.

.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Neljäkymmentä punaisen sävyä


Kaikki tietävät, että Irene on romanttisuuden perikuva, mikä johti tapahtumaketjuun, että huomasin kirjaston palautuskärryssä Rakkauden aikakirjan, ja niin, jossain tilapäisessä mielenhäiriössäni ajattelin, että ahaa, tuo kirja ilmeisesti kertoo tappajamehiläisistä ja sarjamurhaajamustekaloista, kyllä, se minun täytyy ehdottomasti lukea. Elif Shafakin nimi oli entuudestaan minulle tuttu, ja muistin lukeneeni kirjasta muutamia, pienoista kiinnostusta herättäviä arvioita ja koska halusin valloittaa taas uuden maan, lähti kirja mukaani eräänlaisena herätelainana.

Elif Shafak on nelikymppinen turkkilainen kirjailijatar, joka tosin vaikuttaa melkoiselta maailmankansalaiselta; hän syntyi Ranskassa, vietti vuosia Espanjassa, ja sittemmin Yhdysvalloista on tullut hänen toinen kotimaansa. Elif Shafak on ehtiväinen rouva. Parikymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uransa lisäksi hän on tutkija; takataskusta löytyy jokanaisen kätevä filosofian tohtorin tutkinto. (Aivan kuten minulta kynsilakkapullo.) Shafak on Turkin suosituimpia kirjailijoita, ja useaan kertaan palkittu. Kansainvälinen menestys on ollut niin ikään kiitettävää. Shafakilta on julkaistu noin tusina kirjoja, joista on päätynyt kolme kappaletta suomalaisille ihmeteltäviksi.

Rakkauden aikakirjassa tapaamme nykyajassa amerikkalaisen Ellan, äidin ja kotirouvan, joka hylkäsi aikoinaan kirjallisen uransa keskittyäkseen perhe-elämään. Aviomies David pettää, ja tytär aikoo mennä naimisiin, ja Ella-parka on menettänyt uskonsa rakkauteen. Mikä soppa! Onneksi Ella löytää rohkeutta ja vastaanottaa puolittaisen kirjallisuusagentin työn, ja saa luettavakseen salaperäisen kirjailijan käsikirjoituksen, Suloisen rienauksen, joka sijoittuu 1200-luvun Turkkiin, Konyaan. Näin Rakkauden aikakirja lähtee liikkeelle: nykyajassa pähkäillään Ellan avioliitto-ongelmia ja ruoan laittamista sekä orastavaa sähköpostiystävyyttä Suloisen rienauksen kirjoittajan kanssa, ja kaukana menneisyydessä vatvotaan oikeasti eläneen runoilija Rumin ja dervissi Shamsin välistä kynsiä ja luomia repivää sielunkumppanuutta, ja ihmisiä heidän ympärillään. Turkkilaisamerikkalaisen rakkauden kakun kruunaa vaaleanpunainen kermavaahto, joka on maustettu islamilaisella suuntauksella, suufilaisuudella ja siihen liittyvällä mystiikalla.

Aivan kuten Chimamanda Ngozi Adichie yhdistää afrikkalaisuuden ja länsimaisuuden, tekee Elif Shafak saman itämaisuuden ja länsimaisuuden kanssa. Kun avasin kirjan - oi, miten kaunis kansi, eikä tämä ole ironiaa! - ajattelin, että hurraa, nyt Turkin rouva tarjoaa minulle yltäkylläisen ja värikkään basaarikierroksen ja upean kulttuurielämyksen, tästä se lähtee, upota minut mirhamiin ja dirhamiin! Shafak pyytää nousemaan riksansa kyytiin, ja minä nousen, ja Shafak aloittaa sanojen ja lauseiden poljennan, kierros kierrokselta. Ne pyörähtävät ympäri, tutusti ja tasaisesti lonksuen, eikä niiden rytmissä ole periaatteessa mitään vikaa.

Shafakin riksakyydissä on sujuvaa ja mukavaa istuskella, mutta perinteisessä ja kuluneessa kerronnan kopissa takapuoli alkaa pian puutua, jolloin huomaa kaipaavansa jotain uutta, sähäkkää, käärmeen nopeaa luikertamista tien poikki, sateen pehmentämää, kuoppaista tietä, ojaan ajoa, renkaan puhkeamista, hyvänen aika, maissitähkien invaasiota tai jotain, mutta ei, mitään ei tapahdu. Shafakin kanssa riksa-ajelu on ennalta arvattavaa, turvallista, harmaata ja haljua, eikä hurjasta basaarikierroksesta ole tietoakaan. Shafakin tapauksessa kahden kulttuurin yhdistäminen jää raa´aksi, kirpeäksi avokadoksi, jonka tympeän maun haluaa äkkiä pois suustaan.

Shafak on tietysti fiksu nainen, ja filosofinen tausta puskee Rakkauden aikakirjasta kuin ruusun piikki sormenpään ihoon, ja auts, tekstiin mahtuu paljon viisaita ajatuksia, kauniita lauseita ja elämänohjeita, mutta suurin osa niistä muuttuu tyhjänpäiväiseksi sanahelinäksi, ikään kuin katselisi tyhjää marmorikuularasiaa; niiden värikkään helähtelyn kuulee, mutta mitään konkreettista, jotain, johon voisi tarttua, ei rasian pohjalla näy lainkaan.

Rakkauden aikakirja on uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja mystiikkaa valuttava teos, joka on loppujen lopuksi vain koreampiin vaatteisiin puettu suhteellisen kevyt rakkaushuttu, otsahelminauhoja, silkkialusasuja, kajalilla reunustettuja silmiä. Kaiken rihkaman alla ei silti ole juuri mitään näytettävää. Suufilaisten "rakkaususkonto" tai "rakkausfilosofia" kannattelee kirjaa virtaavan joen pinnalla sen verran, ettei se pääse uppoamaan kokonaan tylsyyden pohjaan, vaikka noita rakkaussääntöjä vaikuttaa olevan lähinnä neljäsataa eikä neljäkymmentä. Rakkauden aikakirja on oodi rakkaudelle - kaikenlaiselle rakkaudelle, ei pelkästään romanttiselle rakkaudelle, mikä pelastaa teoksen pahimmalta imelyyden pellolta. Epäromantikko kyynikkokin jaksaa kulkea pellon halki, tosin vauhdikkaasti juosten. Pyhän kolminaisuuden täydentävät usko ja toivo, ja neljänneksi ja viidenneksi pyöräksi paikalle vierähtävät mm. uuden elämän mahdollisuus sekä suvaitsevaisuus.

Mikä sitten Rakkauden aikakirjassa eniten riivaa? (Tai nimenomaan, siitä puuttuu se riivaus!) Ensiksi, tarina tuntuu junnaavan paikoillaan jatkuvasti; se menee hiukan eteenpäin, kunnes kiepsahtaa aavistuksen taaksepäin. Toiseksi, suurin osa ajasta vietetään 1200-luvulla, missä äänessä ovat vuorotellen käytännössä kuka tahansa: joku juoppo, joku bordellin tyttö, joku kerjäläinen, joku poika, joku tytär, joku tappaja, joku vaimo ja tietenkin ne uskomattomat hengelliset ihmiset. He puhuvat kaikki (muistaakseni) minä-muodossa, joka saa allekirjoittaneen melkein kärsimään dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. (Siis niiden olemassa olevien persoonien lisäksi.) En muista vähään aikaan (milloinkaan?) törmänneeni vastaavaan kertojaratkaisuun. En pitänyt alituisesta minä-minä-minä-meiningistä, ja näin ollen, henkilöiden välille oli hankalaa tehdä eroja. (Tämä on toki makuasia.) Nykyjassa sen sijaan Ella puhelee kolmannessa persoonassa; se ei valitettavasti auta Ellaa ja hänen puisevan tylsää hahmoaan. Kolmanneksi, historiallinen elementti on hämmästyttävän vaisu, eikä se säväytä. Rakkauden aikakirja on kuin Hollowoodin halpa, 1200-luvun kulissi, jonka läpi vaeltaa epäusko sydämellään.

