Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt

Näkymättömän sillan paino tuntui harteillani yhä vain, vaikka haukkasin sen jälkeen ison palan kevyen kirpeää viihdeomenaa Bridget Jonesin uutukaisen muodossa. Olo helpottui ja piristyi, mutta en halunnut vielä palata takaisin niin sanotun vakavan kirjallisuuden pariin. (Katsokaa minua! Olen niin vakavaa kirjaa, että! Tosi syvällinen ja taiteellinen ja silleen! Toisinaan olen niin vakava, etten ole varma, kannattaako minua edes lukea!) Joten, sattuipa kerran eräällä pikkuruisella kesäreissulla, että Irene meni kirjakauppaan - tietenkin joogaamaan, se on perusharrastukseni kirjakaupoissa - ja huomasi kiinnostavan näköisen kirjan hyllyssä samalla kun harjoitti sateenkaarenkirjavalla joogamatollaan perinteistä soturi-lohikäärme-ankka-asentoa. Kirja oli Sysimetsä, joka oli kasvattanut itselleen juuret lasten- ja nuorten osastolle. Ihana kansi, minä ajattelin, ja selailin tuota mainion oloista kirjaa käsissäni, ja sen tehtyäni laitoin kirjan hyllyyn ja palasin suorittamaan joogarituaalini loppuun. Kirja jäi mieleeni - sellaisiakin ihmeitä tapahtuu joskus -, ja päätin, että nyt olisi hyvä aika mennä Sysimetsään. Mikä sen parempaa tällaiselle metsän neidolle! (Lue: hullulle metsäläiselle.)

En ole varma, tulisiko kirja luokitella lastenkirjaksi vai nuortenkirjaksi. (Kirja lienee liian väkivaltainen pikkulapsille.) Löysin kuitenkin kirjan ison, pahan pääkirjaston (muistatteko, remontissa, piilottelevat Hohtoa jossain salaholvissa maan alla) lastenkirjahyllystä, mutta kun tarkistin tilanteen ihanassa ja kauniissa sivukirjastossa (eivät piilottele Kingin kirjoja!), niin sieltä se löytyi nuorten puolelta. Hmm. Sanoisinko tarinan perusteella, että Sysimetsä on lastenkirja, jossa on nuortenkirjan vivahteita. Jes, mahtava luonnehdinta! Sellainen kirja sopii minulle kuin nuppi lipputankoon; minähän olen keholtani kolmekymppinen, mieleltäni seitsemäntoista ja älyltäni noin kuusivuotias. (Anteeksi kaikki kuusivuotiaat, loukkaan älyänne, tehän olette paljon fiksumpia kuin minä.)

Sysimetsä on yhdysvaltalaisen pariskunnan Colin Meloyn ja Carson Ellisin yhteinen tuotos. Meloy, joka on portlandilainen muusikko, on kirjoittanut tarinan ja vaimo Ellis on kuvittanut sen. Jatko-osa on jo ilmestynyt, ja Meloy suunnittelee sarjalle kolmatta osaa. Sysimetsän kronikoiden elokuvaoikeudet on myyty, joten valkokangasversiokin on todennäköisesti luvassa.

12-vuotias Amerikan tyttö Prue asuu kaupungissa, jonka laidalla on hillitön, synkkä metsä, Tietön korpi, jonne ei saa mennä missään olosuhteissa; se, joka sinne päätyy, eksyy joko ikiajoiksi tai palaa takaisin höpsähtäneenä. Reippaalla Pruella on vauvaikäinen pikkuveli Mac, jota tyttö saa hoitaa mielin määrin. (Hmm. Antaisitteko te kaksitoistavuotiaan mennä yksin kaupungille vauvaikäisen kanssa? Minä en, mutta ehkä amerikkalaiset vanhemmat ovat todella liberaaleja. Tai minä olen tiukkapipo.) Eräänä päivänä Prue on Macin kanssa leikkipuistossa, kun tapahtuu kummia; varisparvi tulee ja sieppaa Macin! Prue seuraa hädissään variksia ja tyttö tajuaa pian, että variksevat suuntaavat Tiettömään korpeen. Vanhempiensa reaktiota pelkäävän Pruen ei auta muu kuin lähteä metsään etsimään veljeään; avukseen hän saa reppanan koulutoverinsa Curtisin. Yhdessä lapset uhmaavat metsän vaaroja, mutta minkälaisia salaisuuksia tuo hämmentävä metsä kätkeekään sisälleen?

Sysimetsässä on kuvia! Kuvia, kuvia, kuvia! Ihanaa! Milloin olen viimeksi lukenut kirjan, jossa on kuvia? Kaiveltuani muistiani tulin siihen tulokseen, että mahdollisesti silloin, kun luin Stephen Kingin Musta torni- sarjaa. Sillä niissä uusimmissa kirjoissa ja painoksissa on kuvia. Ja hienoja kuvia onkin. Mutta nyt eksyn reitiltäni; ei lähdetä sitten yhtään Mustan tornin suuntaan vaikka kuinka tekisi mieli, vaan painutaan takaisin metsään. (Uuh! Pystyn siihen! Olen Suuri Puu! Bridget Jones opetti minulle tämän kiehtovan ajatusmallin. Suuri Puu!) Vaikka Sysimetsästä löytyy kuvitusta, on kirjan selkeä pääpaino tekstissä. Kuvat tuovat mukavaa vaihtelua ja piristystä tarinaan, vaikka ne eivät varsinaisesti häikäise kauneudellaan ja taitavuudellaan; niissä on silti hauskaa omaperäisyyttä. (Huomautus: omiin tikku-ukko piirroksiini verrattuna kuvat ovat loistavia.)

      
Colin Meloyn kertojaääni on miellyttävä ja selkeä, lastenkirjaan sopiva ja tasainen, mutta hivenen persoonaton. Kyllä lastenkirjoihinkin voi tuoda enemmän kielikuvia ja rinnastuksia, elävöittää tekstiä mehevillä, tuoreilla sanaleikeillä, eikä käyttää pelkkiä kuluneita ilmaisuja, tai luetella vain laiskasti mitä näkyi jossakin tai oli jossakin. Meloyn muusikkotausta tulee esiin muutamissa kirjassa esiintyvissä laulun riimeissä ja populaarikulttuuriviittauksissa. Muuten Meloyn musikaalisuus ei pistä silmään sen kummemmin; itse asiassa Meloyn kirjallinen kannel ei soi kovin heleästi, vaan hiukan rämisten ja epävireisella nuotilla. Se ei välttämättä olisi huono juttu, jos Meloy uskaltaisi lähteä kunnolla revittelemään, rokkikukon lailla, mutta liekö lastenkirja asettanut rajat herra Muusikolle? Meloyn kirjoittamisessa vallitsee myös pienimuotoinen ristiriita; teksti on siis helppoa niin että lapsi kuin lapsi pysyy mukana, mutta sitten Meloy saattaa yhtäkkiä käyttää jotain vaikeaa sanaa, jota aikuisenkin pitää miettiä, että hetkinen, mitä se ja se tarkoittikaan. Tätä ei esiinny paljon, mutta sen verran, että siihen kiinnittää huomiota. 

