.

.

maanantai 1. elokuuta 2016

Dolores Claibornen amerikkalainen elegia



Tässä taistelupari:

Stephen King, joku neverheard-heppu jostain neverheard-maasta, joka on kirjoittanut ehkä, hmm, pari roskakirjaa tai jotain sinnepäin. Doloreksen tunnustus, vuoden 1993 mallia, sivuja 273. Siri Hustvedt, norjalaistaustainen Amerikan lady, joka on monipuolinen taiteen alalla. Paul Austerin puoliso. Amerikkalainen elegia, vuoden 2008 mallia, sivuja 364. Tämä kuulostaa kuin kahden auton vertailulta, ja minä autokauppiaalta, no niin, hyvät naiset ja herrat, kumman menopelin minä saisin teille tänään myytyä?  

Lähtötilanne: 

Kuten tuli jo mainittua, tämä random King-kaiffari lähti puolivahingossa mukaani, kun kirjastossa ei ollut mitään muuta lainattavaa. Aivan tyhjä paikka oli koko laitos - todennäköisesti jossain oli jonkinlaiset kirjastolainaajien kokoontumisajot, järjettömät bileet ja kaikkea, moshaamista ja tamppaamista kirjat käsissä - ja minä parka jouduin ottamaan herran teoksen käytännössä vasten tahtoani. Hirveää. Rouva Siri sen sijaan - aion kutsua häntä rouva Siriksi tästä lähtien, sillä muistan aina hänen sukunimensä väärin, Huvusted tai jotain - oli solahtanut kiinnostukseni kohteeksi aivan yllättäen. Itse asiassa lähiaikoina, sillä aikaisemmin en ollut hänestä kiinnostunut yhtään. Taisin lukea Leena Lumin blogia jokin aika sitten, ja kas, yhtäkkiä minulle tuli vahva intuitio, minun on luettava Siriä.   
  
Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

(Heitetäänpä se ironia nyt pois. Okei?) Muistanko Doloreksen tunnustuksesta mitään? Miltä tuntuu lukea kirja toistamiseen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Kuinka ikävä ihmisellä voi olla Uskollisen lukijan maailmaan? Entä rouva Siri, vakuuttaako hän minut? Onko hän liian tyttömäinen tai sievistelijä, kuka hän on naisiaan? Onko hänessä kenties paul-austermaisia piirteitä?  

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Kirjat ovat kovin erilaisia ja sitten toisaalta niistä löytyy paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat keskittyvät perheen sisäisiin ongelmiin, joskin hyvin eri näkökulmista. Doloreksen tunnustuksessa äänessä on itse Dolores kaiken aikaa, naiskertoja miehen kynästä, ja Amerikkalaisessa elegiassa tarinaa johtaa psykiatri Erik, mieskertoja naisen kynästä. Tämä oli minusta mielenkiintoinen sattuma kahden peräkkäisen kirjan kohdalla. Dolores on ronski ja reipas rouva, joka antaa palaa, eikä hän kaunistele, suu käy kovaa tahtia ja sieltä piirtyy esiin varsinainen tunnustusten kavalkadi, josta ei puutu väriä. Erik ja hänen jahkaileva luonteensa pysyttelee paljon omissa ajatuksissaan selvittäessään isänsä salaisuutta, hoitaessaan potilaitaan, ollessaan sisarensa tukirankana sekä tutustuessaan uuteen salaperäiseen naapuriinsa. Doloreksen maailma on saarella, siellä on maanläheistä ja jopa rahvaanomaista. Erik ja hänen kiemuransa kieltämättä liikkuvat eri sfääreissä, New Yorkin "parempien ihmisten" kaduilla ja kujilla, ja jonkinasteinen snobbailu saattaa aavistuksen vilahtaa jossain, kuin varjona Erikin takana. Molemmat kirjat ovat muuten yhtä pötköä; lukuja ei ole ollenkaan.        

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Synkkää ja väkevää tarinaa Doloresilta, jota lukija ei koskaan unohda. Älykästä, viettelevää romaania rouva Siriltä, tarinoita, jotka kietoutuvat salaisuuksien mosaiikiksi.  

Toteutuivatko lupaukset: 

Melko pitkälti kyllä. Doloreksen tarina on ehdottoman synkkä ja väkevä, jota ei helpolla unohda. Rouva Sirin salaisuudet eivät aivan kietoudu kiehtovaksi mosaiikiksi, ehkä enemmän nätiksi, suhteellisen selkeäksi lasimaalaukseksi.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Huomasin muistaneeni jotain, kuten Doloreksen suuren persoonallisuuden, sekä sen kaivon. Mutta suurin osa Doloreksen tunnustuksen kuvioista oli päässyt lipsahtamaan muistista. En esimerkiksi muistanut, että avioliittosotkujen lisäksi mukana on myös erittäin kummallisen ystävyyden kuvailu. Luin kirjan ensi kerran teini-ikäisenä ja silloin se ei tehnyt minuun suurta vaikutusta - nyt on toisin. (Ajatella, alan pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että minun pitää ottaa niitä kauan sitten luettuja Kingejä uudestaan lukuun.) Kirjan lukeminen tuntui hienolta, rennolta, upealta, aivan kuin olisi vanhan ystävän tavannut pitkästä aikaa. Ja ihmisellä voi olla hyvin suuri ikävä Uskollisen lukijan maailmaan, koska tiedättehän, että siellä on parasta. Rouva Siri vakuutti minut. Vaikka en sataprosenttisesti ihastunut Amerikkalaiseen elegiaan, nautin silti suunnattomasti hänen kirjoittamisestaan. Vivahteikasta, hiottua tekstiä on aina ilo lukea, eikä hän suinkaan ole tyttömäinen tai liikaa sievistelevä niin kuin hieman pelkäsin. Sen ohuen ohuen snobbailun hopeisen rihman pystyy onneksi puhaltamaan pois, kevyesti kuin hämähäkin verkon, eikä se loppujen lopuksi häirinnyt minua. Paul Austeria olen lukenut hiukkasen, parisen kirjaa, mutta siitä huolimatta olin tunnistavani samanlaista surrealismin tavoittelua rouva Sirin teoksessa aivan kuten hänen miehensä kirjoissa. Vai olenko totaalisen väärässä? Saatan olla. 

Kumpi voitti: 

Ensimmäistä kertaa näiden "taistelujen" aikana tulee tilanne, joka menee hankalaksi ja tiukaksi. Kumpi teistä muka voitti, häh, Doloreksen räväkkä ja koliseva vanha Chevrolet vai rouva Sirin kiiltävän puhdas, upouusi Fordin katumaasturi? Arvatkaapa mitä minä aion sanoa. Minä sanon, että ostakaa molemmat. Siitä huolimatta, että kallistun hiuksenhienosti vanhaan Chevroletiin (Impala 1967). Koska Doloreksen tarina on minusta kokonainen. Sirin katumaasturissa on tosi mukavaa olla kyydissä, puitteet ovat kohdillaan, mutta viimeisillä sivuilla minulle tulee tunne, tämä tarinan tie ei johtanut loppujen lopuksi mihinkään. Vaillinaisuus voi toisaalta olla tarkoituksellista. Ehkä Amerikkalainen elegia on yksi iso metafora elämästä ylipäätään.       

Kirjanmerkit:

Doloreksen tunnustus (Dolores Claibourne): Neljä +
Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American): Neljä -