin (Iranissa on ilmeisesti mm. täysin normaalia mennä sukulaisensa kanssa naimisiin) ja sen politiikkaan, sekä löyhästi maan historiaan. (Länsimaalainen tollo, kuten allekirjoittanut, toivoi tätä historiapuolta olevan enemmän mukana.) Kaiken aikaa keskipisteenä pysyy Masume ja hänen tarinansa, hänen elämänsä, hänen koettelemuksensa, hänen tunteensa, hänen päättäväisyytensä, hänen sinnikkyytensä, ja surullista, mutta totta, myös hänen alistuneisuutensa. Voi Masume! Mikä tyttö, mikä nainen, mikä taistelija!

Toisaalta, Kohtalon kirja on niin draamaa, niin draamaa, että se saa välillä lähes koomisia piirteitä. Varsinkin dialogissa esiintyy hämmentävän dramaattista sanojen vaihtoa, mikä voi tietenkin olla mahdollista islamilaisessa kulttuurissa. Esimerkiksi Masumen äiti huutelee jumalaa ottamaan henkensä - tai Masumen tai kenen tahansa hengen - tämän tästä. Ihana äiti! Dramaattisia, kärjistettyjä hahmoja on Kohtalon kirja muutenkin pullollaan, ja vaikka heitä on paljon, sekaannuksia ei pääse syntymään.

Kohtalon kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se on erilainen, eksoottinen lukuelämys; uskontopuolta ei kannata sävähtää, sillä se pysyttelee loppujen lopuksi tarinan eräänlaisena taustapiruna.

Sydämeni oli paukuttaa itsensä ulos rinnasta. Istahdin lattialle ja avasin hänen laukkunsa nopeasti. Siellä oli pieni, valkoiseen paperiin kääritty paketti. Revin sen auki. Siellä oli taskukokoinen runokirja, jonka välissä oli kirje. Olin hiestä läpimärkä. Otin kirjeen ja nojauduin seinään. Minua heikotti. Parvane, joka oli vihdoin päässyt kengistään, konttasi luokseni ja sanoi: "Älä pyörry nyt. Lue ensin, pökerry sitten."

Alkuteos: Sahme man 2003
Julkaistu Suomessa: Tammi 2014
Sivumäärä: 609

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Herätyskirja, jonka soisi jokaisen liian (tai vähemmänkin) hyvään tottuneen lukevan.

 
                   

     

Me kaksi & Irene

Mikä sen osuvampaa kuin lukea "nykypäivän Dickensiä" eli John Irvingiä, kuten häntä on kutsuttu, itsensä Charles Dickensin jälkeen. Näin pääsi käymään, kun satuin pienellä lomareissullani (siis minun lomareissuni ovat sellaisia yltiöpäisen jännittäviä ja eksoottisia, että menen naapurikaupunkiin hoitamaan siskoni kissaa) kiertelemään kirjakaupoissa (ooh!) ja satuin löytämään uusimman Irvingin, Minä olen monta, uskomattoman halpaan hintaan. Homma oli sillä selvä. Minun! Olin tosi nopea, sillä en huomannut muita kappaleita kirjasta lähistöllä. Nyt minulla on kaksi Irvingiä; tämän lisäksi teos Oman elämänsä sankari, jonka luin viime kesänä, ja josta pidin paljon. Olen myös lukenut Garpin maailman (mahtava!) sekä Neljännen käden (ei mahtava!).