Sysimetsä on fantasiaseikkailu, jonka syleilyyn heittäytyy mielellään, mutta se ei ole mikään elämää suurempi seikkailu. Metsässä on pimeää ja osittain tunnelmaa, se on totta; tarina jää silti valjuksi. Tarinassa on häikäilemätöntä väkivaltaa, valtataisteluja ja metsän poliittisia ongelmia (näen sieluni silmin oman lähimetsäni poliittiset ongelmat kun ketut ja hirvet nahistelevat vallasta), jotka eivät maalaa kertomuksen kokonaiskuvaan muuta kuin muutaman epämääräisen roiskeen. Jos poliittinen puoli saa aikuisen haukottelemaan, niin miten mahtaa olla lapsen laita? Sysimetsää vaivaa krooninen tunkkaisuuden ja mielikuvituksettomuuden syndrooma; Meloyn tarinassa on hyvin vähän omaa kekseliäisyyttä. Meloy nimittäin varastaa idean toisensa jälkeen niin Narniasta, OZ-maan taikurista, Taru Sormusten herrasta tai mistä tahansa muusta tunnetusta fantasiasta. Loppua kohden Sysimetsä myös hyytyy; tarina alkaa tuntua pitkitetyltä ja tylsältä, ja alun kiehtovuus katoaa jonnekin metsän hämäriin.

Sysimetsää tutkitaan niin Pruen kuin Curtisinkin näkökulmasta. Lapsihahmot ovat kohtuullisia, mutta heidänkin ongelmana on jonkinlainen tuttuuden - negatiivisella tavalla - tunne; heidän laisistaan on lukenut monta kertaa aikaisemmin. Lapsukaisten kohtalona on olla etäisiä ja kalpeita. He ovat kuin Ihmemaan Liisan ja Harry Potterin halvat kopiot. Heihin olisi kaivannut enemmän potkua, enemmän herra Meloyn omia sävelmiä, aivan kuten lukuisiin sivuhenkilöihin.

Kaiken kaikkiaan Sysimetsässä vierailusta jää kelpo mieli, vaikka se ei hurmannutkaan. Sen jaksaa lukea, vaikka olisi yhtä älyttömän fiksun ja filmaattisen aikuinen niin kuin minä. Lapselle Sysimetsä uponnee herkemmin ja paremmin (ajatella!), mutta uskaltaisin väittää, ettei Sysimetsässä ole klassikon aineksia.

Prue siis tiesi, ettei hän saanut mennä lähellekään Tietöntä korpea, eikä hän enää ottanut asiaa puheeksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta metsää. Kun kaupungin keskustaan nousi jatkuvasti korkeita kerrostaloja, ja upouusia terrakotan värisiä ostoskeskuksia rakennettiin lähiöihin teiden varsille, Prue´ta ihmetytti, että suuri Tietön korpi oli vailla omistajaa, koskematon ja rakentamaton, vaikka se sijaitsi aivan kaupungin laidalla. Silti yksikään aikuinen ei koskaan maininnut korpea. Vaikutti siltä, että useimpien ihmisten mielestä koko paikkaa ei ollut olemassakaan. 

Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles Book 1 2011
Julkaistu Suomessa: Otava 2012
Sivumäärä: 518    

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Asiansa ajava lastenromaani, mutta jonka tunnelma ja taianomaisuus eivät välity tarpeeksi (aikuis)lukijalle.     

Maanalainen Bridget iskee jälleen

Sunnuntaina 20. lokakuuta 2013

Kello: 11.47 Siinä se on! Uusi Bridget Jones! Mahtavuutta. Ensitunnelmat kansista; valkoista, mustaa ja harmaata, pinkkiä. Täydellistä.

Kello: 11.49 Avaan kirjan. Minua jännittää. Muistanko yhä Helen Fieldingin, tuon mainion brittirouvan, jonka ensimmäisestä Bridget Jones-kirjasta on yli viisitoista vuotta aikaa? Toinen Bridget ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin, samoin pari leffaa, ja huippumenestyksensä jälkipyykissä Fielding huljuutti vielä Olivia Joulesta ja ylivilkasta mielikuvitusta. Sitten rouva katosi, lähes vuosikymmeneksi, mutta nyt Fielding on palannut. Bridget Jonesilla! Kun kuulin, että Fielding on kirjoittamassa uutta Bridgetiä, olin ällistyksestä mykkä. Olin kuvitellut, että Bridget ei palaa enää koskaan. Että Bridget on hieman kuin Raamattu Vanhoine ja Uusine testamentteineen; kolmatta osaa on turha odotella. Mutta ei! Fielding kaivautuu maan alta horroksestaan ja yllättää kolmannella osalla.

Tältä Bridget näytti ennen.

Kello: 11.52 Luen pari ensimmäistä sivua. Oletko yhä ystäväni, Bridget Jones? Olenko unohtanut sinut? Oletko sinä unohtanut minut? Oliko rakkautemme pelkkää nuoruuden harhaa? Ahaa, tuumaan, kun huomaan, että Fielding on yhä himputin nokkela ja hauska. Vauhdikas dialogi alkaa hyrrätä reippaasti kuin meno pillastuneiden sudenkorentojen tanhukisoissa. Mutta, mistä, oi mistä tämä Bridget Jones kertoo? Varmasti hirvenmetsästyksestä ja trigonometriasta.

Kello: 12.01 En ehdi lukea enempää. Pitää blogata Näkymättömästä sillasta! (Luojalle kiitos, että se loppui vihdoinkin.)

36 otettua valokuvaa (joista kaksi hyväksyttävää), yksi hirveän pitkä tekstiviesti, 165 senttimetriä pituutta varpaista päänuppiin (hyvä, en ole kasvanut enkä kutistunut), kymmenen todella aikuisten kynsilakalla lakattua kynttä, yksi astianpesukoneen tyhjennys, useita vatsalaukun täydennyksiä, yksi kävelylenkki kevätauringossa (mitä, onko nyt lokakuu?), muutamia innostuksen värähdyksiä uudesta Walking Dead -kaudesta, kaksitoista nenän niistämistä, kuusi köhäisyä, loputon määrä turhautuneita ajatuksia siitä, etten ole voinut treenata koko viikolla.

Kynsilakan sävy Todella aikuinen nainen

  
Kello: 18.17 Kahvihetki Bridget Jones - Mad About the Boyn seurassa. Alan lämmetä. Bridget on viisikymmentäyksivuotias. (!) Hänellä on kaksi lasta. (!) Hänellä on yhtä vilkas mieli kuin ennenkin. Hänellä on 30-vuotias toyboy. (!) Ja näillä kaikilla saattaa olla täitä. (!)

