Olen tuntenut Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Ja kuinka pidinkään Jane Austenin seurasta, oli ihanaa nuuhkia vanhaa aikaa, siitä huolimatta, että monia asia raivostutti tällaista modernia nykyajan naista, ja voi kuulkaa, en voinut sietää herra Darcya, en pätkääkään, mutta ei se haitannut lopputulosta, ei edes loputon puolipisteiden viljely ; ; ; ; saanut minua viilenemään, vaan nautin koko tarinasta, tosin pienoinen kysymys nousi mieleeni jälkikäteen, onko niin, että kun on lukenut yhden Austenin, on lukenut ne kaikki, näihin kuviin, näihin tunnelmiin, neljä kirjanmerkkiä.
Olen puhunut Mustia valkeita valheita. Voi miten yllätyin Liane Moriartyn toisesta suomennoksesta, lainasin kirjan hieman vastahakoisesti, otanpa kun ei ole muutakaan, en nimittäin lämmennyt Hyvälle aviomiehelle ja ajattelin, että tuskin luen lisää Moriartya, mutta mikä onni, että annoin (puolivahingossa) hänelle uuden tilaisuuden, sillä Mustia valkeita valheita oli suuri iloa lukea, niin paljon parempi kuin Hyvä aviomies, niin paljon, että ehkä kohtaamme yhä uudestaan, rouva Moriarty, tässä olkaa hyvä, neljä kirjanmerkkiä.
Olen vieraillut Hämäränmaassa. Laakso oli sen verran mielenkiintoinen paikka aikoinaan, että Marie Hermansonin Hämäränmaa oli luonnollisesti vuorossa kohdattuani sen kirjaston synkillä, aavemaisilla kujilla (hah hah haa), pidin ja sivut kääntyivät tiuhaan, oli mahtavaa lukea kolmatta kertaa putkeen vetävää kirjaa, vaikka toisaalta Hämäränmaassa ei juoni ollut niin mieltä kutkuttava kuin Laaksossa, silti Hämäränmaassa oli innoittavaa ja helppo tuulettua, ja ennen kaikkea, ainakaan päähenkilö ei ollut tällä kertaa auttamattoman typerä, ja loppuun pieni naputus, sillä voi, toivoin loppuratkaisuun jotain enemmän, jotain suurempaa, jotain ällistyttävää, mutta kuitenkin erittäin kelpo suoritus, ja kas, arvaatteko mitä asteikostani pompsahtaa, kyllä vain, neljä kirjanmerkkiä.
Olen toivonut Etten palaisi tuhkaksi. Tässä kirja, jonka olin suunnitellut lukevani ehkä joskus, ja kappas vaan, se joskus tuli, hieman huomaamatta, samoihin aikoihin kuin Mustien valkeiden valheiden kanssa, tuntui ettei minulla ollut mitään luettavaa, joten lainasin jotain lähes sattumankaupalla, ja oli hienoa huomata, että molemmat sattumat osoittautuivat miellyttäviksi kokemuksiksi, kaunokirjallinen anti on tässä kirjassa kohdallaan, kiinnostava tarina, joka käyttää hyväksi autofiktiota Gaute Heivollin toimesta, ja vaikka suurimmmaksi osaksi pidin ja nautiskelin kielestä ja hidastempoisesta menosta, välillä ihmettelin Heivollin kömpelöä kuvailua tapahtumasta toiseen siirtymisessä, ja myönnän, etten ollut täysin tyytyväinen kirjan psykologiseen puoleen, siitä jäi puuttumaan, useampi palanen, kolme ja puoli kirjanmerkkiä.
Olen seikkaillut Maanalaisessa Sysimetsässä. Olin melkein unohtanut Sysimetsän, mutta onneksi kirjasto muistutti, kirja oli nostettu hyllyn päälle kuin jalustalle, josta se katseli kuin kuningas alamaisiaan ja minä päätin ottaa sen mukaan, koska kaipasin jotain sadunomaista (ja kuninkaan kesyttämistä), ja sitä tietysti sain, kiitos Colin Meloyn ja Carson Ellisin (muistatteko, kuvia, hauskoja, omaperäisiä!), ja huomasin viihtyväni Sysimetsässä paremmin kuin aloitusosassa, tällä kertaa tarina jaksoi kantaa lankojaan ryhdikkäämmin, vaikka omituista kyllä, pidin itse päähenkilöiden juonenkulkua vähiten kiinnostavana, mutta ei huolta, siitäkin selvittiin, nyt mukana ei ole tylsää politiikkaa niin kuin ensimmäisessä osassa, ja lopussa, tarina jää selvästi kesken, mikä tarkoittanee sitä, että Sysimetsään pitää palata, trallallaa (voi Jeesus tätä tekstiä!), annanpa Maanalaiselle Sysimetsälle kolme kirjanmerkkiä.
Olen viettänyt aikaa Illallisella. Totta se on, hirveiden ihmisten kanssa, ravintolassa, jossa ei oikeastaan kukaan halunnut olla (paitsi minä, tirkistelijä, hyi minua), mutta Herman Koch tarjoilee kaiken nerokkaasti, mainio herra, kieltämättä, se miten hän pyörittelee ihmisiä auki ja kiinni kuin jojoa, eikä koskaan tiedä, mitä sen sisältä löytyy, onneksi vihdoin tein tuttavuutta Kochin kanssa, Stephen Kingin suosiollisella avustuksella, koukuttavaa, synkkää draamaa, ja tiedättekö mitä, lopussa odotin vielä häiriintyneempää ja hullumpaa käännettä, ja mitähän se mahtaa kertoa minusta, niin, ehkä sen, että omat tarinani ovat niin häiriintyneitä ja hulluja, että normaalit häiriintyneet ja hullut alkavat näyttää laimeammilta kuin ne oikeasti ovat, ja sanottakoon, ystäväiseni, että se mitä tulee omiin kirjoituksiini, hmmm, niin, me elämme jännittäviä aikoja, ja ai niin, Kochille neljä kirjanmerkkiä.
Pahoitteluni tajunnanvirtamaisesta (kauheasta) tekstistä. Ja siitä etten muista aina käyttää pisteitä. Joskus pisteet ovat mahdottomuus.
Voikaa hyvin.
May we meet again.
