Parrasvaloihin kadonneet

Luettu kirja: Varamies Otava 2014 Alkuteos: The Understudy (2005) Sivumäärä: 368

Kenelle: Lupsakkaa viihdekirjaa etsiville, brittihuumorin ystäville, kommellustarinoita janoaville.

Miksi: Menin kirjastoon ilman suunnitelmaa, ja minulla oli tunne, että olen lukenut kaikki maailman kirjat. (Tiedätte varmasti tuon tunteen?) Sovituksen lisäksi päätin palata vanhan tutun pariin. 

Kirjailija: Brittiläinen David Nicholls,englantia ja draamaa opiskellut herra, joka on myös käsikirjoittaja. Esikoisteos Kaikki peliin ilahdutti, ja suosittu, elokuvanakin tunnettu Sinä päivänä ihastutti allekirjoittanutta. Varamies on herran toinen romaaani, ja uusin tulokas, Yhtä matkaa, on ilmestynyt tänä vuonna.

Mistä kertoo: Näyttelijä Stephen C. McQueen on ikuinen varamies. Aviolitto on päättynyt kolmikymppisenä, oma tytär on hienosteleva nirppanokka, työura junnaa paikoillaan, oma koti on läävä, jossa ei ole jääkaappia, ei mene hyvin, ei, Stephen! Stephenillä on pieni (tosi pieni) rooli näytelmässä, jonka pääosaa esittää SUPER-HOT-SUOSITTU-OMG Josh Harper, joka pieree ruusun terälehtiä ja ryöhtäilee Beethovenin pianosonaatteja. Mutta Steve on Joshin varamies, tuuraaja, mikäli itse Walking SexMachine of The Year estyy pääsemästä näytökseen. Saako Stephen mahdollisuuden astua parrasvaloihin jonain päivänä? Entä löytyykö säpinää naisrintamalla, vai viekö Josh Harper kaikki maailman naiset?

Tunnelma: Reipas, hupsutteleva, kaunistelematon, kaksipuolinen, ripaus glamouria ja ojan pohjaa, menevää sanailua, kirja kuin elokuva, meheviä kohtauksia.  

Kirjailijan ääni: Sujuvasanainen ja nokkela Nicholls viihdyttää. Häntä on helppo kuunnella, huulen heitto on luonnollista, hän ei rakenna monimutkaisia juonikuvioita, vaan antaa asioiden mennä omalla painollaan. Nichollsissa on aitoutta, vaikka joissakin kohtauksissa on pienen pientä laskelmoinnin makua, ai että tämä näyttäisi hyvältä valkokankaalla romanttisessa komediassa. Vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nichollsista paistaa käsikirjoittajamaisuus, mikä tulee ilmi varsinkin dialogipainoitteisessa tekstissä.

Tarina: Kliseinen ja ennalta arvattava, mutta mitä se haittaa, en jaksa aina nipottaa. (Lopussa tarina välttää onneksi kaikista kliseisimmän vaihtoehdon.) Sitä paitsi Nicholls tekee asiansa tyylillä, omanlaisella ja vetävällä sellaisella. Tarina ei anna huikeita elämyksiä, mutta mukavia, pikku tuokioita hymyn kera, ja joskus me tarvitsemme sellaisia hetkiä. 

Henkilöt: Asiansa ajavia, sopivan rosoisia, mutta joista puuttuu se jokin, että heihin kiintyisi. Heidän kuulumisistaan on silti kiva lukea, vaikka he eivät tule lähelle. 

Lainattua: Ja nyt Stephen itsekin sai ansaita elantonsa teeskentelemällä, ja tilaisuuden tullen hän myös nautti siitä. Tietenkin hän oli tietoinen siitä, että näyttelijän ammatti oli huolestuttavan itsekeskeinen. Joskus häntä suorastaan nolotti, tai peräti hävetti, olla mukana niin typerässä, pinnallisessa ja jonninjoutavassa touhussa. Mutta hän koki vahvasti, että parhaissa esityksissä oli jotakin aitoa: taitoa ja jopa taidetta.

Kirjanmerkit: Kolme

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Katsoin jokin aika sitten elokuvasovituksen kirjasta Piiat. Pidin elokuvasta (jos antaisin tähtiä, niin kolme ja puoli) ja siitä, että se on hyvin uskollinen kirjalle, mutta se ei aivan tavoittanut minusta kirjan tunnelmaa. Miss Celia on elokuvassa oikeastaan juuri sellainen kuin olin kuvitellut, ja minua hieman harmitti, että Minnyn ja Miss Celian ystävyys jäi elokuvassa turhan vähälle huomiolle. Mutta hyvä elokuva! Me like it! 

Syyllisyyden taakka, lapsuudesta saakka

Luettu kirja: Sovitus Otava 2002. Alkuteos: Atonement (2001) Sivumäärä: 381

Kenelle: Historian havinaa mielellään kuunteleville, brittiläisestä tarinoinnista nauttiville, draaman ystäville.

Miksi: Olin pitkään sitä mieltä, että minä ja Ian McEwan emme koskaan kohtaisi kirjallisuuden loputtomalla tiellä, mutta toisin kävi. Yllättäen aloin (salakavalasti) kiinnostua herran tuotannosta, ja niin tapahtui eräänä päivänä, että hän tuli hevoskärryineen, päivää, päivää, saanko tarjota neidille kyydin, ja minä tyttö päätin ottaa tarjouksen vastaan. Niin sitä mentiin pölyisellä, kuoppaisella maantiellä, ja minä kuuntelin herran kertomuksia.

Kirjailija: Brittiläinen Ian McEwan on palkittu ja kiitetty kirjailija, joka sai vuoden 1998 Booker-palkinnon romaanillaan Amsterdam. Kirjailijan ura alkoi 1970-luvulla, ja tuotantoa on kertynyt mukavasti, toistakymmentä kappaletta. Sovitus on ilmestynyt myös elokuvana. 

Mistä kertoo: Tarina alkaa 1930-luvun Englannista. Briony on kolmetoistavuotias tyttö, joka kirjoittaa näytelmiä, pohtii syviä, haluaa kirjailijaksi. Hän sattuu näkemään isosiskonsa Cecilian ja perheen siivojaan pojan Robbien välillä jotain, mitä hän ei ymmärrä. Väärin tulkitsemisella on kauaskantoisia seuraamuksia. Tuleeko Brionystä silti kirjailija? Loppuuko lapsuus liian aikaisin? Mitä sota tuo tullessaan? Mihin koko perhe on menossa?   

Tunnelma: Herkkä, pohdiskeleva, tunteita tökkivä, kuin pikkupoika muurahaispesää kepillä, mitä kaikkea täällä kuhisee, elegantti, tyylikäs, vanhanaikainen, elokuvamaisilla kohtauksilla leikkivä, hidas, soljuva virta, heittäydy mukaan ja kellu toiseen aikaan.

Kirjailijan ääni: Ian McEwan on yksityiskohtainen kertoja. Joskus runsas yksityiskohtien viljely voi ärsyttää - onko minun todella pakko tietää, minkälaisia kyniä on pöydällä tai minkälaiset verhot roikkuvat ikkunassa -, mutta McEwan punoo yksityiskohdat kauniisti tekstiinsä, arkisia, pieniä asioita, kuin lasihelmiä, joista heijastuu jotain muuta, yllättävää, ja tämä tuo jännittävän kontrastin noin muuten mahtipontiselle kerronnalle. McEwan viihtyy pitkään ja hartaasti ihmisten mielissä, tutkailee ja kääntelee, antaa heistä ihon kaistaleita, repii ruvet auki, mitä muuta täältä voisi löytyä? McEwan ei laukkaa kilpaa tapahtumien kanssa, vaan hän jää sivuun katselemaan, kyntää vaon peltoon mietteliäänä, ei ole kiire minnekään, rauhassa kylvetään, sillä yksi, merkittävä tapahtuma voi olla riittävä ja ratkaiseva. Herra McEwan, perusteellinen tarinoitsija, joka luottaa dialogiin vain hätätapauksessa.  

Tarina: Olin ensimmäiset 200 sivua ihastunut, todella ihastunut. Nautin suunnattomasti tarinasta, sen hitaudesta, sen hiljalleen kasvavasta jännitteestä, Brionyn perheen kuvailemisesta, Brionystä itsestään, miten mahtavia ajatuksia, tuolla nuorella tytöllä! Kirjan toisella puolikkaalla mennään ajassa eteenpäin, käydään sotatunnelmissa, ja minä huomasin menettäväni suurimman kiinnostukseni. Tarina ei muutu huonoksi, mutta se kadottaa jännityksensä, ja siitä tulee vain "kyllä tämä sota on sitten hirveää" tyyppistä kuvausta, jota luin kohtuullisen mielelläni, mutta en ollut enää innostunut kirjasta. Ymmärrän, miksi ajanjakso on mukana, mutta silti,  miten voi kokea saman kirjan näin kahtiajakoisena? Ensimmäinen puolikas oli lähes täydellinen, toinen puolikas kuin eri kirjasta. Lopussa nähdään pilkahdus taas paremmasta. Takakannessa hehkutetaan kirjaa riipaisevaksi rakkaustarinaksi, mutta minulle tuo puoli oli yhtä tyhjän kanssa, ei riipaissut, ei. 

Henkilöt: Kolmetoistavuotias Briony on kirjan mielenkiintoisin henkilö, jossa on taikaa, mutta hänen ikääntyessään osa taiasta katoaa. (Käykö niin meille kaikille?) Pidin Brionyn perheen henkilöistä, heissä on kiehtovuutta ja salaperäisyyttä. Robbie sen sijaan on sangen unohdettava, vaikka hänelle annetaan tilaa olla esillä. Toki kirjaa voi tulkita kahdella tavalla, ja näin ollen, ehkä kaikki on tarkoituksellista. McEwanin henkilöissä (suurimmassa osassa) on kuitenkin kieltämättä säväyttävää karismaa.

Lainattua: Nämä tällaiset ajatukset olivat hänelle yhtä tuttuja ja lohduttavia kuin hänen polviensa täsmällinen muoto, niiden yhteneväinen, mutta keskenään kilpaileva, symmetrinen ja kaksipuolinen ulkonäkö. Ja ensimmäisen ajatuksen perässä tuli aina toinen, yksi mysteerio synnytti toisen: olivatko kaikki muut ihmiset tosiaan yhtä eläviä kuin hän? Oliko esimerkiksi Brionyn sisko yhtä arvokas ja tärkeä itselleen kuin Briony itselleen? Oliko Ceciliana oleminen yhtä värikästä kuin Brionyna oleminen? Oliko siskollakin jokin todellinen minuus murtuvan aallonharjan takana, ja miettikö hänkin sitä sormi naaman edessä?


Kirjanmerkit: Kolme ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:

Jep, yhtä hullu kuin ennenkin! Ja tiedättekö mikä on varma merkki siitä, että on Doctor Who-fani? Se, kun lukee kirjasta Josh seisoi kumarassa dalekin ääressä nyökytellen, vaikka oikeasti siinä lukee Josh seisoi kumarassa dekin ääressä nyökytellen. Ou jea!