Maanantaina 21. lokakuuta 2013

Kello: 09.32 Kahviaaaa!!! Kummallinen kevättalvi vallitsee yhä keskellä syksyä. Joen pinta on jäätynyt. Minun järkeni on ikiroudassa kuin Siperia, sillä erotuksella, että Siperian routa sulaa joskus, järkeni ei koskaan. Kahviaaaa!!!

Kello: 09.45 Aah, kahvia. Rauhoitun. Siemailen kahvia, otan leipää ja puuroa lisukkeeksi, ja jatkan matkaani Bridgetin seurassa.           

Kello: 09.58 Mark Darcy on kuollut! Rukoilen hetken aikaa jonkin sortin jumalaa suojelemaan tarkemmin fiktiivisiä, kunnollisia puolustusasianajajia ja perheenisiä. Bridgetillä menee jo hiukan paremmin viiden vuoden jälkeen, mutta kappas, nyt palataan ajassa vuosi taaksepäin. Miten Bridgetillä pyyhki silloin?

Kello: 10.15 Huonosti. Bridget on surunmurtama, epätoivoinen leski ja kilojakin on päässyt kertymään liikaa. Ystävät ovat huolissaan. Bridget päättää mennä lihavuusklinikalle, missä lady onkin yllättäin sorjemmasta päästä. Dieetti alkaa.

Kello: 10.20 Dieetti puree. Ei pure. Puree se. Ei muuten pure. Puree! Hurraa!

Kello: 10.28 Sosiaalinen media on kryptinen arvoitus. Erittäin totta. Samaistun täysin Bridgetiin. On suorastaan uskomatonta, että minulla on blogi, ja että blogillani on Facebook-sivut. (Facebookin tottelemattomuus tosin hämmentää minua jatkuvasti.) Hah, olen kokeillut Twitteriä aikoja sitten! Silloin kun se oli Suomessa vielä vauvantossuissa. Olin tosi cool ja twiittailin englanniksi maailman kanssa. Kunnes kyllästyin. Mikä hitto on Whaaatssssssuuuuuppppppzzzzzz? Tai jotain sinnepäin. Instagram, jes, sen minä tiedän. Sekä Pinterestin, mutta mihin Bridget on unohtanut sen? (Muistutettakoon, että Bridget on 51- vuotias ja minä olen... kröhöm... 32- vuotias.)

Kello: 10.31 Bridgetin pitää saada mies! Aviomies on ehkä kuollut, mutta ei naisen tarvitse näivettyä kuin viinirypäle ruttuiseksi rusinaksi. Helen Fieldingin huumori uppoaa minuun kuin jalka lumihankeen. Hymyilyttää kaiken aikaa. Ihanaa, tunnen oloni keveäksi, Näkymättömän sillan raskaus kaikkoaa, olen höyhen ja ilmapallo, maitohorsman haituva tuulessa. Fielding ei ole taiteellisen kaunokirjallisuuden suurlähettiläs, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hän on aito, räiskyvä, sopivasti arkinen täti, joka jyllää eteenpäin sukkelana jokapaikanhöylänä; hän on kuin särmikäs perheenäiti - kuten Bridget - jolla on tusina jonglööripalloja ilmassa, ja jollain ihmeen kaupalla hän onnistuu nappamaan ne takaisin otteeseensa. Pari palloa tosin saattaa olla käärityn housunlahkeen kolossa, mutta silti, tallessa, mitään ei pyöri pitkin lattiaa.

Yksi vaivalloinen treeni (perinteinen tauon jälkeinen "tunnen oloni vanhaksi mummoksi"- treeni), yksi valtava annos meksikolaista jauhelihakeittoa (jolla olisi ruokkinut pienen afrikkalaisen kylän), yksi katastrofaalinen tukka (joka on toisaalta aika mahtava, mutta liian itsenäinen)

Kello: 16.04 Muistutus itselleni: Älä kerro koko juonta tässä psykedeelisen ilmiömäisessä arviossani. 

Kello: 16.42 Yritänkö kenties tehdä tästä arviosta kaikkien aikojen pisimmän? Toinen muistutus itselleni: Muista lopettaa ajoissa. Toisaalta, en ole koskaan osannut lopettaa ajoissa. Mietin, että haluaisin julkaista oman kirjan jo pelkästään siitä syystä, että voisin haukkua sen omassa blogissani. Buahhah haa!

Kello: 16.50 Bridget yrittää paluuta työelämään. Bridget yrittää paluuta seksielämään. Irene yrittää paluuta... elämään.

Kello: 16.51 Bridget, sinä pystyt siihen! Sinä olet paras ja viehättävin toimittaja-käsikirjoittaja, jonka tiedän! Kuuletko? Minä tsemppaan sinua! Älä huoli niistä Twitter-seuraajista jne. (Minulla taitaa olla suurempi huoli. Tällä menolla minulla ei ole kohta yhtään lukijaa.)

Kello: 16.52 Lupaan, etten enää kirjoita jokaista päätöntä ajatustani ylös.

Kello: 16.53 Kahviaaa! Onko jo kahviaika? Tiesittekö, että Etelämantereella on jäänalainen Vostok-järvi? Haluan mennä sinne etelänlomalle. Uskoisin sen olevan melkoinen turistirysä.

Kello: 17.00 Luulen, että olen Helen Fieldingin ja Bridget Jonesin kauan kadoksissa ollut tytär. Me olemme niin sukulaissieluja! Miten muuten minusta olisi voinut tulla näin upea (lue: typerä)? Kun otetaan huomioon, että olen kaikin puolin totuudenmukainen ja ihmeellinen taruolento.

Sitä tätä ja tuota, viisi miljoonaa ja yksi, kaksisataatuhatta ja nolla, todennäköisesti menetettyjä blogilukijoita sata kappaletta

Kello: 17.02 Irene, mene pois blogisi hallintapaneelista. NYT.

Tiistaina 22. lokakuuta 2013

Kello: 09.58 En tiedä, mitä "liikkis" tarkoittaa. Menen Googleen, joka on Kaikkivaltias maan päällä. Kaikkivaltias tietää, hyvä! Bridget Jones sivistää huikealla tavalla. Olen sitä mieltä, että oppivelvollisuuden lisäksi jokaisen (varsinkin miesten) pitäisi suorittaa Bridget Jonesin päiväkirjojen pitkä oppimäärä. Maailma olisi paljon parempi paikka.

Kello: 10.11 Lupaan, etten ala käyttää lyhennettä LOL blogissani.

Kello: 10.12 LOL. LOL. LOL. LOL!   

Kello: 10.15 Olen kritisoinut aikaisemmin kovin sanoin kirjoja, joissa hyödynnetään sosiaalista mediaa. Bridget alkaa twiittailla aika paljon. Hän saa kaiken anteeksi, sillä hän on hupsu ja teräväsanainen.