Rakkauden aikakirja ei missään nimessä ole huono kirja, mutta sen parissa vietetty aika hulahtaa kuin hiekka tiimalasin läpi. Mistään ei saa tarttumapintaa. Aika ei ehkä ollut otollisin Rakkauden aikakirjalle; loistava Kirjavaras on yhä tuoreena mielessäni.

Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan toivottaneet näitä ajatuksia tervetulleiksi, aivan kuten kaikki ihmiset eivät avaa sydäntään rakkaudellekaan. Shamsin ja Rumin välisestä voimakkaasta henkisestä siteestä tuli huhujen, panettelun ja hyökkäysten kohde. Heidät ymmärrettiin väärin, heitä kadehdittiin, mustamaalattiin ja lopulta lähimmät ihmiset kavalsivat heidät. Kun heidän tapaamisestaan oli kulunut kolme vuotta, heidät erotettiin traagisesti. 
  Mutta tarina ei loppunut siihen.
  Todellisuudessa loppua ei koskaan ollut. Nykyään, melkein kahdeksansataa vuotta myöhemmin, Shamsin ja Rumin henget ovat yhä elossa, ne pyörivät jossakin keskuudessamme.

Alkuteos: The Fourty Rules of Love 2009
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2010
Sivumäärä: 535

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Kirja kuin korulipas, jonka pinta vilisee viehättäviä, kullattuja lauseita ja toiston toistoa, timanttia ja platinaa, mutta jossain kumisee tyhjyys.               



     


maanantai 24. helmikuuta 2014

Isoveli valvoo



Omien, uusien kirjojen lukeminen on ohi, ja on aika palata tuttuihin ja turvallisiin kirjaston kirjoihin. Olin piipahtanut kirjastossa viimeksi ennen joulua - luoja, käytännössä ikuisuus sitten! - ja kirjastotätikin katseli minua kuin olisin kolmipäinen, raidallinen lohikäärme. (Minä olen vain kaksipäinen lohikäärme.) Jalkani tuntuivat aluksi kohmeisilta, mutta vähitellen ne sulivat, ja pian minä huiskin menemään kirjaston käytävillä kuin ankerias, kieli pitkällä ja sihisten. (Siis mitä? Voisiko joku tulla ja sulkea sormeni panssaroituun kassalippaaseen, niin etten suoltaisi kaikkea mahdollista typeryyttä niiden päistä ulos? Kukaan? Missään? Apua!) Ai että, miten makoisat apajat kirjastossa olivat! Astelin ulos tyytyväisenä kirjapino sylissäni ja lennähdin kotiin. (Koska olen lohikäärme, joka osaa lentää! Ja syöstä tulta! Ja aivastella saippuakuplia!)

Olin muutamaan otteeseen lukenut suosituksia Kirjavarkaasta ja siirtänyt sen lukulistani kärkipäähän. En muistanut kirjan kirjoittajan nimeä, eikä kirjaston tiedonetsintäkoneen hiiri ollut yhteistyökykyinen, ja ehdin ajatella, että emme tapaisi vielä, mutta olin väärässä. Kirjavaras tervehti minua yllättäen hyllystä, kun etsin erästä toista kirjaa, ja kas, siinä se oli! Tapasimme sittenkin. Hyvää päivää, Kirjavaras. Erittäin hauska tavata.

Markus Zusak on australialainen kirjailija, jonka juuret ulottuvat Eurooppaan, Saksaan ja Itävaltaan hänen vanhempiensa kautta. Ennen Kirjavarasta, joka on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu teoksensa, mies ehti niittää mainetta kaksituhattaluvun taitteessa neljällä nuortenkirjallaan. (Näitä ei ole suomennettu.) Kansainvälisen läpimurtonsa herra teki Kirjavarkaallaan, josta tuli bestseller ympäri maailmaa.

Hyvää päivää, lukija, toivottaa Kirjavaras, tai hetkinen, itse asiassa sen toivottaa Kuolema. Kyllä, Kirjavarkaan eli Liesel-tytön tarinan, kertoo meille herra (?) Kuolema. Eletään Natsi-Saksan aikaa ja Kuolemalla on paljon töitä, mutta jokin Lieselissä kiinnittää viikatemiehen (hän pitää kovasti ihmisten mielikuvasta siitä, että hänellä on viikate) huomion. Herra Kuolema joutuu hakemaan Lieselin pikkuveljen juuri ennen lasten päätymistä kasvattikotiin. Niin Liesel joutuu kohtaamaan uuden elämän yksin, äkäisen ja riidanhaluisen maman ja lempeän viisaan papan hoivissa. Nämä saksalaiset eivät ole juutalaisia, mutta eivät natsejakaan, vaan hyväsydämisiä, rohkeita kansalaisia, joita sota-aika koettelee. Noin viiden vuoden ajan tarinassa seurataan Lieseliä ja hänen perhettään sekä ihmisiä heidän ympärillään, kuten Lieselin parasta ystävää Rudy-poikaa ja erästä salaperäistä juutalaista Maxia, joka nyrkkeilee Führerin kanssa kellarissa, ja tietenkin kirjoja, jotka ovat olennainen osa Lieseliä...

Markus Zusak polttomerkitsee itsensä lukijan sieluun noin kahden lyhyen luvun jälkeen. Jo kirjan ensimmäisillä sivuilla huomaa, että sitä seisoo jonkin erilaisen, kauniin äärellä, syvän rotkon äärellä, jonka sisuksiin on hypättävä, vaikka tietää, että pohjalla kopsahtaa ja kovaa. Mutta ne maisemat ja värit, hiljaiset hetket ja pysähtyneet tuokiokuvat! Silloin kun tukka hulmuaa ja silmät vuotavat vettä, noihin eleettömiin, mutta tunteiden täyteisiin pikkukuviin herra Zusak lataa kerrontansa, ja niin pudotus on näennäistä, hyväilevää, jopa hempeää, niin että raaka, vapaa pudotus on jotain muuta, kuin hidastettua leijailua, jolloin on aikaa tehdä havaintoja. Kas, jääkide, murtuma, auringon heittämä säde vuorenreunamassa. Niiden näkemisestä nauttii ja ne antavat voimaa. Ne saavat surullisenkin maailmankuvan näyttämään kirkkaammalta, toiveikkaammalta, pudotuksen paradoksi.

Zusak syleilee lukijaa yllättävillä ilmaisuillaan ja verbeillään, pukee tutun sana-asun uuteen pukuun, antaa helmojen heilua sanojen muotinäytöksessä, ompelee ja halaa tarinan peitteeseen uutta ja vanhaa, mikä ihastuttaa, hivelee sydäntä, saa ihokarvat taipumaan korkkiruuvin kihariksi, sanat muuttumaan suussa olennoiksi eläviksi. Zusak kurottaa välillä kohti runollisuuden taivaanrantaa ja hipaisee, vetää ehkä aavistuksen verran runon säikeitä itseensä taivaan kudelmasta. Zusak on tyyliniekka, frakkipukuinen, silinteripäinen charmantti herra, joka liitelee kaduilla, pyörähdellen lyhtypylväiden ympäri, tanssien laulavien sadepisaroiden kanssa; hän leikittelee lauseilla. Kappaleilla. Tunnelmilla. Sävelillä. Sanat ovat soitin, ja Zusak näppäilee niitä täydellisesti. Zusakin kirjallisten ansioiden lisäksi Kirjavaras on nerokkaasti, persoonallisesti toteutettu: Herra Kuoleman havainnot ja muistiinpanot ihmisistä ja elämästä ylipäätään, pienet kertomukset kertomusten sisällä, tuovat Kirjavarkaaseen uuden tason.