Minä olen monta kertoo Billy Abbottin tarinan, aina varhaisteini-iästä lähtien kypsemmän miehen päiviin asti. Billyn perheeseen kuuluvat äiti ja isäpuoli Richard Abbot - biologinen isä on ties missä - sekä isovanhemmat että Muriel-täti ja hänen miehensä. Lähes koko konkkaronkka harrastaa harrastajateatteria viisikymmentäluvun Uudessa-Englannissa. Billy tottuu jo nuorena poikana näkemään isoisänsä pukeutuneena naiseksi. Billy kiinnostuu lukemisesta kolmetoistavuotiaana ja erityisesti neiti Frostista, mieleenpainuvasta kirjastonhoitajasta, ja siitä alkaa Billyn kamppailu läpi seksuaalisuuden viidakon. Hän huomaa ihastuvansa isäpuoleensa, neiti Frostiin, ja tietenkin lumoavaan koulutoveriinsa, Kittredge-painijapoikaan. Mukana pojan odottamattomien ihastumisiensa kanssa kulkee uskollinen Elaine-ystävä. Biseksuaali Billyn matkassa näemme, kuinka vuosikymmenet vaihtuvat, mutta vaihtuvatko ihmisten ennakkoluulot ja asenteet?

Ensiksi, kiitos, John Irving, siitä, että sinun kanssasi lukeminen on sujuvaa ja helppoa. Tarvitsin juuri tällaista valtavan Dickens-urakan jälkeen! Huokaus ja helpotus. Kuusisataa sivua mukaansa tempaavaa tarinan kerrontaa vaivalloisen, sen alkuperäisen Dickensin (miljoonan sivun) jälkeen tuntuivat yhdeltä tuulen henkäykseltä! Ehkä nykypäivän Dickens on se minun Dickensini.

Olen nyt lukenut kaksi vanhempaa Irvingiä ja kaksi uudempaa Irvingiä. Minä olen monta on huomattavasti parempi kuin Neljäs käsi, mutta olen aistivinani jonkinlaisen tason laskun vanhemman ja uudemman tuotannon välillä. (Saisin olla itse huolissani oman tuotantoni kanssa, sillä minulla taso laskee jo kahden lauseen välillä.) Toki olen lukenut Irvingiä vasta vähän, joten ehkä aistimus on turhan ennenaikainen. Kuten jo mainitsin, Minä olen monta vetää mukaansa reippaudellaan ja viihdyttävyydellään, tutulla höpsöydellään, mikä piristää vakavien aiheiden äärellä, kipeiden aiheiden, joita Irving ei karta. Irving kertoo suorasti, heittää lukijan mattoon kuin se kuuluisa painija, mäjäyttää asiat (tai pakarat) tiskiin kuin ne ovat, hän ei kaunistele eikä krumeluuraa. Irving on ennen kaikkea hullu tarinaniskijä, hullu Hatuntekijä, joka keittää järjettömän määrän teetä erilaisista teeladuista lukijan juotavaksi. Teetä, joka voi olla kitkerää, makeaa, viettelevää, pehmeää, kuumaa tai kylmää, haaleaa, hapanta, sopivaa, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Irving on taas tutun poukkoileva; tarina hyppii edestakaisin kuin kenguru (toisaalta, en ole nähnyt edestakaisin hyppivää kengurua), mikä ei sinällään haittaa, sillä kengurun kyydissä pysyy mukana, mutta koin muutamaan otteeseen hyppimisen kokonaistarinaa rikkovaksi. Kertomuksena Minä olen monta on tärkeä ja rohkea, mutta minulle se on hieman liian yksipuolinen. Aikaisemmin olen pitänyt Irvingin vahvuutena nimenomaan kertoa tarina, joka on monipuolinen, mutta Minä olen monta tuntuu olevan pelkkää seksiä, seksiä, seksiä. (Irving kirjoittaa sivulla 118 näin: "Seksiä, seksiä, seksiä!" Elaine Hadley kirkui. "Sinä et osaa ajatella mitään muuta kuin seksiä!" Minua huvitti tämä, ja ajattelin, että onko tämä kohta kirjailijan oma, pikku sarkastinen heitto häntä itseään kohtaan.) Kirjan päähenkilö on (tietenkin) kirjailija, mutta tuo kirjailijan ura jää varjoon, kun herra Abbotilla on niin kiire seksuaalisuutensa kanssa. En tunne Irvingin taustaa juurikaan, joten en tiedä, kuinka helposti hänen kirjailijan uransa alkoi, mutta ainakin kirjassa päätyminen menestyskirjailijaksi tuntuu käyvän sormia napsauttamalla ja pelkästään kirjailijaksi haluamalla.