Kello:18.23 Bridget tajuaa, että deittailu on yhtä vaikeaa viisikymppisenä kuin kolmekymppisenä. Hän myös muistuttaa minua siitä, ettei kannata hankkia lapsia minkäänlaisissa olosuhteissa. Minä olen tehnyt havainnon, että elämä on vaikeaa ja lasinsirpale kynnen alla, aina ja iankaikkisesti aamen. Kyllä, olen Paavi ja Sokrates samassa kehossa.

Keskiviikkona 23. lokakuuta 2013

Kello: 08.30 Sataa vettä. Masentaa. COL. (Crying out loud? Eikö? Luulin jo, että minulla on homma hanskassa.)  Bridget on yli puolessa välissä, hyvä minä! Bridget on yhä samanlainen sählääjä ja keskittymiskyvytön tapaus kuin nuorempanakin, mutta niin herttainen. Niin kuin minä. Paitsi että siitä herttaisuudesta voidaan olla montaa mieltä.

Kello: 13.41 Kaikki ovat menossa kirjamessuille. Minä menen... katsomaan ikkunasta vesisadetta. Sitten pidän mielikuvitusmessun Vatikaanissa (huom. edellisen päivän viimeinen merkintä) Bridget Jonesin merkityksestä yhteiskunnalle ja zen-ajattelulle jne.

Kello: 13.43 Alan uskoa siihen mahdollisuuteen, että olen tehnyt melko selväksi, mistä Bridget Jonesissa on kysymys. Hei muuten, Bridgetin päiväkirjaan mahtuu pidempiäkin pätkiä tekstiä kuin nämä minun sepostukseni. Kuvitelkaa tähän pidempi pätkä vastaavaa typeryyttä. (Korostan, Bridget ei ole typeryyttä, minä olen.) Bridgetin twiittailu rauhoittuu, tekstiviesteily yltyy.

Blogin kommenttien tarkistusten lukumäärä 312 (aika sopiva), blogin uusien kommenttien lukumäärä 0 (aika raastavaa, mutta ansaittua)   

Torstaina 24. lokakuuta 2013

Kello: 08.15 Maapallo hukkuu vesisateeseen! Menen etsimään kumiveneen.

Kello: 10.38 Kirjastossa! Ilman kumivenettä (en löytänyt sitä, sillä autotalli oli täynnä peikkopatsaita ja 80-luvun vaatteita ja muuta vastaavaa tuiki tarpeellista), mutta snorkkeli on mukana. Apua, olen lukenut kaikki hyllyssä olevat Stephen Kingin kirjat.

Kello: 11.45 Päätän, että luen tämän päivän aikana Bridgetin loppuun. Että voin postata tämän hirvityksen pian, sillä kaikki ovat kirjamessuilla, mikä tietää sitä, ettei kukaan tule lukemaan tätä tekstiä. (Tuskin he lukisivat muutenkaan.) Ja ne, jotka eivät ole messuilla, tuijottavat ikkunasta vesisadetta. (Positiivista ajattelua.) Menen ihan kohta lukemaan.

Kello: 11.46 Uuh, uusia kissavideoita Youtubessa!

Kello: 14.09 Sataneljätoista kissavideota myöhemmin: NYT alan lukea.

Kello: 18.39 Loppu häämöttää...

Kello: 20.34 Loppu! Hurraa! Helen Fielding ei ole kadottanut otettaan Bridgetiin. Puhtaiden hömppäkirjojen lukeminen on jäänyt minulta iän myötä yhä vähemmälle ja vähemmälle, mutta Fielding todistaa Mad about The Boy:lla, etten ole valmis kokonaan hylkäämään kyseisiä kirjoja. En ainakaan sellaisia, joiden toteutus toimii yhtä hyvin kuin Fieldingillä. Helen Fielding tekee hömpästä taidetta. Hip hei ja fanfaareja! (Älytön huomio: kirjan lopussa minä liikutuin hiukan. Olen hirveä ihminen. Näkymätön silta ei saanut minua liikuttumaan, mutta Bridget sai!)

Hihii. Parasta tekstailussa on se, että siinä voi kommunikoida rauhassa kahden kesken milloin vain, kertoa tuoreimmat kuulumiset ilman että se veisi juurikaan aikaa tai vaatisi tapaamisia tai järjestelyjä tai muutakaan sääntöä, jollaisesta tylsässä vanhassa ei-virtuaalisessa maailmassa ollaan riippuvaisia. Jos seksiä ei laskettaisi mukaan, olisi varmaan täysin mahdollista hoitaa koko ihmissuhde koskaan edes tapaamatta, ja se olisi paljon läheisempi ja hengittävämpi kuin monet perinteiset avioliitot!

Alkuteos: Bridget Jones- Mad about The Boy 2013 (Hmm. Mielenkiintoista. Ei suomennettu. Olisiko Noin hullu poika sellainen mukava vapaa suomennos?) 
Julkaistu Suomessa: Otava 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 441

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Helppolukuinen, hyvän tuulen kirja, joka naurattaa aidosti. Aina ei tarvitse uida mahdollisimman synkissä vesissä maansa myyneenä saadakseen hienon lukuelämyksen.  



    
               

Hitaasti haudutettua gulassia

Huh! Vihdoinkin! Nyt se on luettu, nimittäin järkälemäinen Näkymätön silta, jonka popsimiseen meni aikaa rutkasti enemmän kuin yleensä vastaavien sivumäärien kanssa. Kirja on niin tiivis ja täynnä, että hiukan suuremmalla fontilla kirja lähentelisi todennäköisesti tuhatta sivua, tai hyvällä tuurilla menisi sen yli. Eikä asiaa auttanut se, että koko matka tuntui alusta asti vaivalloiselta ja raskaalta, mutta palaan siihen asiaan myöhemmin. Odotin Näkymättömän sillan lukemista paljon; muistaakseni bongasin blogeista - tietenkin niistä kuuluisista kastematojen kasvatus- ja marmorikuulien keräysblogeista - erilaisia hehkutuksia kirjasta, mikä sai teoksen siirtymään mieleni hämmästyttävän taidokkaan ja monimutkaisen arkkitehtuurin joukkoon. Siellä se odotteli, kunnes oli aika kaivaa se esille, ja antaa sen kertoa tarinansa.

Julie Orringer on yhdysvaltalainen kirjailija ja luennoitsija, jonka ensimmäinen teos, novellikokoelma How to Breathe Underwater julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Näkymätön silta on hänen uransa toinen kirjalapsi, joka syntyi maailmaan pitkän tauon jälkeen. Orringerin isoisä oli unkarinjuutalainen; Orringer tuo Näkymättömään siltaan lohkaisun sukunsa vaiheista.