***TIETOJA HERRA KUOLEMASTA***  
Hän on tarkkailija.
Hän vie sieluja.
Hän tulee viemään myös sinut.
Hän tekee vain työtään.
Hän on mainio.
   Hänellä on huumorintajua.

Koska Kirjavaras ikään kuin nähdään kaksien lasien läpi, ensin kirjailija Zusakin ja sitten herra Kuoleman kautta, ennen kuin kuva piirtyy lukijan verkkokalvoille, teoksen todelliseen ytimeen, tarinan tunnelmaan ei pääse tunkeutumaan täysin missään vaiheessa, vaan Kirjavarkaan seurassa olo on kuin sivusta tarkkailijalla, ikään kuin Lieselin elämää, toden totta, kyttäisi yhdessä herra Kuoleman kanssa. Jonkin toisen kirjan kohdalla tällainen ulkopuolinen olo saattaisi saada aikaan ärsyyntynyttä kritiikkiä, mutta ei Kirjavarkaan kohdalla, sillä Zusakin kokonaisuus on niin hieno ja omaperäinen, unohtumaton.

Zusak maalaa hahmonsa Kirjavarkaan puhtaan valkoiselle taivaalle muutamin tarkoin siveltimen vedoin; hän on kirjailija, joka tietää täsmälleen, mitä asioita kannattaa painottaa herättääkseen hahmonsa lihavaksi, eloisaksi pilveksi, jonka matkaa taivaan halki haluaa siristellä alusta loppuun, auringon kirvellessä silmissä kuin rakkauden happo. Teoksen sisällä jokaisella hahmolla, nopeasti ohi vilahtavallakin, on merkitystä; henkilöiden kemia on kuin talo. Liesel ja hänen läheisensä pitävät taloa pystyssä perustuksellaan, seinillään, katollaan, mutta sivuhahmot listoineen, oven nuppeineen, uunin luukkuineen tekevät talosta asuttavan, antavat sille sielun, tekevät Kirjavarkaasta hengittävän eläimen, mysteerisen, salakavalan eläimen, jonka turkki tuoksuu huomiselle ja eiliselle, nykyhetkelle ja tuonpuoleiselle. Vaikka herra Kuolema kertoo tarinaa, kyseessä ei ole fantasiakirja, vaan realistinen kuvaus saksalaisuudesta toisen maailmansodan aikana.

***VÄLIHUOMAUTUS***  
Erinomaiset kirjat inspiroivat kirjoittamaan liian pitkiä arvosteluja.   

Mikä onni, että kohtasin Kirjavarkaan. Ajatella, että tällainen pala revontulta oli piilotellut kirjahyllyjen kätköissä monta vuotta, enkä minä ollut kohdannut sen väräjävää loistetta, etten ollut huomannut sen majakan lailla loimottavaa hehkua, mutta luojalle kiitos, että blogimaailma auttoi minut nousemaan ylös tuosta sokeasta sumusta. Kirjavaras ei pelkästään varasta kirjoja, vaan myös sydämiä. 

***KIRJAVARKAAN TEEMOJA JA MUITA ASIAHAAROJA***   
Ystävyys
Rakkaus
Perhe
Hyväksyntä
Ennakkoluulottomuus
Köyhyys
Kirjallisuus
Kuolema
Suru
Toivo
Onni
Pormestarin rouva
Varkaus
Kellari
Harmonikka
Typerät, kuuluisat viikset

Joka ilta Liesel meni ulos, siivosi oven ja katseli taivasta. Yleensä se näytti läikkyneeltä nesteeltä - kylmältä ja sakealta, liukkaalta ja harmaalta - mutta aina joskus muutama tähti uskaltautui pintaan kellumaan, vaikka vain hetkeksi. Niinä iltoina hän jäi ulos vähän pitemmäksi aikaa ja odotti.
  "Hei, tähdet."
  Odotti.
  Kunnes keittiöstä kajahti ääni.
  Tai kunnes tähdet upposivat taas Saksan taivaan syövereihin.      

Alkuteos: The Book Thief 2005
Julkaistu Suomessa: Otava 2008
Sivumäärä: 558

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Vakuuttava draama, jonka lukukokemusta syventää piristävän erilainen lähestymistapa.   
                     

perjantai 21. helmikuuta 2014

Heja Sverige!


Irene täällä hei. (Anteeksi otsikko, mikäli lätkäpelin lopputulos kirpaisee kovasti.) Olen taas levittämässä liikkumisen ilosanomaa; viimeksi toin tuulahduksen Amerikasta ja nyt, ihanaa, Ruotsi, ihanaa, naapurimaasta. (Tosin molemmat kirjan tyttäret asuvat vakituisesti New Yorkissa.) Bodylicious! Näin saat unelmavartalon, lupaavat Sofi Fahrman ja Julia Fors, neidot kuin kaksoset, mutta jotka käsittääkseni eivät ole sukua keskenään. Sofi on muotitoimittaja ja hänellä on suosittu Sofis Snapshots -blogi. Julia on Aftonbladet-lehden terveystoimittaja ja bloggaaja. Nämä kaksi hehkeää Elovena-tyttöä päätti lyödä blondatut (?) hiuksensa yhteen ja toimittaa yhdessä kirjan, jotta me kaikki voisimme näyttää heiltä. (Tästä voidaan tietenkin olla montaa mieltä, että haluammeko me kaikki todella näyttää heiltä.)

Bodylicious! Näin saat unelmavartalon on värikäs ja selkeä, nopealukuinen katsaus terveellisempään elämään. (Minä luin sen melkein yhdeltä istumalta.) Ja on kuvia! Tadaa! Kirja on pullollaan kauniita, hyvälaatuisia kuvia, niin että tuntuu kuin selailisi tavallista paksumpaa aikakauslehteä. Gretchen Reynoldsin kirja keskittyy pitkälti liikunnan ja ravinnon tieteelliseen puoleen, kun taas Ruotsin tytärten terveysopas on sangen pinnallinen, mutta viihdyttävä sellainen, ja toki kirjan kansien väleistä löytyy myös hyödyllistä tietoa.   

Kirjan ensimmäinen osa kuluu Sofin ja treenausvinkkien parissa. Kuvat ja ohjeet auttavat tottumattomia liikkeiden kanssa. Jaloille, takapuolelle, vatsalle, käsille ja hartiolle, sekä selälle ja rinnalle on omistettu oma pikku lihaskunto-osio, ja ilokseni huomasin, että mukana on oikeasti hyviä ja tehokkaita liikkeitä. Liikkeille on annettu jopa toistomäärät, että kuinka monta niitä tulisi suorittaa. Ne varmasti auttavat aloittelijaa. Omaan treenaamiseeni bongasin yhden liikkeen, joka oli minulle uusi, ja sekin oli puoleksi tuttu. Mutta vähemmän kotitreeniä harjoittaneille kirjasta löytyy loistovinkkejä! (Itseäni lähinnä nauratti lukea: T-punnerrus kuusi toistoa. Kuusi?! Sehän on vasta lämmittelyä! Toisaalta, oma fitnessihanteeni on hiukan lihaksikkaampi kuin näillä mallin mitoissa olevilla kaunottarilla.)