Minä olen suvaitsevainen ihminen, enkä voi käsittää sitä, että joillekin ihmisten erilaiset seksuaalisuudet ovat suuri kynnyskysymys. (Okei, ehkä en ole niin suvaitsevainen, koska minulle tuottaa vaikeuksia suvaita ihmisiä, joiden mielestä kaikki kukat eivät saa rehottaa vapaana.) Minä mm. opetin pikkusiskoni katsomaan Älä kerro äidille- televisiosarjaa aikoinaan. Fanitin täysillä sekä brittien että amerikkalaisten versiota sarjasta. Siinä mielessä Minä olen monta osuu asian ytimeen, sillä se levittää suvaitsevaisuuden sanomaa. Toisaalta minua hiukan harmittaa, että Irving on maalannut homoseksuaalien maailman niin stereotyyppiseksi.

Henkilöhahmot ovat hauskoja ja persoonallisia, totta kai, se kuuluu asiaan Irvingin tapauksessa. He eivät ole kuitenkaan niin laadukkaita, että heitä muistelisi kummemmin jälkeenpäin. Heissä on menoa ja meininkiä, mutta tuo yletön erilaisuuden tavoittelu saa aikaan sen, että hahmot jäävät sisältä vajaiksi. He ovat räväkkää, upeaa tapettia, jonka takaa löytyy laho seinä. Hahmoja on paljon, mutta heidät erottaa juuri räväkän tapetin avulla helposti toisistaan. Kiinnitin (taas, sama tapahtui Oman elämänsä sankarin kanssa) huomiota Billy Abbotin keskustelutaitoihin; kun hän keskustelee kirjassa jonkun kanssa, hän reagoi usein kuulemaansa sanomalla: "Ai." En tiedä, mikä siinä on, mutta tuo ärsytti minua, ja minulle tuli Billystä tunne, että hän on hieman yksinkertainen. Jep, jep, kaikenlaiseen sitä kiinnittää huomiota.         

Tämän kirjan kanssa minulle kävi samalla tavalla kuin Adichien Kotiinpalaajien kanssa; hyvä kirja, mutta kuten Kotiinpalaajissa, yhden asian (Kotiinpalaajissa rasismi) vatvominen vie happea vaikuttavimman tarinan liekeiltä, niin ettei kokonaisuus syty täyteen roihuunsa. Minä olen monta- teoksen parissa sama tapahtuu eri aiheen kautta.  

Norjalaisen yhä synkemmäksi käyvää pessimismiä pahensi se, että First Sisterin sivistymätön teatteriyleisö ei tuntenut vakavaa draamakirjallisuutta. Säännöllistä Agatha Christie- annosta odotettiin kulttuuriköyhässä kaupungissamme usein ällöttävän innokkaasti. Nils Borkman kärsi silminnähden joutuessaan tehtailemaan sellaisia epä-älyllisiä kassamenestyksiä kuin Murha maalaiskylässä; minun ylhäiseltä kuulostava Muriel-tätini oli näytellyt neiti Marplea lukuisat kerrat, mutta First Sisterin asukkaat pitivät enemmän isoisä Harrysta tuossa viekkaassa (ja, ah, niin naisellisessa) roolissa. Harry oli uskottavampi arvaillessaan ihmisten salaisuuksia - ja näytti neiti Marplen ikäisenä naisellisemmalta. 

Alkuteos: In One Person 2012
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2013
Sivumäärä: 605

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Viihdyttävä tragikomedia, josta kuitenkin puuttuu jotain olennaista, että se viihdyttävyytensä lisäksi koskettaisi enemmän.