Näkymättömän juukelin pitkän sillan halki kulkee parikymppinen unkarinjuutalainen Andras Lévi ja hänen perheensä toisen maailmansodan kynnyksellä. Toistaiseksi kaikki on suhteellisen hyvin, vaikka ilmapiiri juutalaisten ympärillä käy yhä painostavammaksi. Andras on onnekas, sillä hän sattuu pääsemään opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Veli Tibor haaveilee lääkärin urasta. Perhe jää Unkariin, kun Andras lähtee baskerien ja patonkien luvattuun maahan. Pariisissa Andras aloittaa opiskelut ja rakastuu vanhempaan naiseen. Hetken Andras on kuin kuka tahansa hullaantunut opiskelijanuorukainen, vaikka maailma on karu paikka elää, mutta miten käy, kun sota syttyy? Alkaa vuosia kestävä, raastava selviytymistaistelu...

Orringer kirjoittaa vyöryttämällä; hän vyöryttää teosta eteenpäin kuin kiveä, mutta ei yhtä kiveä, vaan satoja, tuhansia kiviä, jotka hän käy louhimassa vuoresta ja asettelee ne tiukasti heti ensimmäisen kiven perään. Orringerilta on vain päässyt unohtumaan eräs pikkuseikka; vierivä kivi ei sammaloidu, mutta hitaasti, kerran vuodessa liikahtava kivi saattaa sen hyvinkin tehdä. Se tekee sen. Orringerin kirjoituskivet sammaloituvat, mikä saa koko kirjan peittymään sammaleeseen. Se on harmi, sillä Orringer on hyvä kirjoittaja, välillä jopa erinomainen, mutta hyvyys ei riitä silloin kun kokonaisuus on tylsä. Neiti Orringer kiinnittää liikaa huomiota joutaviin yksityiskohtiin; vai mitä sanotte siitä, että lukija on periaatteessa itseoppinut arkkitehti sadanviidenkymmenen sivun jälkeen? (Lähden tästä kohta suunnittelemaan Kiasmalle sisarta.) Orringerin teksti on ristiriitaisuuksien vyyhti; vaikka se on paikoittain kaunista ja elävää, se kuitenkin hukuttautuu detaljeihinsa ja hirttäytyy toteavaan ilmaisuunsa. Orringer kirjoittaa sivulla 133 näin: Kuin opiskelijakonsertissa soitettu Chopinin poloneesi. Jokainen nuotti on kyllä kohdallaan, mutta soitossa ei ole tippaakaan taiteellisuutta. Minusta on aina hämmästyttävää huomata kirjasta jokin lausahdus tai kappale, joka kuvaa mielestäni kirjaa äärimmäisen tarkasti. Orringer ennusti itsensä juuri tuolla sivulla.

Kirjan teemat ovat tietysti rankkoja; toinen maailmasota ei ollut mikään iloisten veikkojen surrealistinen festivaali, vaan brutaali todellisuus, jonka kauhistuttavaa olemassa oloa on tällaisen nuoren lintukodon asukin vaikea käsittää. On uskomatonta, että jotain niin kammottavaa on voinut tapahtua, ettei se oikeasti ole jokin Hollywood-elokuvasta lähtenyt urbaanilegenda. Toisen maailmansodan kauhut - niin hirveältä kuin se kuulostaa - ovat aina jossain määrin kiinnostaneet minua, mutta jokin kummallinen tulppa minun ja Näkymättömän sillan välille kasaantuu - olkoon se sitten näkymätön muuri - niin etten missään vaiheessa päässyt kiipeämään tarinaan sisälle. Kirja on täynnä suuria tunteita; rakkautta, surua, toivoa ja epätoivoa, ja monia muita, kaikissa mahdollisissa elämän kirjon väreissä, mutta silti Näkymätöntä siltaa vaivaa jonkinlainen kylmyys. Sanat eivät herää eloon, ne eivät muutu lihaksi ja vereksi, jotka tekisivät tuskaisen pesän lukijan sieluun, vaan ne makoilevat elottomina pitkin kirjan sivuja kuin rannalle ajautuneet kuolleet kalat. Sanat vain ovat. Tämä johtaa myös siihen, etteivät kirjan henkilöt tule lähelle, vaan ne pysyvät etäällä kaiken aikaa. Hyvä ihme, Andras on käytännössä äänessä lähes kahdeksansataa sivua, eikä hänestä näe muuta kuin muutaman tonttulakin heilahduksen! (Soihdut sammuvat jo, eikö totta?) Siellä se mies kipittää ikkunoiden alla, kurkkien sisään, mutta häntä ei kohtaa kertaakaan silmästä silmään.   

Mietin pitkään - tämän kirjan aikana sitä ehti tehdä hartaasti! -, että miksi Näkymätön silta ei avaudu minulle, miksi en näe sitä, vaikka monet muut ovat nähneet sen hehkuvan pimeydessä; teoksella on periaatteessa kaikki tarvittavat ominaisuudet, joista yleensä rakentuu minulle mieluinen lukukokemus; on historiaa, eeppisyyttä, draamaa ja kohtaloita, pituutta kuin Kreikan velkakirjalla. Silti Näkymättömän sillan anti on minulle nihkeä. Jossain vaiheessa hoksasin, mikä kirjan suurin ongelma on: ulkokohtaisuus. Näkymätön silta ei tunnu Orringerin omalta tarinalta, vaan tarinalta, jonka hän on kuullut joltain toiselta, ikään kuin hän toimisi eräänlaisena välikappaleena ja kertoisi kaiken eteenpäin sellaisenaan, panematta siihen omaa sieluaan. Toki tarinassa on todellisuuspohjaa, niin maailmanhistorian kuin Orringerin oman suvun tiimoilta, mutta entä loput tarinasta? Sekin vaikuttaa siltä kuin nainen olisi kuullut sen jostain muualta.             
Saatan saada Näkymättömän sillan kuulostamaan huonolta kirjalta, vaikka se ei ole sitä. Mutta se on pitkäveteinen, raskas, uuvuttava. Sitä lukiessa tuntuu siltä kuin pään yllä leijuisi kahdenkymmenen kilon painoinen kahvakuula. (Tiedättehän, se on täsmälleen se sama tunne, joka tulee minun tekstejäni lukiessa.) Painon kanssa pystyy elämään, siellä se kieppuu pään yläpuolella, mutta nautinnosta ei ole tietoakaan. Jos harrastaisin kirjojen jättämistä kesken, tämä kirja olisi luultavasti päätynyt tuon mainion harrastuksen A-ryhmään. Valitettavasti olen liian jääräpäinen ja utelias tarinoiden suhteen, niin että minun on erittäin vaikea jättää kirjoja kesken.

Katsoin juuri elokuvan Poika raidallisessa pyjamassa, joka kosketti minua täysin eri tavalla kuin Näkymätön silta. Sitten kävin lukemassa piristävää iltalukemista holokaustista Wikipediasta, ja itkin kuin majava murskaantuneen padon äärellä noin kolmen rivin jälkeen. Miten on mahdollista, että Wikipedia pystyy siihen, mutta Orringer ei pystynyt siihen kahdeksansadan sivun voimalla?