Toisessa osassa lähdetään Julian ja ruokavalion matkaan. Julia opastaa minkälainen ruoka tukee liikunnallista elämäntapaa ja sujauttaa muutamia kivoja reseptejä kaupan päälle. Julia painottaa puhtaan ruoan merkitystä, täysjyvän, proteiinin, vihannesten ja hedelmien muodossa, mutta ei suinkaan määrää hörppimään sellerismoothieta loppuiäksi, vaan joskus saa herkutella. Julia ja Sofi noudattavat molemmat niin kutsuttua 80/20 sääntöä: silloin kun 80 prosenttia ruokavaliosta on ravinnerikasta ruokaa, voi loppujen prosenttien kohdalla ottaa hiukan rennommin.   

Kirjan lopussa on vielä lyhyt osa, joka on pyhitetty kolmen viikon treeniohjelmalle - uuden tavan omaksuminen vie tutkimusten mukaan kolmisen viikkoa - sekä viikon kiristelyohjelmalle, jonka voi pitää esimerkiksi ennen jotain tärkeää tapahtumaa. Tälle viikolle on treenien lisäksi merkitty suositeltava ruokavalio joka päivälle.

Bodylicious- Näin saat unelmavartalon on aurinkoinen, hauskoja ja käytännöllisiä vinkkejä sisältävä teos, josta löytyy ripaus glamouria, mutta se onnistuu silti säilyttämään reippaan maanläheisen ja letkeän otteen. Kunnossa pysyminen ei ole niin vakavaa puuhaa! Julian ja Sofin asenne aktiiviseen elämäntapaan on juuri oikea; treenataan, pidetään hauskaa, syödään terveellisesti ja hyvin, ja välillä napataan se paheellinen kermaleivos pullapuodista mukaan, jos siltä tuntuu. Kokeneelle kehäraakille (siis minulle) kirja ei tarjoa ihmeitä, mutta sitä on mukava lukea ja katsella ja sen seurassa piristyy takuulla. Meno on niin raikasta, että taisin muutua ruotsalaiseksi. Ehkäpä. Pitänee värjätä tämä pikimusta tukkani (ja pikimusta mieleni) blondiksi.

Kun muutin New Yorkiin kolme vuotta sitten, kookospähkinävesi oli kaikkien huulilla, mutta minulle se oli uutta. Mehubaarissa lojui kasoittain kookospähkinöitä, ja kaikki tilasivat erilaisia sekoituksia niistä. Ensimmäiseen juomaani annokseen oli sekoitettu mustikkaa ja banaania, ja voin tunnustaa, että se oli rakkautta ensi kulauksella. Nykyään minulla on aina kookospähkinävettä jääkaapissa, ja juon sitä mielelläni treenin jälkeen. 

Alkuteos: Bodylicious! Så får du din drömkropp 2012
Julkaistu Suomessa: Nemo 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 160



sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Teini-ikäiset mutanttiorvot


Ja niin hän luki kolmannen alennusmyynneistä ostamansa kirjan. Kuten huomaatte, en ole sellaista ihmislajia, joka haalii lukemattomia - ai että miten mahtava tämän sanan kaksoismerkitys on! - kirjoja ympärilleen odottamaan maailmanloppua. Tiedätte varmasti sen maailmanlopun, jossa zombit tulevat, ja ainoa ase noita hirviöitä vastaan on lukematon kirja. Saatan olla alakynnessä, mikäli lukemattomille kirjoille allergiset zombit hyökkäävät. Luotan siihen, että minulla on muutama kirjaston kirja lainassa ja lukematta, ja niin, aina voi lähteä koettamaan onneaan ja mennä ratsaamaan kirjastoja ja kauppoja. Jos siellä on mitään jäljellä.

Ransom Riggs on mystinen yhdysvaltalainen kirjailija, jonka ikää en äkkiseltään löytänyt, mutta valokuvan perusteella herra lienee kolmenkympin tietämissä. Riggs oli mukulana kiinnostunut kirjoittamisesta ja elokuvien tekemisestä, ja hän päätyikin opiskelemaan englantia yliopistoon, kunnes siirtyi myöhemmin elokuvakouluun. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on hänen tarinauransa ensimmäinen kirja, jonka inspiraation lähteenä on toiminut vanhat valokuvat. Kirja on saanut jatko-osan herran kotimaassa hiljattain. Ensimmäisestä kirjasta on suunnitteilla elokuva, ja ohjaajaksi on valikoitunut Tim Burton. Jonkinlaista mahtavuutta voisi olla luvassa myös valkokankaan puolelle. Sekä eräs merkittävä, sydäntäni lämmittävä tieto löytyi herra Riggsistä; Stephen King on yksi hänen innoittajistaan. Malja sille!

Viisitoistavuotiaan rikkaan floridalaispojan, Jacobin, isoisä on aina jaksanut höpötellä omituisia kertomuksiaan sota-ajasta ja orpokodista, jossa hän vietti aikaansa nuorena poikana. Isoisällä on ollut tapana näytellä Jacobille vanhoja valokuvia, joissa on jotain kummallista, mutta Jacob on pitänyt niitä halpoina lavastuksina. Kunnes isoisä kuolee hämärissä olosuhteissa, ja Jacob luulee näkevänsä jonkinlaisen hirviön, pojan epäilykset heräävät toden teolla. Jacob passitetaan kallonkutistajan juttusille. Isoisän viimeiset sanat ja vanha kirje saavat kuitenkin Jacobin lähtemään isänsä kanssa Walesin rannikolla olevalle saarelle, missä isoisän orpokoti sijaitsee; poika haluaa tutustua isoisänsä menneisyyteen kunnolla. Jacob löytää orpokodin rähjän, mutta auttaako se häntä pääsemään painajaisistaan? Onko resuisen talon kätköissä jotain muutakin kuin laastia, pölyä ja revennyttä tapettia?     

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ihastuttaa ennen kuin siitä ehtii lukea yhtään riviä. Kirjan visuaalinen ilme on kerrassaan upea! Se sisältää aitoja, vanhoja valokuvia, joiden ympärille on kudottu tarinan pätkiä kuin villalankaa neulepuikkoihin. Näin Riggs muodostaa harmaasävyisen, lepattavan kaulaliinan, vivahteikkaan kertomuksen, joka menee minne sitä huvittaa; se kieppuu omalaatuisissa kirjoittamisen puuskissaan, vuoroin lempeän lämmintä ja vilvoittavan viileää, tarinan kerronnan riemua. Ransom Riggs antaa valmiin kaulaliinansa ja kietoo sen lukijan kaulaan, hellän napakasti, niin että eriskummallisten lasten maailmaan astuminen tuntuu heti ystävälliseltä, miellyttävältä ja ennen kaikkea, mielenkiintoiselta paikalta.

Herra Riggsin kirjoittaminen on sujuvaa, muttei liian helppoa tai valmiiksi pureskeltua. Teksti on mukaansa tempaavaa, ja sille antaa eloa ironiaan kallistuva huumori. Eriskummallisten lasten maailma ei ole silti mikään taianomainen ilon ja hauskuuden valtakunta, vaan koloissa ja ojissa vaanivat kaiken aikaa pelon ja epävarmuuden synkät sävyt; Riggs osaa liittää vakavan ja leppoisan kerronnan mukavaksi yhdistelmäksi. Riggs on selkeästi rento jätkä, mutta myös rennoilla jätkillä on painavaa sanottavaa. Hän herättää walesilaisen saaren henkiin omaperäisellä kuvailullaan, eikä hän sorru liialliseen jaaritteluun, kuten Ali Shaw taannoin. Muutenkin Riggsin kynässä on jotain raikasta ja omaa nokkeline kielikuvineen.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on tarinana viihdyttävää luettavaa. Riggs todella luo oman pienen fantasiamaailmansa, vaikka konkreettisesti eriskummalliset lapset eivät seikkaile missään toisessa maailmassa. Se on pidemmän tarinan aloitusosa, jossa vasta tutustutaan henkilöihin. Toki Jacobin pään sisälle pääsee jo nyt, sillä poika toimii koko kirjan ajan minä-kertojana. Jacob on harvinaisen mukiinmenevä teini-ikäinen kertoja ja aika fiksu nuori miehen alku. Pidin hänestä. Kiinnostavia sivuhenkilöitä on paljon, mikä aiheuttaa pienoisia sekaannuksia, mutta se ei varsinaisesti häiritse lukukokemusta. Pikkuhiljaa henkilöt oppii erottamaan toisistaan. (Tai ehkä minua vaivasi huonomuistisuus.) Totta kai mukana pitää olla kevyt romantiikan vire, joka onneksi jää (vielä?) sivuosaan, eikä vie turhaan huomiota tarinan kululta.