           

     

And the Oscar goes to... Eli kuka voitti arvonnan!

Tavanomainen kuva meidän takapihaltamme.

Suuret kiitokset kaikille blogini kaksivuotisonnittelijoille sekä arvontaan osallistujille! Olette ihania! Lähetän teille kaikille yllä kuvassa mollottavan vaaleanpunaisen sydänkuun. Ottakaa kiinni, jos saatte!

Suoritin jännittävän arvonnan puoli tuntia sitten. Virallinen valvoja esittäytyy tässä:

Hän on karvainen, hänellä on ikää kaksikymmentä vuotta, painoa kaksisataa grammaa ja takana kaksi miljoonaa hurmattua ihmistä. Hän oli hiukan väsynyt virallinen valvoja, kuten näette, lähes yhtä pirteä kuin alla makaava kuollut lammas. (Tarkistin pari kertaa, että onko hän hengissä, ja pihisi henki vielä, tai sitten se oli se lammas.)

Arvontamalja. Siellä te olette kuin kultakalat.

Arvonta tapahtui siis seuraavanlaisesti: ravistin maljaa, sheikkaisin sitä ja heittelin sitä kuin flairtendingissä konsanaan. (Kuusitoista maljaa rikkoontui tehtävässä, mutta luojalle kiitos siitä, että minulla on järjettömän suuri maljakokoelma. Minulla on oma huone maljoille.) Otin pieniä kasoja kerrallaan pois maljasta, enkä tietenkään katsonut niitä. Kissa makasi sillä aikaa elävänä - oletettavasti - kuolleen lampaan päällä, todella tarkkaavaisena. Lopulta maljassa oli vain muutama hullu lappunen, kunnes enää yksi ja....

Tadam! Voittaja oli selvinnyt! Onneksi olkoon, Elegia! Käsittämättömän mahtava arvontavoitto lähtee sinulle! (Pahoittelen huonoa kuvaa, sillä kamerani on vanhempi kuin Jeesus.) Hurraa, hurraa! Laittaisitko, Elegia, minulle yhteystietosi sähköpostilla osoitteeseen kingiakahviaempatiaa@yahoo.fi. Niin saan paketin matkaan! Toivottavasti suklaa ei sula! (En ole syönyt sitä, hyvä minä!)

Hip hei, palaan ehkä jo huomenna, kirja-arvostelua luvassa. Peace out ja nauttikaa kesästä! (Se on tullut ainakin meille, mikä on sinällään hullua, koska minusta tuntuu, että se lähti vasta toissa viikolla. Talvi oli niin omituinen.)

PS. Kissa on elossa. Hallelujaa! Nyt se kyllä istua napottaa tuijottamassa ja paheksumassa minua oman henkilökohtaisen huoneensa puolelta, eli eteisestä.)

Huhuu!

Tässä komeilee Kolea talo, jonka uumenissa olen viettänyt viime päivät (viikot, vuodet, en muista enää). Hieman kesti, kieltämättä. Valtava sivumäärä ja jaaritteleva tyyli eivät muodosta sitä kaikista nopealukuisinta kirjashow´ta, mutta minähän en pelkää pitkiä kirjoja, enkä edes jaarittelua, silloin kun se on oikeanlaista.

Olin ollut pitkään kiinnostunut Charles Dickensistä, tuosta entisaikojen brittiherrasmiehestä, joka oli oman aikansa suosituimpia kirjailijoita, ja yhä vaan herra Dickensiä luetaan ympäri maailmaa. Kirjallisuus ei todellakaan kuole koskaan! (Paitsi ehkä sitten, kun maapallo räjähtää taivaan tuuliin. Ehkä sitten.) Dickens poistui keskuudestamme jo 1870, mikä tuntuu käsittämättömältä. 1870! Se ei ollut... eilen. Jos tarkistin kalenterista oikein. Dickens kirjoitti toistakymmentä romaania, joista Kolea talo sijoittuu uran loppupäähän. Bongasin kirjan puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä, ja ajattelin, että kas, eiköhän minun ole aika tutustua Dickensiin. Dickens oli muuten kirjailijan uransa ohella sekä journalisti että lakiasioista kiinnostunut herra, mikä tulee erittäin ilmi Kolean talon aikana.