Wienissä juna pysähtyi asemalle, jota upeampaa Andras ei ollut koskaan nähnyt. Kymmenkerroksinen julkisivu oli silkkaa lasiruutujen ja kullattujen takorautakehysten kudelmaa. Nuo tukirakenteet muodostivat koukeroita, kukka-aiheita ja kerubeja, joita olisi kuvitellut näkevänsä pikemminkin budoaarissa kuin rautatieasemalla. Andras astui laiturille ja seurasi leivän tuoksua kärryille, joista valkolakkinen nainen myi suolarinkeleitä. 

Alkuteos: The Invisible Bridge 2010
Julkaistu Suomessa: Otava 2011 
Sivumäärä: 765 (joista jokainen vastaa noin neljää normaalia sivua)

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Draama, joka on ajoittain kiinnostava, mutta suurimman osan ajasta liian täynnä. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Tunteisiin vetoava tarina, joka on myös sen heikkous; tunneyhteys jää vaillinaiseksi.

PS. Minähän en koskaan kirjoita liian pitkästi mistään. Osaan aina kiteyttää kaiken oleellisen kolmeen lauseeseen. Kolmeen sanaan. Ehkä kolmeen merkkiin. Pitäisikö yksinkertaisesti poistaa tuo yllä oleva jaarittelu ja kirjoitaa sen sijaan jäniksen kokoisilla kirjaimilla  EI! ja kirjanmerkit perään.

Loppukevennyskuva: 

Muumilaakson Mörkö on kääntänyt meille kuuran tatuoiman selkänsä.

        
 

Top Ten Tuesday: Kuninkaan parhaat

Luen tällä hetkellä pienen rahin kokoista kirjaa, joka saattaa olla myös innovatiivinen huonekalu; joka tapauksessa minulla vierähtää sen parissa useampi päivä, joten päätin kaivaa naftaliinista mainion Top Ten Tuesday-listauksen väliaikanumeroksi. Vihdoinkin listaan itse Maestron, herra Stephen Kingin kirjoja! Minun piti itse asiassa toteuttaa tämä lista aikoja sitten, mutta olen tainnut säästellä houkuttelevinta ja huumaavinta listaa pahan päivän varalle. Joka on ilmeisesti nyt. Pelastautukaa ken voi! 

Vähemmän herra Kingiä tunteville kerrottakoon, että mies on kirjoittanut noin kolmetuhatta kirjaa (toisin sanoen lähemmäs seitsemänkymmentä kappaletta), joista on suomennettu suurin osa. Minä olen toistaiseksi valloittanut tästä hienosta kirjavuoresta vajaa neljäkymmentä teosta, joista suurimman osan viimeisen neljän, viiden vuoden aikana. Olen aikaisemmin maininnut, että luin muutamia Kingin kirjoja teini-ikäisenä, mutta en silloin ihastunut kirjoihin pohjattomasti, ja välissä oli melkein viidentoista vuoden tauko, etten lukenut yhtä ainoaa Kingin kirjaa. Sitten kun viimein luin - oi niin aikuisena ja kypsänä! - se oli menoa se, ja loputtoman rakkauden alku. Aion lukea nuo teini-iässä lukemani kirjat uudelleen, sillä minulla on sen verran hataria muistikuvia niistä kirjoista. Siksipä listalleni eksyy lähinnä kirjoja, jotka ovat tuoreemmassa muistissa.

Herra King täytti muuten vastikään 66-vuotta. Onnea, onnea herrani, sankarini! Pitkää ikää ja lisää yhtä leppoisia tarinoita kirjoitettavaksi!  

Tässä ne tulevat. Irenen parhaimmat ja tärkeimmät.

1. Musta torni- sarja. Huh. Mikä yllätyskortti! En olekaan ehtinyt jankuttaa Mustan tornin erinomaisuutta blogissani kertaakaan! Musta torni on kahdeksanosainen sarja, mutta se edustaa minulle yhtä suurta kirjaa, ja lista olisi kieltämättä aika tylsä, jos se olisi täynnä osia Mustasta tornista. Mutta mainittakoon, että sarjan rakkaimmat osat minulle ovat Kolme korttia pakasta ja Joutomaa.

2. Tukikohta. Yhtä ylivoimainen kakkonen kuin Musta torni on ykkönen. Unohtumaton matka ja unohtumattomat ihmiset! Haluaisin nähdä kirjasta tehdyn minisarjan. Pian. NYT.  

3. Uneton yö. Tunnustan, että arastelin, vai voisiko peloton Irene sanoa jopa että pelkäsin tämän kirjan kantta etukäteen. En tiedä miksi kannen kuva vaikutti minuun niin, etten uskaltanut lainata kirjaa pitkään aikaan. Onneksi vihdoin lainasin ja nautin kirjasta todella paljon. Eikä se edes ollut pelottava. Hassu Irene yllättää jälleen; kirjan sisällöt eivät pelota, mutta kannet ovat asia erikseen.

4. Talismaani (yhdessä Peter Straubin kanssa). Musta Torni-viboja sisältävä Talismaani kiehtoi ja koukutti lähes yhtä lailla kuin jykevä isoveljensä. Huoli siitä, että Talismaani ei tuntuisi Kingin kirjalta herra Straubin ollessa kuvioissa mukana, oli täysin turha.

5. Uinu, uinu lemmikkini. Ehdin nähdä Uinu, uinu lemmikkini elokuvana useita kertoja ennen kuin luin kirjan. Pidän yhä elokuvaversiota yhtenä vaikuttavimmista perinteisistä kauhuelokuvista, ja ilokseni sain huomata, että tarina toimii loistavasti myös kirjana.

Siellä se uinuu. Leopardini, tuon mustavalkoisen karvapuuhkan alla.

6. Tapahtumapaikkana Duma Key. On olemassa kingiläisiä, joiden mielestä herran uudempi tuotanto ei ole yhtä kiinnostavaa kuin hänen vanhempi tuotantonsa, mutta he ovat tietenkin väärässä, ja minun aikomuksenani onkin karkottaa nämä toisinajattelijat maapallolta XXYYZZ-planeetalle, missä he saavat lukea Twilightia - eikä mitään muuta kuin Twilightia - koko loppuikänsä. Hah! Siitäs saatte! Tapahtumapaikkana Duma Key on upea kirja. Rakastin joka hetkeä.

7. Kuulolla. En unohda koskaan kännykahjoja. En koskaan. Kuulolla on maailmanlopun seikkailu, joka muistuttaa jollain tavalla Tukikohtaa, mutta tekee saman pienemmässä koossa. Kirja, joka kosketti ja nauratti yhtä aikaa. Pidin hurjasti.      

8. Kalpea aavistus. Tämä kirja on siinä mielessä kummallinen kirja, ettei se ole varsinaisesti kovin mieleenpainuva tarinaltaan, mutta jotain kaunista ja viipyilevää se sisältää; kauhukuvien nerokasta maalausta ja menetetyn rakkauden tuskaa. Näin ollen Kalpea aavistus nousee aina esiin, kun mietin vahvimpia lukukokemuksiani herra Kingin seurassa.