Luulin, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on aikuisten kirja, ja luin alun siinä uskossa, enkä oikeastaan ajatellut, että kirja olisi kovin lapsekas. Sitten bongasin netin syövereistä tiedon, että kirja on suunnattu noin 12-14-vuotiaille lapsille/nuorille, ja minä ajattelin, että ahaa, ei mennyt kuin parikymmentä vuotta pieleen. Mutta ei se mitään, olen 14-vuotias sielultani. Kumma juttu sinällään, että pidin aikuisten "satua" Tyttö joka muuttui lasiksi naiivina tekeleenä, ja nyt, tämä lasten satu tuntui huomattavasti aidommalta ja aikuismaisemmalta. Hämmentäviä ovat kirjailijoiden tekstikiekuroiden tiet. Ja hämmentäviä ovat minun ajatukseni tiet. Kun eriskummallisten jatko-osa suomennetaan, haluan sen nopeasti käsiini.

Öisin minua kiusasivat sellaiset painajaiset, että jouduin käyttämään purentakiskoa, jotten kirskuttaisi hampaitani tyngiksi nukkuessani. Niin pian kuin suljin silmät näin taas lonkerosuisen hirviön. Olin varma, että juuri se oli tappanut papan ja olisi pian minun perässäni. Joskus minut valtasi se sama oksettava pakokauhun tunne kuin silloin metsässä, ja olin varma, että hirviö oli jossain lähellä: hämärän puuryhmän varjossa, parkkipaikalla viereisen auton takana, pyörävajan toisella puolella, odottamassa. 

Alkuteos: Miss Peregrine´s Home for Peculiar Children 2011
Julkaistu Suomessa: Schildts & Söderströms 2012
Sivumäärä: 350

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Kiehtova, ihana kirja, joka sopii (lähes) kaikenikäisille. Olisiko tässä kenties Harry Potterin manttelinperijä? 
             

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kauas muumit karkaavat


Tässä tulee alennusmyyntikirja numero kaksi. Marie Hermansonin Laakso tuntui hyvältä valinnalta jälkeen Kirjan, joka muutti lukijan sementiksi. Ruotsalainen kirjallisuus on kohdallani yhä melko kartoittamaton alue, mitä päivittelin jo Johan Theorinin kirjan aikoihin. Itse asiassa luulin, että Hermanson on norjalainen, mutta kappas, rouva osoittautui ruotsalaiseksi. Ei se mitään, olikin parempi pyyhkiä tuo edellinen nihkeä ruotsalainen kokemus pois takaraivosta. Hermanson on kuuttakymppiä lähestyvä toimittaja (ei uskoisi hänen promokuvansa perusteella!), jonka esikoisteos julkaistiin 80-luvun loppupuolella. Kaiken kaikkiaan rouvalta on ilmestynyt kymmenen romaania, joista Laakso on viimeisin, ja joka on käsittääkseni hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa.

Jossain Alppien kätköissä on pikku laakso herttaisine kylineen sekä eräänlainen hermoparantola rikkaille ihmisille, joka on todellinen paratiisi kaikkine mukavuuksineen uupuineille raukkaparoille, vaikka siellä täällä saattaa laahustaa muutama lääkäri latistamassa tunnelmaa. Ruotsinpoika Daniel saa yllättäen kutsun Himmelstaliin kaksoisveljensä Maxin toimesta, ja niin Daniel päättää lähteä matkaan, sillä elämä Upsalassa on asettunut arkisiin uomiinsa avioeron ja hurjien tulkkivuosien jälkeen. Veljekset ovat luonteeltaan erilaiset, mutta ulkonäöltään identtiset. Max kertoo olevansa vaikeuksissa klinikkamaksujensa kanssa: rahaa olisi, mutta ulkopuolella. Koska Himmelstal on suojattu yhteisö, Max ehdottaa Danielille vaihtoleikkiä; Max poistuu alueelta muutamaksi päiväksi hakeakseen rahat, ja Daniel jää siksi aikaa paikan päälle esiintymään Maxina. Daniel suostuu, tavallaan, mutta mitä tapahtuu kun Maxia ei kuulu takaisin? Mikä ihmeen paikka Himmelstal oikeastaan on? Uskooko kukaan Danielia, ettei hän olekaan Max?

Marie Hermansonin sujuvan helppo kerronta ilahduttaa rankan suossa tarpomisen perään. (Siltä Tyttö joka muuttui lasiksi tuntui. Niin, ja kirjassa oli soita, joten ei ihme.) Hermanson ei ole järin omaperäinen kertoja, vaan genrelleen uskollinen ja tyypillinen juonivetoinen lauseiden pyörittelijä; siinä ei ole mitään vikaa silloin, kun tarinassa on vetoa ja älykkyyttä. Laaksoa hän kuvailee juuri sopivasti, tosin tavallisesti, mutta se, jos mikä, on tervetullutta Ali Shaw´n Avara Luonto-dokumentin jälkeen. Kielikuvia esiintyy harvakseltaan, ja kun sellainen pompsahtaa esiin kuin vieteriukko laatikosta, niistä tulee hieman huvittunut olo; ikään kuin Hermanson olisi yhtäkkiä muistanut, että "ai niin, pitäisikö käyttää kielikuvia, hyvä on, laitetaan tähän väliin vaikka tuollainen." Hermanson ei ole luonnollinen tarinan kertoja, vaan lähinnä palapelin rakentaja, kuvan selkiyttäjä; toiset näpertelevät palojen taiteellisen puolen kanssa, maalaavat niitä, viilaavat niitä eri muotoihin hamaan loppuun saakka, kun taas Hermanson kokoaa peliään kiinnittämättä juuri huomiota siihen, onko paloilla sielua ja elämän tarkoitusta. Hermanson haluaa lukijan näkevän Laakson esteettömän kuvan kaikessa kaameudessaan. 

Laakso ei ole perinteinen dekkari, vaan psykologinen trilleri. Se on kiva arvuuttelupeli lukijalle. Laaksossa vietetty aika ei ole kovin intensiivistä, vaan enemmän verkkaisesti kiiruhtavaa, mutta tarpeeksi mieltä kutkuttavaa, ettei se käy pitkästyttäväksi. Itse, taas kerran, kieputin tarinan niin monelle mutkalle, ettei Hermansonin tarinalaakso ollut niin huikea visiitti kuin mielessäni ehdin kehitellä, mutta kelpo työtä kuitenkin. Tarinassa on muutamia kohtauksia, kuin huonosta elokuvasta irti leikattuja tapahtumia, jotka on liimattu Laakson maisemaan kuin tökeröt kiiltokuvat. Ne ovat uskomattoman kömpelöitä ja aiheuttavat myötähäpeää, mutta annoin niiden mennä tällä kertaa läpi sormien.