Top Eleven Whatever Day: Doctor Who

Tämä teksti saattaa sisältää voimakkaita tunnekohtauksia

Olen maininnut muutaman kerran, että olen Doctor Who-fani. Että rakastan Stephen Kingiä, Doctor Who:ta ja jotain kolmatta, mikä on salaisuus. Ja koska Doctor Who on minulle niin tärkeä, ja blogissa on ollut hiljaisempaa viime aikoina, haluan omistaa Top-listan Doctor Who:lle. Sekopäisen, poukkoilevan listan, jossa ei ole mitään järkeä eikä järjestystä, mutta laitetaan numerot näön ja huvin vuoksi. Listaan mitä mieleen juolahtaa. Geronimo!

1. Olen uuden Doctor Who:n fani. Olen nähnyt kaikki kahdeksan kautta. Ensimmäisen kauden olen nähnyt kolme kertaa, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja seitsemännen kaksi kertaa, ja uusimman kerran. Mainittakoon, että 50 Years Specialin olen katsonut kolme kertaa. Ja katson toiset kolme kertaa lisää. (Vähintään.) Haluaisin katsoa klassisen, vanhan Doctor Who:n kokonaan, ja toivon, että se näytettäisiin joskus vaikka Yle Teemalla tai Areenassa. (vink, vink) Uteliaisuudesta olen katsonut kaksi pikkuruista jaksoa klassisen Who:n alkuajoilta. 

2. Matt Smith on Minun Tohtorini. Pidän Christopher Ecclestonista paljon, rakastan David Tennantia, joka on yksi suosikkinäyttelijöistäni muutenkin, mutta Matt. ON. MINUN. TOHTORINI. Pitkään olin sitä mieltä, ettei Tennantin Tohtoria ohita kukaan, ei ikinä, mutta toisin kävi. Matt Smith, my ultimate Doctor. Pitkin syksyä itkin ja nauroin hänen kanssaan, kun Yle (joka on jumala!) näytti Who:n uusintoja. Samalla alkoi tuorein kausi, onko elämää Matt Smithin jälkeen-kausi ja vaikka olin jollain tasolla innostunut Peter Capaldista ja uusista kasvoista, olin sydän auki ja valmiina toivottamaan vanhemman herran tervetulleeksi, jotain meni pieleen. En lämmennyt koko kauden aikana Capaldille, sydän jäi kylmäksi. Olen vähän huolissani. Silloin kun luovuin itku silmässä ensimmäistä kertaa Tennantin Tohtorista, järkyttyneenä ja peloissani (Doctor Who-maailmassa kaikki on suurta ja voimakasta!), apua, miten tuo yhdeksänvuotiaan näköinen kakara voi muka olla Tohtori, ei minulta kuitenkaan mennyt kuin muutama jakso todeta, että ahaa, tykkään tästä uudesta kaverista. Capaldin kanssa tätä ei ole tapahtunut. Apua. Capaldin Tohtori on siis heittämällä se vähiten mieluisin Tohtori minulle. Toivon, että hän nousee sieltä lähemmäksi kärkeä, sillä ero Eccleston-Tennant-Smith kolmikkoon on suuri.

3. Tästä voimme kätevästi lähteä pohtimaan sarjan kausia. En tiedä, johtiko kahdeksannen kauden epätasaisuus siihen, ettei Peter Capaldin Tohtori auennut minulle, tai se, etten välitä Clarasta sillä tavalla kuin muista, aikaisemmista kumppaneista. En näe tarvittavaa, sykähdyttävää kemiaa Claran ja uuden Tohtorin välillä. Danny Pink on uutena hahmona tylsä kuin suolaton aamupuuro. Kaipasin kauteen isompaa tarinalinjaa, ja olisin halunnut nähdä Missyä enemmän. (Loistava Missy!) Mukana on muutamia oikein hyviä jaksoja, mutta kokonaisuus on harvinaisen laimea Doctor Who:ksi. Pidän kaksiosaisesta finaalista, ja minusta tuntuikin, että kausi alkoi vasta siitä, vaikka siihen se jo loppui. Näin ollen, kahdeksas kausi on minulle selvästi heikoin kausi. Mutta muistakaa se, että Doctor Who on kuin Stephen King: heikompi tuotos voi olla parempi kuin monen muun häikäisevin hetki!

4. Entä ne parhaat? Tämä on vaikeaa. Mutta sanoisin, että kaudet neljä, viisi ja kuusi ovat suurimpia suosikkejani. Yksi, kaksi, kolme ja seitsemän ovat heti kintereillä.         

5. Myös Tohtorien kumppaneiden laittaminen järjestykseen on hankalaa. Helpoin asia on sanoa se, kuka on vähiten mieluisin kumppani, ja se on Clara. Hän on oikein nätti ja kiva ja suloinen ja söpö ja kaikkea, mutta hän on jäänyt minulle pelkäksi koristeeksi. En ole kiinnostunut hänestä, vaikka pidän hänestä. Outoa, eikö totta? Tänään, tällä mielellä, tällä tuulella, ykkössuosikkini on Donna Noble. Hänen jälkeensä tulevat the Ponds, Amy ja Rory, sitten Rose Tyler ja lopuksi Martha Jones. Marthasta pidän paljon enemmän kuin Clarasta. Sivuhahmoista River Song ja Jack Harkness ovat lyömättömiä.

6. Tästä saattaa tulla pisin postaus ikinä, mutta ei se haittaa, onneksi meillä on Tardis, jolla voi lennähtää ajassa taaksepäin.

7. Olen seikkaillut viime aikoina useaan otteeseen nettimaailmassa Who:n parissa, lukenut arvosteluja, katsonut videoita, etsinyt kuvia jne. Törmäsin ensimmäistä kertaa sellaiseen asiaan, että sarja luokitellaan ulkomailla children´s show:ksi. Ooh! Vihdoin selvisi, miksi olen niin viehättänyt tästä sarjasta. Koska olen ikuinen lapsi. I´m the Irene. I´m a writer. I´m from the planet Earth. I´m 33 years old and I´m the woman who will always cherish her inner child. You got a problem with that?Alkuperäinen repliikki menee näin: I'm the Doctor. I'm a Time Lord. I'm from the planet Gallifrey in the constellation of Kasterborous. I am 903 years old and I'm the man who's gonna save your lives, and all six billion people on the planet below. You got a problem with that? (Christmas Special 2007: Voyage of the Damned) 

8. Lisää lempisitaatteja! (Niitä on noin miljoona. Varoitan.) 

Allons-y! Geronimo! Fantastic! (10. 11. ja 9. Tohtori)

Planet Earth. This is where I was born. And this is where I died. The first nineteen years of my life, nothing happened. Nothing at all, not ever. And then I met a man called the Doctor. A man who could change his face. And he took me away from home in his magical machine. He showed me the whole of time and space.I thought it would never end. (Rose Tyler)


People assume that time is a strict progression of cause to effect, but, actually, from a non-linear, non-subjective viewpoint, it's more like a big ball of wibbly-wobbly... timey-wimey... stuff. (10. Tohtori)


I travelled across the world. From the ruins of New York, to the fusion mills of China, right across the radiation pits of Europe. And everywhere I went I saw people just like you, living as slaves! But if Martha Jones became a legend then that's wrong, because my name isn't important. There's someone else. The man who sent me out there, the man who told me to walk the Earth. And his name is the Doctor. He has saved your lives so many times and you never even knew he was there. He never stops. He never stays. He never asks to be thanked. But I've seen him, I know him... I love him... And I know what he can do.  (Martha Jones)


The Library. So big it doesn't need a name, just a great big "The". (10. Tohtori)

Spoilers. (River Song.)


When you run with the Doctor, it feels like it'll never end. But however hard you try you can't run forever. Everybody knows that everybody dies and nobody knows it like the Doctor. But I do think that all the skies of all the worlds might just turn dark if he ever, for one moment, accepts it. (River Song.)


Do you wanna come with me? 'Cause if you do, then I should warn you — you're gonna see all sorts of things.Ghost from the past. Aliens from the future. The day the Earth died in a ball of flame. It won't be quiet, it won't be safe, and it won't be calm. But I'll tell you what it will be: the trip of a lifetime! (9. Tohtori)


The thing is, Adam, time travel is like visiting Paris. You can't just read the guidebook, you've got to throw yourself in! Eat the food, use the wrong verbs, get charged double and end up kissing complete strangers! Or is that just me? (9. Tohtori)


Rose, before I go, I just want to tell you you were fantastic. Absolutely fantastic. And do you know what? So was I! (9. Tohtori)

You know when you see a photograph of someone you know, but it's from years before you knew them. It's like they're not quite finished; they're not done yet. Well, yes, the Doctor's here. He came when I called just like he always does, but not "my" Doctor. Now, my Doctor, I've seen whole armies turn and run away, and he'd just swagger off back to his TARDIS and open the doors with a snap of his fingers. The Doctor in the TARDIS. Next stop: everywhere. (River Song.)


Well, I died, and turned into a Roman. It's very distracting. (Rory Williams.)


Easier said then done. It's like, I had that one day with you, and I was going to change. I was going to do so much - Then I woke up the next morning, same old life. It's like you were never there. And I tried. I did try. I went to Egypt. I was going to go barefoot and everything. And then it's all bus trips and guidebooks and "don't drink the water", and two weeks later you're back home. It's nothing like being with you. I must have been mad turning down that offer. (Donna Noble.)


You know when sometimes you meet someone so beautiful — and then you actually talk to them and five minutes later they're as dull as a brick; but then there's other people. And you meet them and you think, "Not bad, they're okay," and when you get to know them ... their face just, sort of, becomes them, like their personality's written all over it, and they just — they turn into something so beautiful. Rory's the most beautiful man I've ever met. (Amy Pond)

I just want you to know, there are worlds out there, safe in the sky because of her. That there are people living in the light, and singing songs of Donna Noble. A thousand, million light years away. They will never forget her — while she can never remember. … But for one moment... one shining moment... she was the most important woman in the whole wide universe. (10. Tohtori)


Hello. I´m the Doctor. Basically... run. (11.Tohtori)

Bow ties are cool. (11. Tohtori) Tämä on nykyään minun elämäni tunnuslause. Niin kauan kun bow ties are cool, everything is cool. Ja ne ovat cooleja aina!