Mitä kaikkea Koleassa talossa asuukaan? Niin, niiden viktoriaanisen Lontoon älyttömien lakikiemuroiden lisäksi. Koleassa talossa asuu hirvittävä määrä ihmisiä, vaikka he eivät kaikki konkreettisesti vietä siellä aikaansa. Talon pääasukkaat ovat herra Jarndyce ja hänen kaksi nuorta serkkuaan, Ada ja Richard, sekä orvoksi jäänyt taloudenpitäjä Esther, jonka herra Jarndyce on ottanut siipiensä suojiin. Taustalla vyöryy vuosikausia jatkunut lakijuttu Jarndyce ja Jarndyce. Näiden päähenkilöiden ympärille kietoutuu valtava ihmissoppa, seurapiirirouvista lakimiehiin, höpsähtäneistä tädeistä ja sedistä aina köyhään kadunlakaisijapoikaan. Kolean talon kattilassa porisee niin rakkautta, kuolemaa, ihmiskohtaloita kuin myös tarkkaa yhteiskuntakuvausta. Soppa on maustettu letkeällä, melko perinteisellä kerronnalla, jossa vuorottelevat lähes saippuaoopperamainen draama sekä hyväntuulinen huumori.      
  

Kolea talo oli alun perin jatkokertomus, ja sen huomaa. Niin paljon kaikkea! Kiinnostavin matka herra Dickensin seurassa on nimenomaan itse Bleak House ja Estherin kertomus, joka kerrotaan minä-muodossa. Ehkä juuri tuo minä-muoto tekee sen, että Esther tulee lähimmäksi lukijaa. Estherin osuudet tarinassa ovat suurimmaksi osaksi niitä vähiten haukotuttavia pätkiä. Muiden henkilöiden elämää seurataan kolmannessa persoonassa, mikä on hyvä ratkaisu, vaikka minulla oli suuria vaikeuksia todella päästä heidän päidensä sisään. Minulla oli vaikeuksia myös Estherin kohdalla, minä-muodosta huolimatta. Hahmot ovat hyviä, kiinnostavia, särmikkäitä ja persoonallisia, mutta jonkinlainen peilinohut seinämä jää silti jatkuvasti lukijan ja henkilöiden väliin. Dickens kyllä kuvailee hahmonsa tarkasti ja antaa heille valtavasti puheenvuoroja. Kuitenkin, se lopullinen hahmon olemus tuntuu etäiseltä, hieman tyhjältä. Yleensä minua ei haittaa runsas henkilömäärä, mutta ehkä Kolean talon tapauksessa muutaman (turhan) henkilön yli olisi voitu ajaa puskutraktorilla, siitä huolimatta, että ihmiset linkittyvät keskenään kuin oljen kappaleet himmelissä.

Mikä taival! Niin viipyilevän hidas kertomus, että huhheijaa! Dickensin jaarittelu ei ollut minulle sitä oikeanlaista, että olisin jaksanut innostua kirjasta. Koleassa talossa on oma viehätyksensä, eikä pitkästyminen ollut samaa laatua kuin esimerkiksi taannoin lukemani Talvisen tarinan kohdalla. Vaikka tekstiä riittää, niin jälkeenpäin pitää urakalla ajatella, että mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtui. Vai tapahtuiko yhtään mitään? Ja kuinka montaa adverbiä herra Dickens käyttää kirjassaan, hän miettii ankarasti. Stephen Kingillä olisi punakynälle käyttöä Dickensin kirjan parissa. Hän ei juuri pidä niistä. (Siis adverbeistä. Herra Kingin suhteesta punakyniin en ole yhtä tietoinen.) En minäkään yleensä, ja niitä olisi saanut karsia, mutta annan niiden (liiallisen ja turhan) käytön helpommin anteeksi kuin muita ilmaisuun liittyviä juttuja. Olin myös hivenen yllättynyt siitä, ettei Dickensin kirjoitustyyli itsessään ole kovin erikoinen tai erottuva, vaan hyvinkin kapea-alainen, paljon toki kertova ja sanoja viljelevä, mutta muuten kirjalliset, kauniin taiteelliset elämykset jäävät vähiin.