Hermansonin hahmogalleriassa vallitsee pienoinen sekasorto; joukkoon mahtuu pari tyyppiä, joiden mukana olo tuntuu turhalta. Päähenkilö Daniel on kertakaikkisen tyhmä. En ole pitkään aikaan törmännyt niin idioottimaiseen päähenkilöön. (Ja ilmeisesti hänen pitäisi olla oikein fiksu ja filmaattinen.) Muutenkin persoonana hän on mitäänsanomaton, mutta kuten jo todettu, Hermanson ei maalaa uutta miespuolista Mona Lisaa, eikä muitakaan hätkähdyttäviä kirjallisia muotokuvia. Hermansonin hahmoissa on mustaa ja valkoista, sekä onneksi, myös harmaan eri sävyjä, jossain pinnan alla luikertelevissa suonissa, niin että suurimmat "haluan piestä noista hahmoista kumisevan tyhjyyden ulos" aggressiot pysyvät hyvin aisoissa.

Laakso sopii tuuletuskirjaksi kuin porkkana lumiukon nenäksi. Se poistaa tunkkaisuutta ja virittää mieltä mukavasti, vaikka kokonaisuus on heppoinen. Plussaa tapahtumapaikasta, joka on mielenkiintoinen ja piristävä. (Hah, tai ahdistava, mutta minusta se oli hauska!) Ja kauniista kannesta! Haluan mennä tuonne! Mutta jätän mielelläni sen klinikan väliin.

Toisen ihmisen ajatusten ja mielipiteiden, jopa hänen omiaan vastaan sotivien, ilmaiseminen omalla äänellä elähdytti häntä merkillisellä, kiihdyttävällä tavalla. Kun puhujan sanoihin liittyi suuri tunnelataus, ei puhuttu kieli riittänyt, vaan hänen täytyi välittää tulkattavan sanomaa myös elein ja ilmein. Niinä hetkinä hän tunsi itsensä joskus käsinukeksi, johon joku oli pujottanut kätensä. Kuin hänen oma sielunsa olisi haihtunut taivaan tuuliin. Hän kuuli äänensä muuttuvan ja tunsi käyttävänsä kasvojensa lihaksia, joita ei muulloin käyttänyt. "Ahaa", hän ajatteli lumoutuneena, "tältäkö tuntuu olla sinä!"

Alkuteos: Himmelsdalen 2011
Julkaistu Suomessa: Like 2012
Sivumäärä: 393 

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Mainio pikku välipala, jonka uskoisi poistavan niitä kuuluisia "lukujumeja". Tai mistä minä tiedän. En ole uskoakseni koskaan sellaisesta kärsinyt. Koputan puuta.              

        

lauantai 8. helmikuuta 2014

Midaksen kosketus


Ostin muutaman kirjan alennusmyynneistä. Shokeeraavaa, eikö totta? Kirjabloggaaja, joka ostaa kirjoja! Elämän kevät, sanon minä, mutta joskus tällaisia hurjia käänteitä joutuu tekemään, jotta elon polku pysyisi mielenkiintoisena. Lupaan, että palaan ensi viikolla normaaliin, ja esittelen niitä tuttuja juttuja, kuten uusia, kultaglitterisiä trikoitani ja platinoitua jumppamattoani.

Kun halvalla saa, pitää ostaa. Näin isäni minulle opetti. Hyvin on mennyt oppi perille. Terveisiä vaan, iskä, sinne taivasten valtakunnan golfkentille! Olkoon puttisi täydellinen! (Isäni ei pelannut eläissään golfia, mutta olen aina halunnut ajatella, että vanhat miehet pelaavat siellä jossain golfia.) Tätä näppärää oppia käytän hyväkseni harva se kerta. Ajatelkaa, miten köyhiä me olisimme, jos emme ostaisi välillä jotain! Niin! Tililtä toki katoaa euro, pari, mutta voi sitä rikasta mieltä, jonka tästä uhrauksesta saamme! Tyhmä se on, joka ei osta halvalla. (Aivan kuin se kuuluisa tv-slogan.)

Eräs näistä uusista kirjoistani on Tyttö joka muuttui lasiksi. Kiinnostuin aavistuksen tästä kolmekymppisen englantilaisherran, Ali Shawn, esikoisteoksesta viime vuonna, ja otin sen mukaan "luen kun tulee vastaan sopivasti" - listalleni. Niin se tuli, halpoine hintoineen, ja niin se kietoi limaiset kätensä minuun ja upotti minut tylsyyden suohon. Jep. Hyvin lähtee. Ali Shaw, saat olla onnellinen siitä, että kirjasi oli halpa.

Ali Shaw on opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Tyttö joka muuttui lasiksi voitti vuonna 2010 Desmond Elliot Prizen, joka myönnetään parhaimmalle englantilaiselle debyyttiromaanille. (Luoja, eikö sinä vuonna julkaistu muita kirjoja?) 

Ida on se tyttö, joka muuttuu lasiksi. Midas on se poika, jonka kosketus ei ole kultaa, vaikka niin luulisi. Nämä kaksi nuorta aikuista tapaavat sattumalta. Ida on maailmaa nähnyt nuori nainen, Midas pidättyväinen, epäsosiaalinen valokuvakameran jatke. Tapahtumapaikkana toimii St Hauda´s Landin saaret, missä luonto on elävämpi kuin ihmiset, ja jotain outoa siellä on meneillään, hyvät naiset ja herrat! Ilmassa on rakkautta ja lasia, yökkösiä ja sudenkorentoja. Miten käy orastavan rakkauden? Viekö lasi Idan mennessään? Valokuvaako Midas ikimuistoisen valokuvan?

Tyttö joka muuttui lasiksi on kirja, jota haluaisi rakastaa. Sillä on upea kansi ja upea nimi. Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Kannen lupaus "aikuisten satu" kuulostaa ihanalta, maagiselta, ja sitä valmistautuu ylimaalliseen kokemukseen. Mutta mitä löytyy sisäpuolelta?

Ali Shaw ei ole totaalisen huono kirjoittaja. Mutta! (Kuuletteko, miten muttani karjuu?) Hän käyttää paljon aikaa luonnon kuvailemiseen, niin että Tyttö joka muuttui lasiksi vaihtuu Kirjaksi, joka muuttui biologian oppikirjaksi. Liika on liikaa. Miehen kirjoittaminen hukkuu tarpeettomiin yksityiskohtiin, joilla haetaan tunnelmaa, mutta tunnelma lätsähtää kuin kyynikon (siis minun) romanttisilla (yäk) treffeillä, joilla vastapuoli on sokerikuorruttanut talon katosta lattiaan ja vuorannut huoneet ruusukimpuilla niin, ettei hengittäminen ole mahdollista. Herra Shaw, anna nyt, hyvänen aika, tekstille tilaa hengittää! Kaiken lisäksi, kuvailu menee ajoittain hieman kornin puolelle; hän yrittää olla kekseliäs, mutta lopputulos on hajuton ja mauton, kliininen, kirjoituskurssilla opittua, särmätöntä.  (Kirjoituskurssilla ei ilmeisesti muistettu opettaa herralle ellipsin käyttöä.)

Herra Shaw´sta tulee valitettavasti tunne, että siinä on nörtti, joka yrittää epätoivoisesti olla taiteilija. (Voi kauhea, olen tänään ilkeällä tuulella.) Loputon kuvailu ei herätä maisemia eloon, vaan tappaa ne. Toisilla on taito maalata lauseessa, parissa, uskomattoman herkkä, kaunis kuva lukijan sieluun, mutta Shaw ei onnistu siinä edes yhden sivun aikana. Hän ei jätä mitään mielikuvituksen varaan, ja silti Shaw´n kehittämä kuva on epätarkka. Mies tekee useita valokuvaamiseen liittyviä vertauksia, erityisesti mustavalkoisista valokuvista, ja aivan, sellaista voi käyttää myös hänen kirjoittamisestaan. Se on mustavalkoista, haaleaa, väritöntä, elotonta. Se on kuva jostain sellaisesta, jota ei halua muistella jälkikäteen.    