All of time and space; everywhere and anywhere; every star that ever was. Where do you want to start? (11. Tohtori)


Oh, look, a big mining thing. Oh, I love a big maining thing. See? Way better than Rio. Rio doesn't have a big mining thing.  (11. Tohtori)


Never ignore coincidence. Unless, of course, you’re busy. In which case, always ignore coincidence. (11. Tohtori)

The way I see it, every life is a pile of good things and bad things. The good things don’t always soften the bad things, but vice versa the bad things don’t always spoil the good things or make them unimportant. And we definitely added to his pile of good things. (11. Tohtori)

It's funny, I thought, if you could hear me, I could hang on, somehow. Silly me. Silly old Doctor. When you wake up, you'll have a mum and dad, and you won't even remember me. Well, you'll remember me a little. I'll be a story in your head. But that's OK: we're all stories, in the end. Just make it a good one, eh? Because it was, you know, it was the best: a daft old man, who stole a magic box and ran away. Did I ever tell you I stole it? Well, I borrowed it; I was always going to take it back. Oh, that box, Amy, you'll dream about that box. It'll never leave you. Big and little at the same time, brand-new and ancient, and the bluest blue, ever. (11. Tohtori) 

The universe is big, it's vast and complicated, and ridiculous. And sometimes, very rarely, impossible things just happen and we call them miracles. And that's the theory. Nine hundred years, never seen one yet, but this would do me. (11. Tohtori)


So that was the year of the slow invasion, when the Earth got cubed and the Doctor came to stay. It was also when we realised something the Shakri never understood. What cubed actually means. The Power of Three. (Amy Pond)


I walked away from the Last Great Time War. I marked the passing of the Time Lords. I saw the birth of the universe, and I watched as time ran out, moment by moment, until nothing remained. No time, no space – just me. I've walked in universes where the laws of physics were devised by the mind of a madman. I've watched universes freeze and creations burn. I have seen things you wouldn't believe. I have lost things you will never understand. And I know things. Secrets that must never be told, knowledge that must never be spoken, knowledge that will make parasite gods blaze! SO, COME ON, THEN! TAKE IT! TAKE IT ALL, BABY! HAVE IT! YOU HAVE IT ALL!! (11. Tohtori)


Sometimes it's like I've lived a thousand lives in a thousand places. I'm born, I live, I die. And always, there's the Doctor. Always I'm running to save the Doctor. Again and again and again. And he hardly ever hears me. But I've always been there. (Clara Oswald)


The first face this face saw. We all change. When you think about it, we're all different people all through our lives, and that's okay, that's good, you gotta keep moving, so long as you remember all the people that you used to be. I will not forget one line of this. Not one day. I swear. I will always remember when the Doctor was me. (11. Tohtori) Ehdoton suosikkisitaattini tällä hetkellä, katkeransuloinen, sydäntä särkevä ja kuitenkin niin ihana.) 

9. Suosikkijaksojani on myös kauhea määrä! Mutta mainitsen pari joka kaudelta: The Empty Child, The Long Game (kausi 1), The Girl in the Fireplace, Army of Ghosts (kausi 2), Blink, The Sound of Drums (kausi 3), Silence in the Library, Turn Left (kausi 4), The Eleventh Hour, The Pandorica Opens (kausi 5) (Välihuomautus: tämä on mahdotonta!), The Impossible Astronaut, The Girl Who Waited (kausi 6), The Power of Three, The Angels Take Manhattan (kausi 7), Flatline, Dark Water (kausi 8). Mutta kuten tuolla keskellä huutelin, tämä on mahdoton tehtävä, sillä Matt Smithin kausilta käytännössä joka jakso on minulle lempijakso. ( I know I´m such a fangirl.)     

10. Vaikka kahdeksas kausi ei ole mielestäni niin hyvä kuin aikaisemmat kaudet, odotan silti innoissani jouluspesiaalia. Se tulee Suomen televisiosta 28.12, ja se on ehdottomasti minun jouluni kohokohta. En voi uskoa, että siitä kun Matt Smith lähti - tähän pulleita kyyneliä ja juokseva, punainen nenä - tulee kuluneeksi vuosi. The Time of the Doctor ja The Doctor, The Widow and The Wardrobe ovat tärkeimmät joulujaksoni. Pidän kyllä kaikista muistakin.

11. Miksi sitten Doctor Who on minun ohjelmani? (Sen lisäksi, että se on ilmeisesti lastenohjelma. Välillä yllättävän synkkä lastenohjelma.) Koska Doctor Who:ssa on taikaa. Koska Doctor Who on ohjelma, joka saa uskomaan, että se on totta. (Se on, eikö niin? Odottelen täällä kaivon reunalla istumassa, kumisaappaat jalassa, Tohtoriani saapuvaksi, joko tulet, raggedy man? Or any man?) Se itkettää ja naurattaa, se vie mukanaan, se saa uskomaan ihmeisiin, se ihastuttaa upealla musiikillaan, se näyttää sinisistä sinisimmän, se uskoo minuun ja sinuun, se on seikkailu, jota universumi tarvitsee. Ja minä menen mukana.        

Loppuun vielä mahtava video. Olen saattanut katsella tämän muutaman kerran. Ja anteeksi, ettei missään ollut mitään järkeä. Siis mikäli onnistuit selviämään tänne asti.

PS. Cardiffin kuvat ovat siskoni ottamia ja hänelle kuuluvia. Kiitos sisko kuvista, love you!

PPS. Pitäisikö muuttaa blogin nimeksi Kingiä, kahvia ja Tohtori?

Naisten kokoontumisajoissa... ja vähän miestenkin

Luettu kirja: Mimmit Bazar 2014. Arvostelukappale. Alkuteos: Muchachas 2014. Sivumäärä: 361

Kenelle: Hupsuille. (Kuten minä.) Särmikkäämmän viihdekirjallisuuden ystäville, synkempää aikuisten tyttökirjaa etsiville, ranskalaisuutta kestäville.

Miksi: Ihana, vanha tuttu Katherine Pancol hurmasi edellisellä trilogiallaan, joten uutta Pancolia ei voi ohittaa.

Kirjailija: Ranskassa pitkän kirjailijan uran tehnyt Katherine Pancol valloitti kotimaamme muutama vuosi sitten. Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin tekivät kokonaisuutena allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen. Marokossa syntynyt rouva Pancol on työskennelleyt myös journalistina ja opettajana.  

Mistä kertoo:  Mimmit on uuden trilogian avausosa, jossa tapaamme aikaisemmasta trilogiasta tuttuja henkilöitä, mutta nyt mukaan liittyy uusi tuttavuus, kolmekymppinen Stella, joka elelee normaalia, vaatimatonta elämäänsä maaseudulla poikansa Tomin kanssa. Mimmit valottaa Stellan rankkaa menneisyyttä sekä nykyhetken hankalia tilanteita. Miten Stella liittyy Joséphineen, Hortenseen ja kumppaneihin? 

Tunnelma: Kirja, joka kosiskelee kyynelkanaviasi, tule, tule, kyynel, vuoda minulle, minä olen täynnä tunnetta ja paloa, itke itsesi uneen ja muistele minua, kipeitä kertomuksiani, antaudu minulle, minä olen pehmeä ja kova yhtä aikaa, suklaata ja toffeeta, sopiva monenlaiselle naiselle, kuuntele minua, anna minun lohduttaa, mutta itke silti vuokseni, ole hyvä, lukijani, ota minut vastaan sellaisena kuin olen, kauniina ja rumana, kirja, joka yrittää kaikkea tätä, mutta lopussa kaikuu tyhjyys sydämessä.   

Kirjailijan ääni: Pancol on yleensä voimallinen kertoja, rempseä, menevä, oman tiensä kulkija, mutta Mimmeissä Pancol on yllättävän haalea, kalpea, varjo entisestä itsestään. Hän on ajoittain kömpelö, varovainen, eikä uskallusta ja rohkeutta ole totuttuun tyyliin. Mitä tapahtui, rouva Pancol, kuka puhalsi täydellisen heittäytymisen teistä pois, mihin se leijaili, mihin se laskeutui? Kiiruhtakaa hakemaan se takaisin, se teki teistä Katherine Pancolin! Toki Pancolin tunnistaa Pancoliksi, ja mukana on paljon häntä itseään, mutta sellainen päätön (hyvällä tavalla) tajunnanvirta jää Mimmeissä taka-alalle. Nyt kerronta on suorempaa, helpompaa, etenevämpää, hillitympää. Kirjan nimikin on tylsempi kuin aikaisempien kirjojen.  

Tarina: En ymmärtänyt, mitä Joséphine ja Hortense tekevät tässä kirjassa. He vilahtavat kirjan alkupuolella, kertovat hiukan kuulumisiaan, joissa ei ole mitään uutta ja katoavat sumuun. Stellan ympärille kietoutuva tarina on näennäisesti raju(hko), mutta kliseinen. Uudelle lukijalle kirja on varmasti outo, sekava kokemus, sillä tarinan pätkiä alkaa ja sitten ne unohdetaan. Vaikka olen vanha lukija, en pitänyt tarinan rakenteesta. Myös tarinan lyhyys hämmästyttää: Pancolin aikaisemmat tarinat ovat runsaita, pitkiä ja nautinnollisia, Mimmit on lyhyt huitaisu. (Jota silti luin pitkään, mikä kertonee, ettei tarina imenyt minua mukaansa.) Suuri pettymys, myönnän sen.    

Henkilöt: Stella on Pancolin hahmoksi epäkiinnostava. Jokin hänessä vaivaa, ehkä se, että hän on liian tavallinen Pancolin hahmoksi. Stellaa tukevat henkilöt ovat joko unohdettavia tai mustavalkoisia, nopeasti kokoon kyhättyjä ihmislatoja, joiden läpi tuuli puhaltaa. Olisin mielelläni lukenut koko kirjan ennestään tutuista hahmoista; en lämmennyt Stellalle missään vaiheessa.  

Lainattua: Stella kuljetti sormiaan äidin käsivarrella. Hän hyväili mustelmia kuin parantaakseen turvonneet kohdat. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä: miksi näitä sanotaan mustelmiksi vaikka nämä ovat kellertäviä? Mutta hän ei uskaltanut. Hän toivoi vain, että iho paijaamalla siliäisi ja muuttuisi taas heleäksi.  

Kirjanmerkit: Kaksi kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:  En kestä! Sataa lunta. En kestä! Doctor Who:n uusinnat päättyvät tällä viikolla. (Matt Smith´s Doctor is my Doctor!) Muuten kaikki hyvin Irenen valtakunnassa.

Hyvän mielen putiikki

Kuukauden sisustusvinkki: Sekalaisia (super)tarpeellisia tavaroita ja 90-luvun kirja. Tosi trendikästä!

Wou! Taas on tovi vierähtänyt, mutta kuten (toivottavasti) muistatte, olen nykyään todella hidas. Ja kun lukee tuollaista 700 sivuista teosta (jollainen sinällään on minulle peruskirjan mitta) ja etenee sitä noin kolmenkymmenen sivun päivävauhtia, aikaa saattaa kulua viikko jos toinenkin. Mutta nyt mennään hissukseen ja sillä sipuli, punajuuri ja keltavahvero!