9. Epätoivon kaupunki. Muistan kuinka luin tämän kirjan hirveällä kiireellä, sillä kirjan leffaversio oli juuri tulossa televisiosta, ja minä halusin lukea kirjan ennen leffan katsomista. Kirjassa oli kaupunki. Ja epätoivoa. Sekä jotain outoa. Leffa on enemmänkin huvittavan tönkkö. Onneksi luin kirjan ennen sitä.

10. Auringonlaskun jälkeen. Vaikka herra King on tunnettu pitkistä ja eeppisistä kirjoistaan, mahtuu hänen uralleen kasa pienoisromaani - ja novellikokoelmia. King on myös loistava lyhyiden tarinoiden kirjoittaja. Auringonlaskun jälkeen on kolmentoista novellin kokoelma; viihdyin jokaisen parissa hämmästyttävän hyvin, vaikka en ole yleisesti ottaen novellien suuri ystävä. Mutta olen sitäkin suurempi Kingin novellien ystävä!

Apua, joko kymmenen tuli täyteen? En kestä!  Voidaanko Kuninkaan kohdalla tehdä poikkeus ja muuttaa lista muotoon Top Twenty? Top Thirty? Top Forty? Toisaalta, on ehkä parempi lopettaa tähän, sillä kirjojen laittaminen paremmuusjärjestykseen alkoi käydä vaikeaksi siinä neljännen kirjan kohdalla.

Pari King-uutista tähän loppuun: herran uusin romaani, Doctor Sleep, on ilmestynyt hiljattain. Doctor Sleep on eräänlainen jatko-osa Hohdolle, jota minä surkea maanmatonen en ole lukenut. Olen nähnyt vain Kubrickin elokuvaversion. Mutta minulla on suunnitelma; mahtava Tammi julkaisee Tohtori Unen tammikuussa ja minä aion lukea sitä ennen Hohdon. Tosin minun pitää mennä uhkailemaan paikallista kirjastolaitosta; ainoa kotiseutuni kappale Hohdosta on piilotettu jonnekin varastojen perukoille, mahdollisesti jopa kaivettu sen alle tai viety kaupungin alla luikertelevien salakäytävien kaukaisimpaan kolkkaan. Siitä syystä, että kirjasto on evakossa pienissä tiloissa remontin takia, ja osa kirjoista on laitettu niin sanotusti talteen. Kehtasivat laittaa Hohdon! Minun pitää siis jossain vaiheessa mennä vaatimaan Hohdolle sille kuuluvia oikeuksia.

Carrie saapuu jälleen elokuvateattereihin! Carrie on Kingin esikoisromaani lähes neljänkymmenen vuoden takaa; pari vuotta myöhemmin tuo neitokainen kauhistutti seitsemänkymmentäluvun teinejä valkokankaalla, ja kaksituhattaluvun puolella neitokainen esiintyi myös tv-elokuvan muodossa. Nyt Carrie on taas saanut uutta verta suoniinsa; remake valloittaa maailman näillä näppäimillä! Leffa saadaan Suomeen ilmeisesti marraskuussa.

Näin hienot uutiset kruunaavat näin hienon bloggauksen, eikö totta? Olen ehkä saavuttanut kliimaksini bloggaajana. Pitäisikö minun kenties vetäytyä eläkkeelle?


"I'm always more interested in the people than I am in the monsters."
--Stephen King

Kuninkaallista viikkoa kaikille!   

   

       

Isoa naista ken pelkäisi

Meillä kaikilla on olemassa Lista. Se loputon Lista, jolle päätyvät kaikki mahdolliset "minä haluan lukea tämän, tuon ja sen jonain kauniina päivänä"- kirjat. (Hirveäkin päivä käy. Mikä tahansa päivä käy.) Tuo Lista on aluksi pikkuruinen kuoppa, jota kaivaa pienellä kuokalla, kunnes tajuaa, että on otettava järeämmät aseet käyttöön. Täytyy hakea lapio. Lapio heiluu ja kuoppa syvenee, mutta ei, mikään ei riitä, silloin kun on Lista kyseessä. Lapio on jätettävä ja lainattava naapurin kaiman serkun miniän kaivinkonetta. Kuoppa muuttuu valtavaksi montuksi, kun kone tekee työtä, ja itse istuu ohjaimissa ja miettii, mahtaako loputtoman Listan toisesta päästä löytyä Kiina. Ei sieltä Kiinaa löydy, sillä kirjamonttu on loputon, mutta maapallo ei. Me jatkamme kaivamista. Aina. Ja me teemme sen mielellämme.

Vaikka Lista on loputon, Irenen muisti on rajallinen. Voi kuinka useasti olen törmännyt mielenkiintoiseen kirjaan, mutta siirtänyt kirjan tarkemmat tiedot pelkästään pääkoppani virtapiiriille. Siellä tunnetusti tapahtuu oikosulkuja, ja hups, tiedot ovat haihtuneet. Tai ainakin ne ovat vaihtaneet paikkaansa, enkä minä tiedä, mistä etsiä. Onneksi on olemassa Leena Lumin blogi, joka on varsinainen aarreaitta. Olin hänen blogissaan viettämässä penkojaisia taannoin, ja onnistuin löytämään muutaman hukkuneen kirjan sekä tutkittuani hänen upeaa dekkariosastoaan, päätin tutustua Minette Waltersiin. Nimi oli tuttu ennestään, mutta en ollut lukenut hänen kirjojaan. En ole perinteisten dekkareiden suuri ystävä, mutta Leenan ylistyssanat saivat minut kiinnostumaan Waltersista.

Minette Walters on journalistitaustainen brittiläinen rouva, joka teki läpimurtonsa yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Hänestä tuli nopeasti suosittu ja palkittu rikoskirjailija; tähän astisen uran varrella rouvan kirjoja on ilmestynyt toistakymmentä kappaletta, joista suurin osa on suomennettu. Osa kirjoista on jopa saanut televisioelokuvan muodon. Kuvanveistäjä on naisen toinen romani.

Rosalind Leigh on journalisti-kirjailija, jolta kustantaja kärttää uutta kirjaa. Kustantaja haluaa Rozin tekevän perusteellisen paljastuskirjan Olive Martinista, nuoresta naisesta, joka istuu vankilassa murhista tuomittuna. Muutamia vuosia sitten Olive tarttui kirveeseen ja paloitteli äitinsä ja pikkusisarensa kappaleiksi, tunnusti syyllisyytensä, eikä yrittänyt kiistää sitä missään vaiheessa. Roz alkaa käydä säännöllisesti vankilassa tapaamassa Olivea, ja pian hän huomaa, että Olive osoittautuukin miellyttäväksi persoonaksi rujosta ulkonäöstään ja psykoottisesta menneisyydestään huolimatta. Pian Roz huomaa ristiriitaisuuksia Oliven ja hänet tunteneiden ihmisten kertomien välillä; onko Olive lainkaan syyllinen? Ja mikä kumma riivaa Oliven pidättänyttä entistä poliisia, Hal Hawksleytä, nykyistä ravintolan pitäjää?