Entä tarina? Ei maksa vaivaa. Se on yhtä ohut ja läpinäkyvä kuin se paljon hehkutettu lasi, jota pidetään eräänlaisena tuulessa väräjävänä ydinlankana, yhtä hauraana, yhtä helposti tuulen puuskiin katoavana, ja kun se lehahtaa hyppysistä taivaan tuuliin, ketään ei kiinnosta lähteä sitä etsimään. Shaw´n loputon kuvailu syö kaiken energian itse tarinalta, jonka voisi tiivistää pienoisromaaniksi, ehkä jopa novelliksi, noin vain, yks kaks, jolloin sillä olisi merkitystä. Kansiliepeessä lupaillaan niin ikään unohtumatonta rakkaustarinaa. Jestas! "Rakkaustarina" on täysin tunteeton kahden nukkeihmisen (okei, se toinen on lasia) nuhjaantunut ja kömpelö lääppimisyritys. Niin, sitten kun on ensin odoteltu satoja sivuja. Tai ei se täysin tunteeton ole; se lähinnä naurattaa lukijaa. New York Times kirjoitti: Vain lasinen sydän ei liikuttuisi tästä. Ahaa. Ei niin mitään värähtänyt tämän lukijan sydänalassa. Mutta minun sydämeni on kiveä, ja sen pystyy läpäisemään vain eräs herra King. (Ja ehkä joku Haahtelan heppu.)  

Koska Shaw yrittää saaren kuvauksen maailman ennätystä, ei henkilöhahmoille jää kummoista tilaa kipitellä saarella. Shaw on ominut sen itselleen! Midas on puupökkelö ja Ida on joku typykkä, joka syleili maailmaa ennen kuin tuli Shaw´n saarelle muuttumaan lasiksi. Muutamia muita hahmoja pyörii myös jaloissa, mutta heidän kiinnostavuutensa on yksijalkaisen lokin luokkaa. Ei kun anteeksi, yksijalkainen lokki on huomattavasti kiinnostavampi.

Aikuisten satu ei toteutunut. Missä oli se satu, missä oli se aikuisten kirja? Totta, kirjassa esiintyy pari hämmentävää elementtiä, mutta ne eivät tee satua. Yleisesti ottaen Tyttö joka muuttui lasiksi- kirjassa tuoksahtaa naiivius. Siitä tulee enemmän mieleen nuorten (heikko) kirja kuin aikuisten kirja.

On aina yhtä omituista lukea jotain, jossa tekniikka periaatteessa pelaa, mutta joka saa minut lähes raivon partaalle. Argh! Miten tylsä kirja. Mikä pettymys. Kuin houkutteleva, käsin tehty karkki, mutta joka on silkkaa sitkeää, härskiintynyttä janssoninkiusasta sisältä. Ja muuten, suomentaja kiteyttää kirjan nimessä olennaisen: Tyttö joka muuttui lasiksi. Herra Shaw´lla menee saman asian kertomiseen neljäsataa sivua.

Sillä oli perhosen siivet, kuin pienet lastut kuviollista vahaa. Siipien alla oli karvainen ruumis, jossa oli pikkuruiset sarvet. Otuksen karvapeite näytti rutikuivalta kuumassa kesäauringossa. Sillä oli härän pää, tuskin Idan peukalonkynttä suurempi, ja vaaleanpunainen turpa, joka oli vetäytynyt irvistykseen. Valkoinen läiskä sierainten välissä. Järjenvastaisena yksityiskohtana arpi alahuulessa. 

Alkuteos: The Girl With Glass Feet 2009
Julkaistu Suomessa: Atena 2011
Sivumäärä: 394 

Tämä kirja saa: Yhden kirjanmerkin. Jos kaipaat luontohetkeä tai mukavaa kirjaa nukahtamisen helpottamiseksi, tämä olkoon sinun kirjasi. Muuten rukoilen kirjasielusi puolesta.

P.S. Tyttö joka muuttui lasiksi on ihastuttanut monissa muissa blogeissa. Hmm. Minussa taitaa olla jokin tietynlaisten kirjojen hylkimisreaktio; vaikka ne kuinka yrittävät kasvaa minuun kiinni, minun lukukehoni ei halua niitä lastikseen.

P.P.S. Niin, ja minä olen täydellinen kirjoittaja. Jos ette ole vielä sattuneet huomaamaan.
     

 

 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Älä katso peiliin, vaan kirjahyllyyn


Pirteä Leena Lumi haastoi minut klassikkohaasteeseen, johon minulla ei ole vielä ollut kunniaa vastata. (Kumma juttu, vaikka olin klassikko jo syntyessäni.) Mutta nyt on, kiitos Leena! Haasteen kysymyksiin tulee vastata oman kirjahyllyn sisällön mukaan, kirjojen nimillä. Mikäli kirjahylly ammottaa tyhjyyttään tai sitä ei ole käytännössä ollenkaan - kuten minun kohdallani -, voi varmasti turvautua kirjoihin, jotka on joskus lukenut, vaikka ei niitä omistaisikaan. Itse omistan (yhä) aika vähän kirjoja, mutta kuitenkin sen verran, että niitä riittää haasteeseen ja valinnan varaakin jää.

 1)  Oletko mies vai nainen?  Kiltti tyttö. (Hah hah haa, tuota ei usko kukaan. Toisaalta, en viitsi vastata Vaimo 22, koska minulla on 23 aviomiestä. En halua johtaa teitä harhaan.)

2) Kuvaile itseäsi? Murtamaton linnake. (Oho, nyt vetää hiljaiseksi.)

3)  Mitä elämä sinulle merkitsee? Minä rakastan sinua nuori mies. (Hyi, miten imelää. Miten voin olla yhtä aikaa sekä murtamaton linnake että nuorta miestä rakastava? Vaadin selitystä. Kuuleeko kukaan?   

4)  Kuinka voit? Aion tehdä sinut onnelliseksi. (Kyllä, kyllä. Olen onnellisuuden suurlähettiläs. Hups, mortteli putosi lattialle. Himputti, rotan verta pitkin lattiaa! Hei, näyttää aika siistiltä.)

5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Kuvun alla. (Emmekö me kaikki asu kuvun alla?) 

6)  Mihin haluaisit matkustaa? Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. (Niin totta. Pitkäaikainen haaveeni. Surullisten oravien sydämissä kiteytyy maailmankaikkeus, jonka haluan nähdä.)

7)  Kuvaile parasta ystävääsi. Tuulen avain. (Minä olen tuuli, hän on avain. Hän on se, joka loksauttaa lukkoni auki, ja saa minut hyvälle tuulelle.) 

8)  Mikä on lempivärisi? Korallivaras. (Juu, juu. Pukeudun aina korallin väriseen jakkupukuun.) 

9)  Millainen sää on nyt? Pimeä yö, tähdetön taivas. (Luoja! Niin muuten on! Tämä on pelottavaa.)

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Tuiki tuiki tähtönen. (Ajatelkaa, miten monipuolinen tämä vastaus on, kun ottaa huomioon vuodenajat.)

11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Mercy Closen mysteeri. (Eikö minusta ole jo tehty tämän niminen tv-sarja?) 

12) Millainen on parisuhteesi? Paikka vapaana. (Hmm. Puhuinko itseni juuri pussiin? Älkää muistako ensimmäisen kohdan vastausta. Tämä on käsky!)

13) Mitä pelkäät? Rikoksia ja hiekkakakkuja. (Taivas! En kestä hiekkakakkuja! Onko kenelläkään muulla hiekkakakkufobiaa?)

14) Päivän mietelause. Huominen on liian kaukana. (Uuh, melkein kolme tuntia vielä!)