Uuh, ja hän päätyi lukemaan Stephen Kingiä. Kolmas King noin viiden kuukauden sisällä, uhkaako tämä riistäytyä käsistä? Huomasin kaipaavani herra Kingin maailmaan, koska lukeminen oli tuntunut hivenen takkuiselta pitkin syksyä, joten ajattelin ja toivoin, että King, jos kuka, sytyttää lukemisen liekin täyteen roihuun. Lähikirjastosta tarttui mukaani Tarpeellista tavaraa, jonka olin suunnitellut lukevani vasta King-taivallukseni viimeisillä metreillä, sillä minulla on periaate, jonka mukaan elokuvina tai tv-sarjoina kokemani King-tarinat luen vasta sitten, kun olen kahlannut täysin koskemattoman tuotannon läpi. Olen jo rikkonut tätä periaatetta aikaisemmin, ja koska lähikirjastoni King-osasto hupenee käsissäni, joudun välillä tekemään kompromisseja. Olen nähnyt Tarpeellista tavaraa elokuvana muutama vuosi sitten, ja myönnän, ettei tuo leffa kuulu King-suosikkeihini, mutta lähdin silti lukemaan kirjaa avoimin mielin.

Tervetuloa Castle Rockiin, Kingin omaan pikkukaupunkiin, tule, tule, ja tapaa joukko kaupungin omalaatuisia asukkaita. Eräälle kadulle ilmestyy uusi kauppa ja sen salaperäinen omistaja Leland Gaunt. Mutta mitä kummaa tuo kauppamies myy? Ehkä jotain sellaista, jota olet aina halunnut, mutta jota on vaikea saavuttaa, jotain sellaista, jotain tarpeellista, jokin tavara tai asia, jonka haluaminen tykyttää otsassasi kuin toinen, minikokoinen sydän. Kuunnellako tuota toista sydäntä? Mitä jos tuo tavara tai asia löytyy herra Gauntin kaupasta ja sopuhintaan? Tai niin sinä aluksi luulet, että kyseessä on kätevä sopukauppa. Oi, oi, tule, tule, osta, osta, nauti, nauti, mutta muista, että tämä ostopäätös vaatii pikkuruisen lisähinnan, aivan pienen, harmittoman kepposen jollekulle. Ole huoleti, kukaan ei saa tietää, mutta se on tehtävä, mikäli mielit pitää ostamasi asian. Ja niin sitä mennään, Castle Rock vapisee kohta liitoksistaan! Näetkö, tuossa menee pikkupoika Brian Rusk, astelee ensimmäisenä uuteen kauppaan, ja hänestä kaikki lähtee liikkeelle. Menetkö sinä seuraavaksi?

Tarpeellista tavaraa ottaa heti alusta mukaansa, nyt lähdetään shoppailemaan! Tarinan kuvio piirtyy esiin nopeasti ja tuon kuvion syntymistä katsotaan yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Alku on mainio ja kiinnostava, mutta jonkin ajan kuluttua tulee lievä kyllästyminen, mitä jos en jaksa enää shoppailla? Henkilöhahmoja on järkyttävä määrä, mikä ei ole minulle ongelma, mutta jokin Kingin hahmokerronnassa tökkii tällä kertaa, vaikka mies on yleensä loistovedossa hahmojensa kanssa. Hahmot jäävät ohuiksi, jopa päähahmot, sheriffi Alan Bangborn ja hänen naisystävänsä Polly Chalmers. Heillä molemmilla on vaikuttava taustatarina, mutta luulen, että lukemattomien sivuhahmojen esiintyminen syö heidän olemuksestaan puolet.

Ja se kuvio! Sama tarinakuvio, monta kertaa, eri henkilöillä. Vaikka Kingin kerronta on letkeää ja mukaansa tempaavaa, niin saman kuvion toistaminen useamman kerran saa vannoutuneenkin King-fanin huokailemaan. Tarpeellista tavaraa voisi olla loistava novelli tai pienoisromaani. Isona, pahana romaanisutena se on kehno, siitä huolimatta että se jaksaa puhkua ja puhaltaa lukijan kasvoihin viimeisille sivuille asti. Olenko ollut yhdenkään King-kirjan jälkeen sitä mieltä, että kirjassa olisi typistämisen varaa? En varmasti. Nyt olen. Herra King, Tarpeellista tavaraa on liian pitkä.

Tarpeellista tavaraa on jossain määrin tahattoman koominen ja tönkkö. Kauhuaspektit (tai mitkä lie), vähäiset sellaiset, ovat tökeröitä, kliseisiä ja naurettavia. Toki kirjassa on kyse nimenomaan ihmisistä ja heidän synkistä puolistaan, eikä itse puhtaasta kauhusta. Jokin vaivaa myös Kingin kynän jälkeä; se on ajoittain epävarmaa ja kömpelöä. Kingin tutut oivallukset piristävät ja paikkaavat. En ole muistaakseni ikä päivänä kiinnittänyt huomiota Kingin kirjoissa sanojen toisteisuuteen, mutta nyt kiinnitin; tyypit aina rupesivat tekemään jotain. Useassa kohtaa tuo rupeamisen käyttäminen oli turhaa. Ja niin, hauska yksityiskohta: Tarpeellista tavaraa on ensimmäinen teos, jonka King kirjoitti kuiville päästyään. Hmm. Ehkä hänellä oli käynnistysvaikeuksia? Onneksi ote löytyi myöhemmin.            

Olen lukenut noin 43 Stephen Kingin kirjaa. Yhä on lukematta ainakin parikymmentä tuotosta. Ja vaikka Tarpeellista tavaraa ajaa asiansa lukukaverina, kohtuullisen helppona sellaisena, jolla on brutaali virne suupielessään, täytyy myöntää, että se on yksi heikoimmista Kingeistä, jonka olen lukenut. Mutta muistakaa se, että Kingin niin sanottu heikko kirja voi olla parempi kuin monen muun se paras. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä!       

Alkuteos: Needful Things (1991)

Julkaistu Suomessa: Tammi 1992

Sivumäärä: 734

Lainattua: Hän siveli omistussanojen riviä sormillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Hän tunsi jälleen olevansa rauhallinen... melkein. Kortti ei vielä ollut hänen. Tämä oli vasta eräänlainen... koeaika. Brian ei ollut aivan varma, mikä se oli, mutta tiesi että se liittyi jotenkin uneen, josta hän oli juuri herännyt, ja hän oli varma että tietäisi kun aika
(huomenna? myöhemmin tänään?)
koittaisi.



 

Neljä pientä tyttörukkaa

Luin kesällä Ann-Marie MacDonaldin upean Linnuntietä, jonka jälkeen halusin lukea kirjailijattaren esikoisromaanin mahdollisimman pian. Muutama kuukausi vierähti, kunnes MacDonald kutsui; tämän kanadalaisneidon viettelevää ja hypnoottista laulua ei voinut vastustaa kauan, vaan hänen sanasäveliensä lampeen oli sukellettava ja kylvettävä mustetahraisten lumpeenkukkien joukossa. Olen heikko! Kun tapaan kirjailijan, joka antaa minulle osan itsestään - ole hyvä, ota tästä, timanttikide sielustani - ja kertoo samalla hienoa tarinaa, palaan (yleensä) melko pian saman kirjailijan pariin. En jaksa kovin pitkään vastustaa kiusausta lukea lisää. Näin on käynyt mm. Sarah Watersin, Chimamanda Ngozi Adichien ja Donna Tarttin kanssa. Ja nyt MacDonaldin, jolta on toistaiseksi ilmestynyt suomeksi kaksi kirjaa. Luettu on, molemmat, mutta löysin ilouutisia! MacDonaldilta on julkaistu vasta uusi romaani, muutamia viikkoja sitten, ajatella! Ehkä Adult Onset kääntyy suomeksi jo ensi vuonna, kuka tietää! Toivon niin!  

Armon yön kansi on todella mielenkiinnoton (ysäri?), ei sytytä minua, mutta toisaalta, kansi on vain pintaa. Mutta olisinko lainannut kirjan herätelainana, kirjailijaa tietämättä? Epäilen. Joskus kannella on väliä. (Hyi minua, pinnallista ihmistä!) Onneksi olimme tuttavia MacDonaldin kanssa.

Armon yö sijoittuu enimmäkseen 1900-luvun alkupuolen aikoihin, kanadalaiseen pikkukaupunkiin. Tarina alkaa kun nuori pianonvirittäjä James rakastuu yllättäen asiakkaansa tyttäreen. Tytär on hyvin nuori, eri rotuinenkin, mutta Materiasta tulee silti Jamesin vaimo. Pikkuhiljaa näiden kahden perhe kasvaa, oi, oi, syntyy ihana Kathleen, tyttö, jonka olemuksesta valuu musiikkia, sitten Mercedes ja Frances, hyvä ja paha, paha ja hyvä, ja lopuksi Lily, salaperäinen, pikkuinen jalkapuoli Lily. Mitä kaikkea vuodet vierittävät Piperin perheen niskoille?

Minulle Armon yö tuli hyvään saumaan, sillä lukemiseni oli hivenen takkuillut, ja tämä kirja veti minut alusta asti draaman maailmaansa. Armon yö on pimeä perhesotku, jonka kätköistä ja sokkeloista ei montaa öljylamppua löydy matkaa valaisemaan. Tässä on yö, joka on massiivinen, vanha kartano, ja sen nurkissa lymyää hämähäkkien ja hiirien lisäksi jotain vääristynyttä. Yö, josta putoaa intohimoa ja tunteita pisaroina, kartano, jonka katto vuotaa mustia kyyneleitä.

Armon yö on erilainen kuin Linnuntietä. Näin tietenkin pitää olla, mutta näiden kahden kirjan välinen kontrasti tyylin suhteen on räikeä. Kirjailijan toki tunnistaa samaksi, siitä ei ole huolta, mutta Armon yössä paistaa tietynlainen hapuileva kirjoittamisen kuu; välillä se on kaunis ja hopeisen kirkas, kunnes yhtäkkiä se peittyy epämääräiseen sumuun, aivan kuin MacDonald ei tietäisi, mitä hän haluaa tekstillään sanoa. Linnuntietä on uskomattoman kypsä, täydellisen elegantti punainen kuu, jota haukkailee tyytyväisenä kuin kirpeän makeaa omenaa. Armon yö ei ole yhtä ihastuttava kokemus, mutta se on kiehtova ja koukuttava joka tapauksessa. Armon yö on viihteellisempi teos, jonka sävy pysyy kuitenkin harmaana.

MacDonald kirjoittaa jo esikoisensa parissa kauniisti, lausehelmiä ripotellen sinne tänne. Kaikki ainekset ovat olemassa, mutta kanadalaisen taito punoa ne hienoksi koruksi on vielä osittain hukassa; helmet sinkoilevat pitkin lattioita, kilahtelevat toisiinsa, osa juuttuu puulattian koloihin, osa vierii lipaston alle näkymättömiin. Armon yössä pilven reuna on rosoinen ja hiomaton, se tihkuttaa enemmän raivoa ja hulluutta kuin sen myöhemmin syntyvä sisarensa. Teos on raakile, mutta hyvällä tavalla, se poukkoilee, se ei jaksa keskittyä tarpeeksi, on niin paljon kerrottavaa. Tämä tulee ilmi varsinkin henkilöhahmoissa. Hahmot ovat erittäin kiinnostavia, mutta MacDonald kaivertaa heistä esiin ainoastaan kaistaleita. Aivan kuin osa hahmon ihosta jäisi huurteen taakse. Tarinan eräässä vaiheessa poiketaan sivupolulla Piperin perheen ulkopuolella, mitä pidin turhana ratkaisuna; tuon sivupolun olisi voinut sisällyttää voimakkaammin Piperin perheeseen.   