Mutta tulipa luettua! Nyt on voittajaolo! Minä tein sen! Kertokaapa te, ihanaiset ihmiset, jotka olette lukeneet enemmän Dickensiä, että ovatko herran kaikki teokset yhtä hitaita? Vai kannattaako minun jättää matkani herra Dickensin seurassa lyhyeen? (Vaikka ei tämä lyhyt matka ollut, luoja sentään, tähän yhteen Dickensiin mahtuu viisitoista Joel Haahtelan kirjaa!) Olisin halunnut rakastaa tätä kirjaa, mutta niin ei käynyt. Ne muutamat lipuvan miellyttävät hetket raskassoutuisella järvellä eivät valitettavasti riitä.

Lady Dedlock on sen tähden lähtenyt maalaistalostaan Lincolnshirestä ja luovuttanut sateelle, variksille, kaniineille, peuroille, peltopyille ja fasaaneille. On kuin entisten ja menneiden Dedlockien muotokuvat uppoaisivat silkkaa alakuloisuuttaan kosteisiin seiniin taloudenhoitajan kulkiessa vanhoissa huoneissa sulkemassa ikkunanluukkuja. Milloin isäntäväki seuraavan kerran jälleen tulee, sitä seurapiirimylly - joka paholaisen tavoin tietää kaiken menneestä ja nykyhetkestä mutta tulevasta ei rahtuakaan - ei osaa vielä sanoa. 

Alkuteos: Bleak House 1852-1853 
Julkaistu Suomessa: 1. painos 2006, lukemani kirja on Tammen 3. painos vuodelta 2012
Sivumäärä: 936    

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kärsivällisyyttä vaativa teos, jossa vilisee juonenpätkiä kuin verisuonia kehossa.   

PS. Vielä ehtii synttäriarvontaan mukaan! 

Kaksi vuotta armotonta menoa! (Arvontaa!)

Hyvät ihmiset (erityiskiitos niille ensimmäisille faneilleni siellä Mongoliassa), kiitos ja kumarrus, että olette jaksaneet viettää kanssani aikaa kirjojen ihmeellisessä maailmassa viimeiset kaksi vuotta. Blogini täytti kaksi vuotta jo huhtikuun puolessa välissä, mutta olen ollut:

a) (muka) kiireinen
b) laiska
c) tuota, siinä ne syyt taisivat olla.

Mutta (muka)kiireinen ja laiska! Se on paha yhdistelmä! Silloin ei pysty muistamaan/keskittymään/saamaan mitään aikaiseksi. Hätä ei ole tämän näköinen, eikä minkään muunkaan näköinen, sillä nyt on aika hoitaa pois syntymäpäivähulinat. (Oooh, kuulen, kuinka juhlitte siellä itseänne tainnoksiin! Mikä serpentiinin määrä! Mikä kuohuviinin ja limonadin määrä! Mikä naurun ja ilon määrä!) Ja se tarkoittaa tietenkin arvontaa! Wuhuuu!