15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Kuntoilu 2.0 (Heiluttakee käsi! Kaik yhes koos! Yks kaks koli neli, yks kaks koli neli!)

16) Miten haluaisit kuolla? Tohtori Uni. (Jos Dan Torrance hakee minut sitten kun olen vanha haahka, ei ole paljon valittamista.)

Tämä haaste on niin parhautta! Kirjahylly tietää paremmin kuin Jumala.

Haastan Narseskan, Lukutoukan ja Annin. Pitäkää hauskaa!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Kaksitoista rummun kajahdusta Afrikasta



Haluan kertoa teille, että voitin...  talon... auton... maailmanympärimatkan.... kustannussopimuksen... maailman parhaan aviomiehen... ei kun anteeksi, nämä olivat niitä edellisten arvontojen voittoja, ei minun pitänyt näitä luetella, vaan kertoa, että voitin Huominen on liian kaukana - novellikokoelman Kirjasähkökäyrän ihanan Main järjestämässä arvonnassa hieman ennen joulua. Hurraa, olin onnellinen! Olen yhä. Kiitos Mai. Luin marraskuun taitteessa ensimmäistä kertaa nigerialaislähtöisen Chimamanda Ngozi Adichien - joko te osaatte lausua koko nimen lunttaamatta?- tuotantoa, nuuhkaisin Purppuranpunaista hibiskusta, ja pidin tuosta herkän kauniista, aidosta kukkasesta oikein paljon. Tiesin, että matkani jatkuisi afrikkalaisissa väreissä, Adichien viittoittamalla tiellä, ja niin myös kävi, yllättävän pian makoisan arvontavoittoni ansiosta. Adichien kolmas romaani, Huominen on liian kaukana on äärimmäisen hyvä ottaa käyttöön silloin, kun huomaa että kirjasto on liian kaukana. Oma, rakas (olematon) kirjahyllyni, onneksi sinun kätköistäsi löytyi yksi aukaisematon hedelmä!

En ole novellien suuri ystävä. Kärsin ajoittain "lyhyet kirjat eivät voi olla mistään kotoisin"- syndroomasta. (Joel Haahtela on hiukan auttanut pahimpien syndrooman aiheuttamien oireiden hillitsemisessä, totta kai, hän on lääkärisherroja.) Ennen Adichien novellikokoelmaa olin lukenut vain kokoelmia Stephen Kingiltä. (King osaa novellin kirjoittamisen(kin) taidon!) Ja lukenut muutamia novelleja lehdistä. Sekä kirjoittanut omia novelleja mm. venäläissyntyisistä ahdistushäiriöisistä, masokistisista siskoksista sekä leppoisista rouvista, jotka kaivavat miehensä perunamaahan. Niin, sellaiset olivat lähtökohtani, mutta en ollut huolissani. Uskoin Adichieen.

Koska kyseessä on novellikokoelma, on turha lähteä selostamaan tarinoita yksityiskohtaisesti. Novelleja on kaksitoista kappaletta, ja niissä liikutaan Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä. On perhettä ja vankilaa, on uskontoa ja kuolemaa, on muotoilusuihketta ja kadonnutta rakkautta, on toivoa ja epätoivoa, on yliopistoa ja kirjoittamista, on miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja. On vastakohtaisuuksia, mustaa, valkoista, kylmää, kuumaa, rikkautta, köyhyyttä. On kulttuurieroja, ahdistusta ja elämän pieniä iloja. On kotimaan kurjuutta, uuden maan ihanuutta, uuden maan kurjuutta, kotimaan ihanuutta. Värikylläistä afrikkalaista elämää, melua ja meteliä todellisesta elämästä, tyynenharmaata amerikkalaista elämää, meteliä kaikesta turhasta. Jokaisesta kertomuksesta löytyy jokin pieni juju, rukousnauhan pätkä, jota lukija voi hypistellä tyytyväisenä käsissään.

Adichien kirjoittamisessa on jotain ihanan tyynnyttävää. Hänen kynänsä on kostutettu rauhoittavilla musteen sävyillä, vaikka neito kirjoittaa vaikeista asioista. Hänen tarinoidensa tausta on ukkosenharmaa taivas, mutta jossain on aina valkoisuutta, kiehkuraisia pilvenhattaroita, kuin lentokoneen jättämiä vanoja, jotka ovat muodostuneet tekstiksi, kaunokirjaimiksi. Adichie ei alleviivaa rankkuuksia, vaan hän toteaa ja siirtyy eteenpäin. Hän on aito, oma itsensä, joka tietää, mistä kirjoittaa. Adichiesta tulee tunne, että siinä on nainen, joka on elänyt monta elämää, vaikka kyseessä on nuori (36-vuotias) nainen. Afrikkalaiset hedelmät, ruoat, maut ja tuoksut, puut, pensaat ja muu luonto tuovat tarinoihin eksotiikkaa, väriä ja viehättävyyttä. Neidon kirjoittamisen rytmitys lähentelee täydellisyyttä; hän tietää täsmälleen, milloin tarvitaan lyhyttä lausetta ja milloin pidempää, antavampaa lausetta. Hän myös yhdistää afrikkalaisuuden ja länsimaisuuden hienoksi, tiiviiksi kudelmaksi, siistiksi, tyylikkääksi seinävaatteeksi, jossa on struktuuria; sitä on mukava katsella ja kosketella. Adichie ei leikittele kielellä kovin paljon, mutta silloin kun hän niin tekee, hänellä tuntuu aina olevan uutta ja raikasta sanottavaa.

Novellit ovat juuri sopivan mittaisia ja yleiskuvaltaan kiinnostavia. Adichie osaa todella novellin kirjoittamisen taidon, sillä jokainen tarina tuntuu tarpeeksi kerrotulta omissa raameissaan, eikä niistä jää sellaista oloa, että ne jäisivät kesken. Ne ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, pikkuruisia timantteja, jotka kimmeltävät kirjan sivujen väleissä, odottavat siellä maltillisina, valmiina ilahduttamaan jokaista uutta löytäjää.

Kokonaisuudessaan Huominen on liian kaukana on vahva, teemallinen novellikokoelma. Koska tarinoita on useita, niin myös henkilömäärä on hurja, mutta Adichie onnistuu siitä huolimatta melko hyvin rakentamaan uskottavia, hyviä hahmoja muutamien kymmenien sivujen aikana. Pientä miinusta on annettava henkilöhahmojen puitteissa siitä - käsittääkseni päähenkilöt ovat pääasiassa naisia, jos en aivan sekaisin mennyt afrikkalaisten nimien kanssa, niin ja aivojeni kanssa - , että he muistuttavat liiaksi toisiaan luonteenpiirteiltään. Heihin kaipaa enemmän vaihtelevuutta. Varmasti afrikkalaisnaisiakin on joka lähtöön.

Pidin näistä pikkutarinoista suurimmaksi osaksi. Toki joukkoon mahtui pari keskinkertaisen puolelle lipsahtavaa novellia. Odotan silti jo innolla, että pääsen jatkossa taas Adichien runsaamman, pidemmän kertomuksen vietäväksi.                  

Sinä kesänä kysyit mummilta, miksi Nonso joi ensimmäisenä, vaikka Dozie oli kolmentoista eli vuotta vanhempi, ja mummi vastasi, että Nonso oli hänen ainoa pojanpoikansa, joka jatkaisi Nnabuisin suvun nimeä, ja Dozie puolestaan vain nwadiana, hänen tyttärenpoikansa. Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, "huominen on liian kaukana". Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa. 

Alkuteos: The Thing Around Your Neck 2009
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2011
Sivumäärä: 271

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Sopiva hengähdyskirja, joka tarjoaa kuitenkin mukavia, voimakkaita mausteita lukijan soppataukoon.