Loppujen lopuksi, MacDonald suoriutuu urakastaan mainiosti. Pienistä puutteistaan huolimatta Armon yö pitää otteessaan. Se ei ole yhtä unohtumaton kuin Linnuntietä, mutta minun lukuväliini se sopi erinomaisesti.

Neljä kirjanmerkkiä!

Alkuteos: Fall on Your Knees (1996)

Julkaistu Suomessa: Tammi 1999

Sivumäärä: 608           

Lainattua: Ploink, ploink, ploink, paukkuivat pianon koskettimet keskiyölläkin. Ei enää mitään lapsellisiakaan nokkeluuksia, ei kurittomia laulun pätkiä, vaan pelkkiä riitasointuja. Kiukuttelua. Mikä siinä, antaa tytön uuvuttaa itsensä. Plink, plonk, plank aamuyöhön asti. Aamuisin James nousi pukkisängystään ihan kuin olisi nukkunut oikein hyvin, pakkasi omat eväänsä, taputti vaimoaan päälaelle ja pyöräili töihin raudankovilla renkailla.
  

Kahden suosikin kohtaaminen - Ruiz Zafón vs. Adichie

Kertakaikkiaan! Nyt blogataan niin että uudet pinkit hiusraidat heiluvat! (Olen halunnut sellaiset mustien hiusteni joukkoon iän kaiken, ja nyt löysin sellaiset sopivat tekohommelit, niin ettei tarvitse alkaa läträtä järkyttävällä määrällä hiusväriä. Ja jos nämä tuntuvat yhtä ihanilta pidemmän päälle, laitan pinkkiä pysyvästi päähäni.)

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, ja kaikenlaisia ajatuksia on käynyt mielessäni, myös se iso paha susi, joka uhkailee ja väläyttelee hampaitaan, ehkä sinun olisi parasta lopettaa. Niin. En tiedä. Välillä olen ollut täysin varma, että lopetan, mutta sitten on tullut tunne, sellainen outo, kutkuttava tunne, että älä nyt kuitenkaan. Punahilkka se siellä huutelee kainolla äänellään, kyllä sinä yhä pidät tästä touhusta. Kumpaa kuunnella, sutta vai Punahilkkaa? Tällä hetkellä kuuntelen ääntä Punahilkan, se soi kirkkaammin sielussasi. Ja otan niin rauhassa kuin haluan! Ja kirjoitan niin huonosti kuin haluan! Ei jokaisen bloggauksen tarvitse olla maailmaa mullistava! (Ei sillä, että niistä aikaisemmista olisi yksikään ollut yhtään sellaiseen suuntaava.)

Tässä tulee kaksi viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut. Enkelipelin luin syyskuun puolen välin tienoilla ja viimeisimmät viikot olen viettänyt Puolikkaan keltaisen auringon kanssa. Olen ollut siis käsittämättömän hidas, mutta kun on ollut tuota muuta elämää ja silleen! Enkä ole vieläkään löytänyt sitä parhainta lukuintoani, joten olen hidas myös vastaisuudessa.

Alkuteos: El juego del ángel 2008

Julkaistu Suomessa: Otava 2009

Sivumäärä: 607

Lainattua sivulta sata: Avasin silmäni. Puunpaksuiset kivipylväät kohosivat hämärässä paljasta holvia kohti. Pölyiset valonsäikeet lankesivat viistoina huoneeseen ja toivat esiin loputtoman rivin makuulavereita. Pieniä vesipisaroita irtosi jostain korkeuksista kuin mustia kyyneleitä ja tipahteli lattiaan äänekkäästi kajahtaen. Hämärässä huoneessa haisi home ja kosteus.

Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón hurmasi minut toissa kesänä Tuulen varjollaan, ja siitä asti kirjailija on ollut mielessäni. Ehdin reilun vuoden aikana käydä useasti ihmettelemässä kirjastossa miehen hyllypaikkaa vain todetakseni, että kylläpä hänen kirjansa ovat aina lainassa! Kunnes taannoin tajusin, että olin muistanut herran sukunimen väärin; ei pelkkä Zafón vaan Ruiz Zafón. Saa sitä käydä etsimässä kerta toisensa jälkeen väärästä paikasta!

Enkelipeli on itsenäinen teos, mutta se on tavallaan toinen osa Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa. Harmittaa, että minulla meni niin pitkä väli Tuulen varjon ja Enkelipelin välillä, sillä en enää muistanut niin hyvin ensimmäistä kirjaa, ja luulen, että osa Enkelipelin viittauksista Tuuleen varjoon menivät ohi. Mutta toki löysin yhtäläisyyksiä paljon, vaikka unohdus oli hiipinyt salakavalana mieleeni, puolihuolimattomana murtovarkaana, joka vie osan kullatuista muistoista, mutta ei halua/osaa/viitsi viedä kaikkea.

Enkelipeli kertoo kirjoista ja kirjoittamisesta, rakkaudesta ja 1900-luvun alkupuolen Barcelonasta ja näiden asioiden mystisestä olemassa olosta. Tarinassa seurataan kirjoittajalahjakkuuden David Martinin elämän kipeitä vuosia, tutkitaan hänen ja hänen kirjoittamisensa sielua, lauletaan synkän kaunis oodi vanhalle Barcelonalle. Enkelipeli on purjehdus ihmisen sielun tummemmille vesille, mutta se on melko turvallinen ja kepeähkö matka loppujen lopuksi. Kun purjevene lipuu takaisin sielun satamaan, ei matkalaisen (pinkki!) tukka ole juuri tuulessa tuivertunut tai merivedestä kostunut.

Tuulen varjo oli koukuttavan lempeä ja surumielinen mysteeri, ja Enkelipelissä on samoja elementtejä, joskin sen yleistunnelma on harmaasävyisempi ja goottimaisempi. Kirjan takakannessa tarinaa luonnehditaan kauhukertomukseksi, mutta ei nyt liioitella. Jollain tavalla Enkelipeli on rujompi kuin edeltäjänsä ja sillä on kaikki mahdollisuudet olla jopa Tuulen varjoa parempi. Se ei ole sitä, vaikka onkin kiinnostava ja ajoittain jälleen kerran erittäin kauniisti kirjoitettu; Ruiz Zafónin tunnelmointi ja kirjan maailman henkiin herättäminen ovat erinomaisessa hallinnassa. Enkelipelin tarina ei yllä mystisyydessään ja koukuttavuudessaan isosiskonsa rinnalle ja on muutenkin hiukan ontto lukukokemus.

Hahmoissa ei ole syvyyttä tai mielenkiintoa tarpeeksi. Pidin silti kirjasta ja viihdyin sen sivuilla kohtalaisen hyvin, mutta jäin kaipaamaan enemmän. Tarina on turhan heppoinen ja helposti särkyvä, ja sirpaleet, jotka lojuvat lattialla sekalaisessa muodostelmassa, aiheuttavat hämmenystä ja sitä huomaa kysyvänsä itseltään, mitä nämä sirpaleet tekevät tässä tarinassa? Kirja, joka viihdyttää, mutta lopputulos on keskeneräisen oloinen. Kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

Seuraavaksi Afrikkaan ja Nigeriaan, woot, woot, pysytkö mukana, tästä bloggauksesta saattaa tulla pitkä kuin pyhiinvaelluksesta!

Alkuteos: Half of a Yellow Sun 2006

Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2009

Sivumäärä: 608

Lainattua sivulta kolmesataa: "Yes, mama." Ehkä Ugwu vain kuvitteli, että isännän äiti pani poikansa ruokaan jotain dibialta saamaansa rohtoa. Ehkä Olanna oli oikeassa eikä musta kissa merkinnytkään mitään vaan oli vain jonkun naapurin kissa, vaikka Ugwun tietämän mukaan kenelläkään naapureista ei ollut kissaa, jonka silmät hehkuivat kellanpunaisina. 

Adichieen ihastuin syvästi noin vuosi sitten, kun Purppuranpunainen hibiskus kukki minulle kauneimmillaan. Sittemmin luin kaksi muuta hänen kirjaansa, ja ainoastaan Puolikas keltaista aurinkoa oli kokematta. Nyt on sekin kahlattu läpi, mikä tarkoittaa sitä, että olen lukenut Adichien tuotannon kokonaan. Suosikkejani, kyllä, tämä ihastuttava neiti! Uutta teosta odotellessa! Puolikas keltaista aurinkoa voitti vuoden 2007 Orange-palkinnon.            

Puolikas keltaista aurinkoa on kertomus Nigerian levottomuuksista ja Biafran sodasta 1960-luvulla, mutta ennen kaikkea se on kertomus ihmisistä ja heidän kohtaloistaan uhan alla, sekä tietenkin toivosta ja rakkaudesta. Purppuranpunaista hibiskusta lukiessani kaipailin enemmän taustaa Nigerian menneisyydelle, ja nyt kun sitä sain, jotain hassua tapahtui; en ollut enää niin kiinnostunut.

Myönnän, että painin suurien keskittymisvaikeuksien kanssa Puolikkaan keltaisen auringon aikana, mutta luulen, että vaikka niitä ei olisi ollut, en olisi kietoutunut kirjan maailmaan aivan samalla tavalla kuin muihin Adichien romaaneihin. Jotenkin jäin leijumaan kirjan ulkopuolelle yksinäisenä langanpätkänä, kuin värikkäästä ryijystä purkautuneena, eikä kukaan - en minä, eikä kirjailija - halunnut ommella minua takaisin paikoilleen, ja lopulta minä irtosin ja leijailin jonnekin lattialistojen juureen. Minulla oli ulkopuolinen olo käytännössä koko kirjan ajan, ja yksi syy tähän lienee se, että Adichien henkilöhahmot jäivät etäisiksi. En saanut kenestäkään otetta, en kiintynyt kehenkään.

Puolikkaasta keltaisesta auringosta puuttuu mielestäni se kauniin lumoava, osittain lyyrinen Adichien hento ote, joka oli viehättänyt minua aikaisemmin. Kirja antaa muutamia välähdyksiä näistä taidoista, muuten se on suoraviivainen romaani, jonka kiinnostavuus saattaisi olla vieläkin vähäisempi, mikäli kirjan tapahtumapaikkana ei olisi Afrikan maaperä. Mietin myös, että mitä kirjasta jäisi käteen, jos levottomuudet ja sotatapahtumat riisuttaisiin tarinan käsistä kuin silkkihansikkaat. Niin, jäisikö muuta kuin eksoottinen saippuaooppera, kuka tietää.        
Kirja, toden totta, jäi minulle puolikkaaksi keltaiseksi auringoksi. Minulle se kokonainen, säihkyvä aurinko paistoi jossain muualla. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä! 