Ennen arvontaan paneutumista minun täytyy hämmästellä sitä, että olen yhä täällä markkinoilla, kirjablogikojujen sekamelskassa mukana, kaksi vuotta blogini perustamisen jälkeen. Täällä minä edelleen pidän kojuani pystyssä, sitä huteraa ja kenoa, jonka repalainen kangaskatto lepattaa tuulessa, markkinakentän nurkassa, ehkä vähän syrjässä, ja toivon, että joku piipahtaa luonani, vaikka olenkin tällainen oman tieni kulkija. Minä tarjoilen sitä sun tätä, enimmäkseen sitä (Kingiä ja ulkomaisia herkkukasseja) ja vähemmän tätä (kotimaisia herkkukasseja.) Mutta täällä ollaan ja ihanaa, että käytte luonani! Kiitos, kiitos, kiitos! 

Myönnän, että varsinkin viime aikoina olen kärsinyt pienoisista motivaatio-ongelmista blogin pitämisen suhteen. Lukeminen kulkee tietysti mukanani joka päivä, sen kanssa ei ole ongelmia, mutta välillä kirjan arvostelu lukemisen päätteeksi on tuntunut pikkuiselta pakkopullalta tai muuten nihkeältä. Suurin syy tähän on se, että olen panostanut muuhun kirjoittamiseen paljon viime aikoina, ja se tavallaan syö näitä blogikirjoituksia. Jopa blogin lopettaminen on käynyt mielessäni, ei kovin vahvana ajatuksena, mutta käynyt kuitenkin. Silti, blogimarkkinoilla on niin paljon mukavia ihmisiä, että toistaiseksi olen oikein mielelläni mukana. Tällaista elämä on, aina ei ole hauskaa, ei edes joka päivä, mutta sitä varten täällä elämän suossa tarvotaan, että päästään taas kerran kiipeämään sinne hauskuuden mättäälle. Kun aloitin blogin, ajattelin, että jätän blogin yhdessä sormen naksautuksessa, mikäli se kyllästyttää tai tuntuu velvollisuudelta. Niin pitkällä ei toki olla, että olisin kyllästynyt tai että harrastus olisi muuttunut velvollisuudeksi. Tämä on kaikesta huolimatta kivaa puuhaa! Vielä kun saisin kitkettyä itsestäni pois liiallisen täydellisyyden tavoittelun - ei sillä, että olisin koskaan saanut aikaiseksi mitään täydellistä - niin asiat sujuisivat osaltani rennommmin.

Mutta nyt niihin palkintoihin! Tällaisilla pikkujutuilla ajattelin teitä lahjoa:

Korteilla ja tarroilla! Kortit voitte lähettää vaikka itsellenne ja tarrat voitte liimata jonkun otsaan. Ai että, kyllä perhostarra otsassa aina päivän pelastaa!

  

Sekä suklaalla (tietenkin, siis jos maltan olla syömättä sitä itse) ja muistilappulehtiöllä! Lehtiön takana on magneetti, joten sen voi kiinnittää jääkaapin oveen, tai vaikka sellaiseen puolisoon/lapseen/ystävään, joka sattuu olemaan hyvin vetovoimainen. (Kuten esimerkiksi minä.)

Tämä ruhtinaallinen setti lähtee kokonaan yhdelle onnelliselle voittajalle! (Ou jea, pidetään homma positiivisena.) Osallistukaa siis sankoin joukoin ja levittäkää arvonnan ilosanomaa haluamallanne tavalla! Kommentoimalla pääsee mukaan arvontaan. Jos olet lukijani/liityt lukijakseni saat kaksi arpaa, muussa tapauksessa yhden. (Muista jättää nimimerkkisi siinä tapauksessa.) Arvontaan osallistuminen päättyy  

sunnuntaina 18.5.2014 kello: 23.59.

Hip hei ja onnenpotkuja kaikille!

PS. Kirjapostaus on tulossa... hmm... ehkä loppuviikosta. Loppukuusta. Loppuvuodesta. Loppuelämästä. Jossain niillä main. On sellainen paksukainen ollut taas luvun alla, että huh huh!