  

Mitä kuuluu, Marja-Leena?

Tai siis Irene. Täällä ollaan yhä ja terveisiä kaikille. Vettä sataa, välillä tiputtelee räntääkin, ja on kylmä. Kolmen kuukauden päästä on joulu. (Luoja meitä auttakoon.) Puolen vuoden päästä lienee kevät tai ainakin lopputalvi. Sinne minä käännän katseeni. En missään nimessä inhoa talvea, paitsi jos lunta on LIIKAA. Samanlainen talvi kuin viime talvi tilattu, kiitos, eli kohtuullisen lauha ja vähäluminen. Pakkasta saa toki olla, kunhan sitä lunta ei ole korviin asti. Seuraavat kaksi kuukautta ovat minulle ne taistelukuukaudet, lokakuu menettelee, varsinkin jos on kaunis ruska, mutta se marraskuu. Eikö sen yli voisi hypätä? (Anteeksi kaikki marraskuussa syntyneet.) Mutta minä taistelen. Olen selvinnyt ennenkin.

Olen lukenut yhden kirjan sitten viime bloggaamisen, mutta en aio siitä blogata yksistään. Odottelen, että saan nyt työn alla olevan kirjan luettua, ja se on vasta alkutekijöissään, joten aikaa voi mennä. Muutenkin lukeminen on ollut viime aikoina hidasta; en sanoisi että takkuista (ooh, onko se jumia?), mutta minua ei ole huvittanut lukea niin paljon kuin normaalisti. Olen saattanut lukea vain muutaman sivun päivässä, ja on mennyt jopa päiviä, etten ole lukenut riviäkään. (Paitsi ehkä sanomalehteä. Tai Lidlin mainosta.) Luulen, että olen kaivannut etäisyyttä lukemiseen, aivan kuten kaipaan välillä etäisyyttä kirjoittamiseen. Minä en ole sellainen hullu Stephen King-tyyppi, joka kirjoittaa sormensa ruvelle joka päivä, tai silmänsä puhki lukeva lukutoukka. En ole koskaan ollut.

Minun pitää jäsennellä asioita mielessäni, jotta voin taas kirjoittaa (hyvin, ainakin toivon mukaan.) Yksi lyhyt novelliprojekti on kesken, ja sen kanssa tulee KIIRE, jos aion saada sen ajoissa valmiiksi. Olen jo päättänyt, että viikonloppuna laitan sen pakettiin. Novelli on mielestäni sen verran hyvä, että se kannattaa lopettaa, eikä jättää viime tipassa kesken. (Minun mielestäni hyvä ei välttämättä ole kenenkään muun mielestä hyvä.) Oma kirjoitustyylini on viimeisten vuosien aikana muotoutunut ihan käsittämättömäksi sillisalaatiksi. En oikeasti tiedä, jaksaako sellaista lukea kukaan muu kuin minä. Pikkusiskoni on sentään pitänyt parista uudemmasta tekstistäni ja hän antaa aina rakentavaa palautetta. Osaan kirjoittaa lyhyesti ja "normaalisti", mutta koen sellaisen tyylin useimmiten liian helpoksi. Välillä pelkään, että muutun tekotaiteelliseksi. Tai siis että muut ajattelevat, että olen tekotaiteellinen, vaikka itse pidän tekotaiteellisuuden mittana sitä, että kirjoittaja laskelmoi, ajattelee, hioo ja suunnittelee liikaa. Minä en tee koskaan niin. Kaikki se, mikä minusta tulee ulos, tulee luonnostaan. Jos huomaan jääväni ajattelemaan liiaksi jotain tiettyä kohtaa, melko pian unohdan koko jutun ja annan sen jäädä unholaan. Minun kirjoitussääntöni on; ÄLÄ YRITÄ VÄKISIN. Toisaalta, jos kärsii kirjoitusblokista, väkisin yrittäminen on joskus hyvä ratkaisu; minä en onneksi ole kyseistä vaivaa kohdannut kovin vakavana, jos ollenkaan. Kun päätän, että nyt kirjoitetaan, silloin kirjoitetaan, ja tekstiä tulee.

Blogeja olen silti seuraillut ahkerasti. Ehkä en ole jaksanut kommentoida entiseen malliin, mutta hiljaisena taustailijana olen liikkunut blogimaailmassa  I´m still watching you, my darlings.

Olen löytänyt hiljattain pari loistavaa tv-sarjaa. Yle Areenasta bongasin brittiläisen Prisoners´ Wives-sarjan, jota katselin pitkin loppukesää ja alkusyksyä. Loistosarja! Käsittää (tällä hetkellä, en tiedä, onko tulossa lisää) kymmenen jaksoa. Yle Areena on melkoinen aarreaitta huippu(britti)sarjojen suhteen. Netflixistä sen sijaan olen katsonut parin viime viikon aikana Orange Is the New Black- naisvankilamenoa. Aivan totaalisen koukuttava sarja! En ole pitkään aikaan katsonut niin hyvää amerikkalaista tv-sarjaa. Nyt olen katsonut molemmat ilmestyneet kaudet, ja voih, ensi kesään on niin pitkä aika... Onko jo ensi kesä?   

Meillä on myös remontti (taas) meneillään. Päähäni ei tällä hetkellä tunnu mahtuvan paljon muuta kuin uuh, minkälaiset verhotangot, ooh, vähän siisti lamppu, haluan tuon, halleluja, miten mahtavat uudet seinät, voi elämä, maalaan kyllä tämän lipaston kirkuvalla pinkillä! (En oikeasti maalaa pinkillä.) Joten kaikenlainen sisustusmeininki yms. haittaa keskittymiskykyäni, jota yleensä vaaditaan kirjojen lukemiseen. Mutta uskon, että ajan myötä lukeminen on taas vahvemmin osana jokapäiväistä elämää. Ja ehkä bloggausintokin kaivautuu esille pikkuhiljaa kuin myyrä, hurraa, täällä sitä kurkitaan, millaista elämä mahtaa olla siellä blogimaan päällä!

En tiedä, tuliko tästä tekstistä yhtään järkevä, sillä ajatukseni poukkoilevat kuin pallomeren pallot, yhtä värikkäinä ja useasti sen pallomerilaarin ulkopuolelle. Että näin. Kaunista syksyä, lukuintoa ja tunnelmallisia iltoja!           

Kaksi rakkautta tappeli - kumpi voitti?

Syyskuu! (Pidetään pieni hiljainen hetki menneelle kesälle. Kiitos kesä, olit yhtä kaunis ja nopea kuin ennenkin, tavataan taas ensi vuonna, rakkaudella, Irene. Paitsi että viime päivät ovat olleet lämpimämpiä kuin kesäkuussa, joten kesän poismeno on hieman kaksipiippuinen juttu. ) Olen lukenut. Ooh, vuosisadan uutinen! Mutta bloggaus on yhä vaiheessa ja tulee todennäköisesti jatkumaan samalla tavalla. Tässä tulee pari pikku kirjaa, jotka olen vetäissyt sieluuni viime aikoina. Katsotaanpa, tuliko sieluun reikiä tai kyteviä hiilloksia näiden kahden teoksen jälkeen, vai jäikö sielu kylmäksi, kolkoksi paikaksi. (Se on minun perustilani, kai. Paitsi silloin kun rakastan Stephen Kingiä, Doctor Whota ja niin edelleen.)

Aloitetaan kevyellä aseella, Nicolas Barreaun teoksella Rakkausromaanin resepti.

Tammi 2013. Alkuteos: Das Lächeln der Frauen (2010). Sivumäärä: 291

Halusin tietää enemmän tuosta sympaattisen näköisestä englantilaisesta, joka kirjoitti niin upeasti, ja siitä syystä istuin tuona maanantaiaamuna, viikko sen jälkeen kun kaikki oli saanut alkunsa, Bernadetten kanssa internetin hakukoneen edessä.

Nicolas Barreauta ei ole olemassakaan, vaan tämän muka ranskalaisen nuoren miehen takaa löytyy saksalainen kirjailijarouva Daniela Thiele. Hauska juttu, jonka ironia paljastuu kirjan lukemisen myötä. Kiinnostuin kirjasta, kun Jaana kirjoitti siitä blogissaan hiljattain, ja hänen kauniit sanansa vakuuttivat minut. Siihen asti olin vältellyt vastaavanlaisia teoksia kuin vesikauhuisia koiria, mutta ajattelin, että tämä kirja voisi olla poikkeus.

Alku on lupaava, ja ensimmäisistä kymmenistä sivuista pidin, enkä edes harkinnut meneväni välikatolle odottamaan tappajahiirien hyökkästä. On Pariisi, on näpsäkkä kokkineiti Aurélie, on hurmaava kirjakauppa, mistä löytyy erikoinen kirja, joka muuttaa Aurélien elämän. Toisaalla, on kustannustoimittaja André, joka joutuu ikävään välikäteen; sinnikäs Aurélie haluaa välttämättä saada yhteyden kirjan kirjoittaneeseen kirjailijaan. Näiden kahden päähenkilön kautta Rakkausromaanin resepti piirtyy näkyviin.

Barreaun ote on unelmanpehmeä, kirsikankukkien vaaleanpunainen, olematta kuitenkaan läpeensä siirappinen (välikatto! tappajahiiret! täältä tullaan, jos liikaa!) ja yksitoikkoinen, ja varsinkin kirjan alussa Barreaulta löytyy kohtuullisen mukavia ajatuksia ja sieviä lauseita. Mutta. Alun viehätys vaihtuu pian pettymykseen, kun kirjan jipon tajuaa ennen kuin se kerrotaan - takakansiteksti kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin kirja loppujen lopuksi on! Kliseinen, ennalta arvattava teksti lyttää kutkuttavan alun lattian rakoon, eikä sitä enää muistele. Tämä olisi voinut olla hyvä kirja! Onneksi, kirja ei ole ällöromanttinen, mutta olisi siinä silti voinut olla enemmän pippuria ja maustetta, käänteitä, menoa, yllätyksiä. Koska. Minä. Luulin. Muuta.

Senkin huomaa, ettei kirjaa ole kirjoittanut ranskalainen. Se tietynlainen hullu(n hyvä) ranskalaisuus puuttuu kokonaan! Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän Barreau muistaa käyttää kirjallisia ansioitaan; hän ikään kuin unohtaa tai lakkaa olemasta keskivertoa parempi viihdekynäilijä, koska hei, come on, I got this, lukija on koukussa, miksi enää vaivautua? Mutta kun pitää jaksaa vaivautua! Argh! Joskus kiva, särmikäs viihdekirja on paikallaan, mutta tällainen teos, jonka kulun tietää ennalta sivulla viisikymmentä, niin aijai, ei se ole mielekästä. Henkilöhahmot ovat niin ohuita ja yksiulotteisia, etten muista, milloin olisin viimeksi lukenut heidän kaltaisistaan riisipaperia muistuttavista olennoista. Tulipahan luettua, tällainen kirja. Enkä mennyt välikatolle odottamaan hiiriä. Eli ei kaikista pahin lopputulos. Kaksi kirjanmerkkiä!

Sitten raskas ase. Painaa kuin Sibelius-monumentti, tämä Toni Morrisonin Rakkaus.

Keltainen kirjasto 2004. Alkuteos: Love (2003). Sivumäärä: 276

Heed oli tottunut siihen. Oli suorastaan riippuvainen siitä. Hän oli luottanut siihen, että ilmoitukseen vastaava ihminen olisi rahan puutteessa, ja oli kiittänyt onneaan, että ensimmäinen ja ainoa hakija oli sekä juonikas että ahne. 

Morrisonin Toni on Nainen. Hyvä Irene, tyhmyytesi on loistavaa kuin Jeesuksen sädekehä (ja myös yhtä ihailtavaa), mutta totuus on se, että luulin Tonin olevan mies. Koska Toni. Suomi. Suomessa Tonit ovat yleisesti miehiä. (Kai.) Tällainen harhakuva minulla oli, enkä muistanut edes Toni Braxtonia. Un-break my heart... Olen nolo. Hyvä, että saatiin asia selvitettyä. Morrisonin Toni on afroamerikkalainen Nainen, erittäin kypsään ikään ehtinyt palkittu kirjailijatar. On kuule Pulitzerit ja Nobelit takataskussa. (Minullekin kolahtaa kohta postilaatikkoon.) Morrisonin esikoinen ilmestyi naisen ollessa lähes nelikymppinen. (Hallelujaa, minulla on toivoa!) Ura on tuottanut kymmenen romaania, muutaman lastenkirjan ja tietokirjallisuutta.

Kiinnostus Morrisoniin kasvoi vähitellen, ja päätin kokeilla onneani naisen kanssa. Valitsin Rakkauden umpimähkään. Sopivan ohut, you know, jos vaikka emme tulisi toimeen. (Tuntuu oudolta kirjoittaa blogiin Morrisonista, sillä minun käsikirjoitukseni päähenkilöt ovat Morrisoneja. Tosi outoa. En ollut kuullut Toni Morrisonista nimeä päättäessäni.)

Rakkaus on kertomus Bill Coseyn elämän henkilöistä. Herra Cosey on itse poistunut keskuudestamme, tuo varakas lomahotellin omistaja, joka on lähtenyt golfaamaan taivasten maille, mutta monta ihmistä jää häntä kaipaamaan. Christine ja Heed asuvat yhdessä, nuo katkerat naiset, nuori nainen nimeltä Junior marssii heidän elämäänsä, olisiko hänestä tasapainoksi heidän välilleen? Keitä ovat May ja L, entä Billin kanssa kalassa käynyt Sandler? Kuka Bill oli ja ketä nämä ihmiset olivat hänelle? Onko kaiken takana rakkaus vai kenties viha?

Morrison on fiksu ja siisti kirjoittaja, mutta kieli sinällään ei hivellyt minua kuin paikoitellen. Morrisonin teksti on ikään kuin melkein syvällä sielussa, napakympissä, mutta viime hetkellä tapahtuu jotain, ja teksti ei saavuta täyttymystään. Joskus karvan verran sivuun mennyt heitto saattaa valitettavasti kääntää punnuksen hurmaantumisen ja kyllästymisen välillä jälkimmäisen puoleen, kuten kävi minun kohdallani. Ajoittain Morrison väläyttää, mutta kokonaisuudessaan tekstistä puuttuu omaperäisyyttä. Morrison leikitteleekin sekavalla ja pirstaleisella kerronnalla, eikä sellainen haittaa, jos homma pelaa muuten. Mutta kun ei pelaa Rakkaudessa.

Kirja on viileän lipsuva saippua, josta ei saa otetta. Hahmoissa on jonkinlaista syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta en piitannut heistä pätkääkään. Hahmoihin ei pääse sisälle, vaan syvyys ja raskaus ovat lähinnä näennäistä. Tuntuu kuin olisin käynyt vetoisessa, puolityhjässä kirkossa, jossa näen muutamia outoja ihmisiä, ja mietin päässäni, ketä he ovat. Miksi he ovat siellä? (Ja ennen kaikkea, miksi minä olen siellä?) Ehkä kysyn sitä heiltä, mutta en saa vastausta. Kirja jää kovin etäiseksi, eikä asiaa auta, että koen Morrisonin tarinan kerronnan ja tunnelman luomisen vajaaksi. Ehkä Rakkaus ei ole rouvan parhaimpia? Luin jostain, että Morrison ei avaudu kaikille lukijoille. Ehkä minä kuulun niihin (tyhmänpuoleisiin) lukijoihin. Kaksi kirjanmerkkiä!  

Otsikkoon viitaten, tuli aika lailla tasapeli. Raskas ei aina syö kevyttä, eikä kevyt välttämättä syö raskasta.

Keltainen värisuora

Katsokaapa minua! Leppoinen eläkeläinen täällä terve ja nyt hän tulee neljän Keltaisen Kirjaston kirjan kanssa ilahduttamaan teitä. Elokuun alussa ilmoitin pitäväni taukoa. Luettu on, blogattu ei. (Poikkeuksena Sarah Lotzin Kolme.)  Tässä laitan nippuun neljä kirjaa samassa tekstissä. Minun pitää (yrittää) olla lyhyt ja ytimekäs, ettei teksti veny jumaluuden pituiseksi. (Saattaa venyä silti.) Luin nämä keltaiset kirjat melkein putkeen, ainoastaan Kolme rikkoi kokonaisuuden.

Paul Auster: New York-trilogia: Lasikaupunki (suom. ensimmäisen kerran 1988), Aaveita (1988) ja Lukittu huone (1989) The New York Trilogy: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986) Lukemani kirja on pokkariversio ja yhdeksäs painos.

Sivumäärä: 145, 86 ja 125 (Osaanko laskea yhteen... 356 kaiken kaikkiaan)

Lainattua: Hän oli suoriutunut keskustelusta melko näppärästi. Kaikesta huolimatta hän oli onnistunut pitämään Virginia Stillmanin tyynenä. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta tämä näytti luottavan häneen. Vaikkei siitä ollut mitään apua. Sillä hän oli oikeastaan valehdellut naiselle. Hänellä ei ollut mitään paria ideaa. Hänellä ei ollut ainuttakaan.

Olin lukenut yhden Austerin ennen tätä, Sunset Parkin, joka oli kiinnostava, mutta ei sykähdyttävä. Pidin kuitenkin Austerin kertojanlahjoista, että päätin pitää herran mielessäni kaiken varalta. (Hmm, minkä varalta? Että jos vaikka pyörremysky lennättää talon OZ-maahan? Mutta onneksi on Paul Auster!) Satuin löytämään New York-trilogian halvalla, joten ostin sen omakseni, koska ajattelin, että tämä trio olisi minua varten. New York-trilogia sisältää kolme Austerin uran varhaisvaiheen pienoisromaania, joissa kaikissa leikitellään samoilla ajatuksilla, ideoilla, tapahtumilla. Tapahtumapaikkana New York (ajatella!), ja henkilöinä yksinäisiä, identiteettinsä äärirajoilla liikkuvia miehiä, kirjailijoita, yksityisetsiviä, kadonneita, rikollisia.

Etukäteen mietin, että kolmoiskeitos on varmasti makuuni, jonkinlaista älykästä mystiikkaa ja metafiktiota kiedottuna jännitykseen ja mielipuolisiin kertomuksiin, mutta plääh. Hirvittävä pettymys. Se Auster, jonka muistin Sunset Parkista, on täysin kadonnut. Typerää, muka älykästä lässytystä sivu sivun perään, ja kaiken lisäksi, sama tarina pitää periaatteessa lukea kolme kertaa. (Myönnän, että mukana on aidosti fiksujakin ajatuksia, mutta kokonaisuus on tympeää luettavaa.) Trilogia on käsittääkseni arvostettu teos. Jeps. Okei. Jos New York on yhtä kuin ohut kulissi sumun peitossa, ja se on arvostettavaa kirjallisuutta, niin en kai minä voi sille mitään. Sanottakoon vielä, että Lukittu huone on näistä kolmesta minulle mieluisin, sillä sen parissa päästään sentään tarinan kerronnan puolelle, eikä vain poljeta viinirypäleitä tyhjänpäiväisen jaarittelun sammiossa. Yksi ja puoli kirjanmerkkiä!

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (2005) (Never Let Me Go 2005)

Sivumäärä: 394  

Lainattua: Muistan, että järjestimme Margelle todella kurjat oltavat seuraavien päivien aikana; itse asiassa se aikaisemmin mainitsemani tapaus, yö jolloin pidimme Margen kasvoja väkisin makuusalin ikkunassa ja pakotimme hänet katsomaan metsää, oli yksi tuon tilanteen seurauksista. Mutta kun Lucy-neiti vastasi niin kuin vastasi, me olimme niin ällistyneitä ettemme muistaneet koko Margea.  

Aivan kuten Austerin tapauksessa, Ishiguro oli minulle tuttu yhden kirjan kautta, Pitkän päivän illasta. (Hauska sattuma, että luin Ishiguroa vuosi sitten täsmälleen samaan aikaan.) Ole luonani aina oli ollut lukulistallani tovin, mutta turkasen kirja oli aina jonkun muun luona kuin minun, joten päätin varata sen kirjastosta. Minulla oli odotuksia myös tämän kirjan suhteen, sillä olen ymmärtänyt, että kirja on monen lempikirja. Ole luonani aina on kirja, josta ei kannata tietää liian paljon etukäteen. (Minä taisin tietää liikaa.) Siksi en kerro itse kertomuksesta sen ihmeempiä; kirjan päähenkilö on nuori nainen Kathy, joka muistelee erikoista elämäänsä Englannissa, lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa sekä tuoreimpia vuosia, työskentelyään eräänlaisella hoitoalalla.

Tunnistin herra Ishiguron samaksi mieheksi, pelkistetyn, kauniin kerronnan kuninkaaksi, mutta voi elämä, taas oli jotain vinossa. (Todennäköisesti minun hellehattuni. Lukukokemus voi häiriintyä!) Tarina on kiinnostava, sitä ei kieltäminen, mutta ilmeisesti surumielisen tunnelman pitäisi pakahduttaa, kaivertaa sydämeen kolon. Sitä ei tapahtunut kohdallani. Minulle kirja jäi etäiseksi. En saanut siihen tunneyhteyttä. Ole luonani aina ei mielestäni yllä Pitkän päivän illan eleganttiin tyylikkyyteen ja viehkeyteen lähimainkaan, vaan se on melko ontto. Tai voi olla, että minä olen ontto. (Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.) Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan heti kirjan lukemisen jälkeen; siitä pidin enemmän kuin kirjasta. Pettymys myös tämä, mutta ei niin suuri kuin Auster. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä!

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti (2009) Lark and Termite (2009)

Sivumäärä: 315 

Lainattua: Hänen pitää puhua virallisemmin, ei pidä karjua käskyjä jotka tyttö voi tulkita sekavuustilasta johtuviksi. Tehtävä selväksi, että hän tietää olevansa täällä ja tytön kanssa. Mian hamnida, hän sanoo. Chamkanman kidariseyo. Hän pyytää anteeksi töykeyttään. Hän pyytää tyttöä odottamaan hetken.       

Amerikkalainen Jayne Anne Phillips oli minulle uusi kirjailijatar; olin laittanut hänet mieleeni aikoja sitten, mutta hän oli jäänyt jonnekin taka-alalle kirjamielessäni, kunnes ihana Leena Lumi innosti minut innoittavilla teksteillään kiinnostumaan uudestaan Phillipsin kirjoista. Valitsin Kiurun ja Termiitin, koska se on sopivan ohut ja sitä kautta varmistelin, että jos en pidäkään Phillipsistä, niin pääsen lyhyellä kirjalla pinteestä.

Kiurussa ja Termiitissä liikutaan 1950-luvulla, Korean sodassa ja Yhdysvalloissa, sotilas Leavittin ja erään erityisen perheen maailmoissa. Huoli siitä, etten pitäisi Phillipsistä, pyyhkiytyi pois lähes kättelyssä. Phillipsin teksti säihkyy ja väreilee, kuvailee ja maalailee, se yhdistelee perinteistä ja uutta, tuoretta, omanlaista, suorastaan lyyrisiä säikeitä lauseiden kudoksiin. Kaunista, herkkää, kuulasta, unenomaista. Phillips hurmaa tyylillään, mutta itse tarinassa on haaleutta. Se ei hivele sielua samalla tavalla kuin Phillipsin vesipuroina soljuvat lausevirrat. Voi kunpa voisimme yhdistää Ole luonani aina ja Kiurun ja Termiitin! Siinä olisi täydellinen kirja! Mutta pidin Phillipsin tekstistä niin paljon, että luen takuulla häntä lisää. Kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

  
Yann Martel: Piin elämä (2003) Life of Pi (2001)  

Sivumäärä: 394

Lainattua: Minusta oli tavattoman hassua, että sen sanoi juuri hän, hän joka ei ollut astunut vakavin mielin temppeliin koko sinä aikana jonka minun muistini kattoi. Se näytti joka tapauksessa tepsivän. Kukaan ei voi moittia poikaa siitä, että hän haluaa rakastaa Jumalaa. Kolme viisasta miestä poistuivat kankea, karvas hymy huulillaan.

Olen lukenut Piin elämän yksitoista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Luin heinäkuussa Beatrice ja Vergiliuksen, joka oli minusta näppärä teos. Sen seurauksena aloin haikailla takaisin Piin seikkailuihin. Itse asiassa kirjan uudelleen lukeminen oli käynyt mielessäni jo aikaisemmin, mutta vasta Martel itse vakuutti minut siitä, että kirja kannattaa lukea pian. Hieman pelkäsin etukäteen, että mitä jos vuodet ovat tehneet ikävän tehtävänsä. Mitä jos yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ei ole enää yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani? Kirjamakuni on muuttunut vuosien saatossa aika lailla. Turha pelko! Pii-pojan haaksirikko ja selviytymiskamppailu Tyynellämerellä on yhä ikimuistoinen elämys. Piin elämä on IHANA! Se on kirja, joka saa hymyn huulille. Se on niin eläimellinen ja elävä, että se hengittää. Ja itse Pii, mikä nerokas nuori poika!

Martel kuuluu pelkästään kahden kirjan perusteella suosikkikirjailijoideni joukkoon. Harmi, ettei hän ole kovin tuottelias kirjailija. Martelin teksti on juuri sellaista hersyvää, mutta syvällistä menoa samaan aikaan, mikä vetoaa minuun. Hyvä tarinan kertoja, upeasti maailmaa ja ajatuksia kuvaava. Reilu kymmenen vuotta sitten pidin kirjan alkua hitaana ja jopa raskaana; ei kerta kaikkiaan, nyt en pitänyt sitä yhtään! Alkukin on loistava! (Muistutus: Vuosia sitten olin uskomaton penikka. Nyt olen ainoastaan penikka.) Muistelin myös, että kirjan uskonnollisuus olisi ollut räikeämpää, mutta se oli loppujen lopuksi melko pientä. Tai sitten olen aikojen saatossa tottunut uskonnollisiin teoksiin. Nyt vähän harmittaa, ettei Pii saa ikiomaa tekstiään, jossa hehkuttaisin sitä avaruuteen asti, joten kuvitelkaamme tähän järkyttävän (jumaluuden) pituinen teksti, jonka jokainen rivi säkenöi kristallipisaroita ja kultahippuja, valuu merivettä ja auringon mahlaa. Niin! Piin elämä on sateenkaari, ja minä tykkään elellä sateenkaarissa. Niissä asuu rakkaus. Here comes the winner! Viisi kirjanmerkkiä!    

PS. Otin muuten jokaisen lainauksen sivulta sata. Huvin vuoksi.         

Omituisten mukuloiden trio

Tässä tulee pikainen paluu eläkkeeltä. (Menen heti takaisin tämän tekstin jälkeen. On kuule ollut leppoisaa! Riippumattoja ja drinkkejä pikkuruisilla sateenvarjoilla! Turkoosia merta ja persoonallisuushäiriöisten haiden hyppynäytöksiä; ne luulevat nimittäin olevansa delfiinejä.) Olen lukenut Herra Harmaan jälkeen pari muutakin kirjaa, mutta rustailen niistä muutaman sanan sitten joskus. Myöhemmin. Kun jaksan. Viitsin. Ehdin. 

Syy väliaikaiseen aktivoitumiseen on Sarah Lotzin uutuuskirja Kolme. (Alkuteos: The Three 2014) Kiitos Karistolle arvostelukappaleesta! Hienon synkkä ulkoasu kirjalla, houkutteleva. Pientä miinusta siitä, että näin isoa pehmeäkantista kirjaa on hiukkasen hankala käsitellä. (Naputtaa hän jostain typerästä pikkuseikasta. Toisaalta, ehkä arvostelukappaleet ovat pehmeäkantisia, en voi tietää. Ja toisaalta, minun ei ole pakko lukea kirjoja edistyneissä jooga-asennoissa.) Sivuja tähän kaunokaiseen on kertynyt 494, joita harppoo eteenpäin helposti, sillä mukana on tekstin pätkiä ja tyhjiä välisivuja yms. Varsinaisia lukuja ei ole ollenkaan; rakenne on rikkonainen. Kolme on olevinaan eräänlainen "tietokirja", joka on tietenkin oikeasti fiktiivinen romaani, mutta se on "toimitettu" tietokirjan muotoon. On pikkutarinoita, on uutisia, on sähköposteja, on nettikeskusteluja, on nauhoituksia. (Hmm, jotka ovat painettua sanaa, ei kirjan välistä sentään putoile mininauhureita, ooh, kuuntele tämä, rakas lukija!)

Sarah Lotzista sen verran, että hän on eteläafrikkalainen käsikirjoittaja ja kirjailija. Naisella on monta salanimeä ja hän on kirjoittanut kaikenlaista hauskaa, kuten kauhua, zombitarinoita ja jopa eroottisia teoksia. Kolme on suuren yleisön kirja, ja sillä hän on murtautunut kansainvälisille markkinoille. Kolmesta on tulossa tv-sarja.

Keitä ne Kolme sitten ovat? He ovat kolme maagista, mystistä lasta, jotka selviytyvät hengissä jokainen tahollaan, eri puolilla maailmaa, samoihin aikoihin tapahtuneista lento-onnettomuuksista. Neljäskin lento-onnettomuus tapahtuu, mutta se ei näytä jättävän jälkeensä eloonjääneitä. Traaginen päivä saa nimekseen Musta torstai, ja tuolla päivällä on kauaskantoisia seurauksia. Miten on mahdollista, että kolme lasta selviytyi? Vai onko neljäs lapsi jossain? Minkälaisia lapset ovat onnettomuuden jälkeen? Onko heillä kaikki kunnossa, vai ovatko he muuttuneet? Entä onko heidän omaisillaan kaikki kunnossa?

Kolme on (paranormaali) jännityskirja, joka on sopivasti psykologinen ja häiriintynyt. Se ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää tulkitsemisen varaa. Lotz on miellyttävä uusi tuttavuus, joka kirjoittaa reippaasti hyvän ja luonnollisen tarinan kertojan elkein, lisäten rosoa ja lieroa otetta tarpeen mukaan. Lotz osaa olla myös pirun hauska! Siis sellaisella kierolla (typerällä) tavalla, joka uppoaa minuun. (Ketään toista ei välttämättä naurata.) Hahmoissa on kiinnostavuutta, vaikka he uhkaavat valitettavasti jäädä liikaa kaiken sen uuh, tässä teille siistiä tietoa, uuh, tässä teille vielä siistimpää tietoa - sälän alle. Olisin lukenut esimerkiksi Paul Craddockista mielelläni lisää! Minusta hän oli mahtava. (Siitä yhdestä pikkujutusta huolimatta. You know what I mean, te kirjan lukeneet.) Toivon, että Lotz kirjoittaa seuraavaksi kunnon, normaalin romaanin, eikä lähde kikkailemaan liikaa, sillä pidän hänen kirjailijanäänestään. Rento, selkeä ääni, jossa on jotain aavistuksen vinksallaan.

Rakenteensa ansiosta kirjaan on vaikea päästä sisään. Tai ainakin minulla oli vaikeuksia. Aluksi en millään saanut otetta mistään, kun kerrottiin pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Muutenkin kirjan alku on turhan hidas ja samoja asioita toistava. Mutta kun pääsin kirjaan sisälle - se tapahtui ehkä puolen välin tienoilla - pidin kirjasta paljon. Toinen puolisko on oikein koukuttava, vahva paketti.   

Tunnelmaltaan kirja on ihanan salaperäinen ja hullu. Se on kansainvälinen kokonaisuus, ja Lotzin kosmopoliittina olo onnistuu mainiosti. Yleensä en pidä kirjoista, joihin tungetaan kaiken maailman sähköpostiviestejä yms, mutta Kolmessa homma toimii. En inhonnut yhtään. Hyvä minä. Jopa yksi Twitter-pätkä meni läpi sormien. Salaliittoteorioista, uskonnoista, poliittisista ja moraalisista kysymyksistä sekoittuu varsin maittava hillo. Mansikkaa, mustikkaa, mustaherukkaa. Vain kaiken kruunaava kirsikkakerros jää saavuttamatta. Hyvä kirja, mutta ei niin loistava kuin odotin. Suosittelen silti lukemaan, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja on kyseessä.

Lätkäisen Kolmelle kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

Ja niin hän palaa eläkkeelle. See you!

PS. Laitan sanavahvistuksen (tai mikä lie se on) päälle kommentteihin, sillä jostain syystä olen alkanut saada valtavia määriä roskapostia. Aikaisemmin roskaposti oli hyvin harvassa! Joten koittakaa kestää ja toivottavasti jaksatte kommentoida siitä huolimatta!