Aloitin suurella mielenkiinnolla tutustumisen rouva Waltersiin, ja alku sujui mainiosti. Hänen tekstiinsä sujahtaa helposti mukaan, molskahtaa kuin kivi lammen pohjaan, ja siellä sitä makoilee tyytyväisenä ja odottaa, että rouva Waltersin kirjallinen vedenpaine tekisi tehtävänsä, ahdistaisi pohjaan, musertaisi ja liiskaisi lukusielun yhdeksi suureksi lakanaksi, lukusielu armoa anellen, kunnes rouva tulisi vielä, kuin kerta kiellon päälle, ja kävelisi ylitse piikkikorkokengillään kuin keimaileva malli. Mutta. (Nyt tulee se kuuluisa Mutta. Joko olette tavanneet herra/rouva Mutan? Järjetön tyyppi, joka tunkee nokkansa joka asiaan.) Mutta jotain tapahtuu; mitä pidemmälle kirja etenee, sitä kevyemmäksi olo käy, ja kivinen olemus alkaa kadota. Kivi uhmaa painovoiman lakia ja hivuttautuu pikkuhiljaa kohti pintaa, kunnes se pulpahtaa pinnalle, höyhenen kevyenä. Siinä se kelluu loppuajan huolettomana kuin lumpeenlehti.

Walters osaa kirjoittaa suhteellisen hyvin, sujuvasti ja tarpeeksi vetävästi; kaunokirjalliset ansiot jäävät minimiin, mutta Walters ei onneksi vaivu liian helpon tekstin ansaan. Walters kertoo tarinaansa dialogipainoitteisesti, vaikka toki kuvailee ihmisiä ja ympäristöä sangen mukavasti niiden välissä, jotta oikeanlainen tunnelma välittyy lukijalle. Psykologinen puoli on Kuvanveistäjän vahvin väline, mutta se murenee Waltersin sormissa olemattomiin, ja jännite, jota Walters alkupuolella muotoilee, lässähtää veteläksi savikasaksi. Rouva Waltersin kirjoittamisesta paistaa tietynlainen kyynisyys ja mustavalkoisuus, eikä se haittaa, sillä näitä kahta ominaisuutta rouva pyörittelee taitavasti. Myös peribrittiläinen ironia loistaa rivien väleissä kuin rekan valoheittimet, mikä ei ole koskaan huono asia.   

Walters kirjoitteli journalistiaikoinaan romanttisia novelleja, ja myös Kuvanveistäjään hiipii vähitellen pieni romantiikan vire, vaikka sitä yrittäisi kuinka puistella tiehensä. Hus, hus, hukkaan siitä, mutta ei se usko! Yhtäkkiä lukija huomaa joutuneensa keskelle kehnoa pehmoversiota Sandra Brownin kirjasta. (Niin, ja voi, ne tuoreimmat Brownit ovat melko kehnoja ihan itsekseen.) Walters on uskomattoman kömpelö ja kliseinen romantiikan virittelijä; lady Walters, saanko kysyä, että minkälaisia ne teidän oikeasti romanttiset novellit sitten ovat? En ehkä halua kuulla vastausta. Pelottaa liikaa.

Kuvanveistäjä voisi olla paljon parempi, jos typerää poliisi-Haliin liittyvää juonikuviota ei olisi ollenkaan. Minua ei jaksanut kiinnostaa pätkääkään herran ongelmat. Jos kirja olisi keskittynyt vain ja ainoastaan Oliveen - hän on äärimmäisen kiehtova, rakastettavan paha, paheksuttavan rakas hahmo - sekä hänen ja Rozin väliseen suhteeseen, kirja voisi olla sykähdyttävä, mieleenpainuvan värisyttävä lukukokemus. Olivesta ja hänen sielunmaisemastaan olisin halunnut lukea enemmän, syvemmin, tarkemmin; nyt Kuvanveistäjä jää eittämättä torsoksi.

Toivottavasti en sohaise kovin rankalla kädellä muurahaispesää, sillä olen ymmärtänyt, että Kuvanveistäjää arvostetaan dekkaripiireissä erittäin paljon. Kuvanveistäjä on toki lukukelpoinen kirja, jonka naukkailee välipaloina ilman hampaiden kirskuntaa, mutta ei sen ihmeempää. Itse asiassa minua pisti ärsyttämään se, että kuinka hienot ainekset Waltersilla on käsissään, mutta joita hän ei loppujen lopuksi osaa käyttää. Walters ei kuulemma tiedä itsekään kirjaa aloittaessaan, että miten kaikki tulee päättymään, vaan hän antaa ikään kuin tarinan viedä mennessään. Ei huolta, tällainen taktiikka voi toimia. Kuvanveistäjässä se ei toimi. Lopussa selitellään turhia, ja saadaan ne olennaisetkin selitykset kuulostamaan epäuskottavilta. (Minä harvoin käytän sanaa epäuskottava; yleensä inhoan sitä sanaa. Minun puolestani kirjassa saa juosta vaikka oopperaa hoilottavia, masentuneita yksisarvisia satamäärin, eikä se minua häiritse.) Hyvä luoja, anna anteeksi, olen vetänyt esiin epäuskottavuuden kortin! Lupaan piilottaa sen heti paikalla.

Voih ja auts. Kuvanveistäjä taisi sittenkin olla minulle liian perinteinen.

Olive otti Rozilta varastamansa kynän ja asetti sen huolellisesti pystyyn naista esittävän pienen savikuvan viereen, joka nojasi seinään hänen lipastonsa perällä. Hänen kosteat huulensa liikkuivat itsekseen mutustellen ja imeskellen, kun hän tarkasteli veistosta kriittisesti. Se oli karkeasti muotoiltu, möykky kuivunutta harmaata savea, polttamaton ja lasittamaton, mutta niin kuin jonkin vähemmän sivistyneen ajan hedelmällisyyssymboli, sekin oli väkevästi naisellinen. Hän valitsi purkista punaisen tussikynän ja väritti huolellisesti kasvoja ympäröivän tukan; sitten hän vaihtoi vihreään kynään ja piirsi vartaloon karkean jäljitelmän silkkisestä paitapuvusta, joka Rozilla oli ollut yllään.

Alkuteos: The Sculptress (1993)
Julkaistu Suomessa: WSOY 1996
Sivumäärä: 313

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Jännityskirja, joka viihdyttää, mutta unohtaa kiihdyttää. Osuva epilogi ei riitä.   

                  

        

Gracen oppivuodet

Ulkona sataa lehtiä. Ne kieppuvat ja liihottavat kohti maaperää perhosten lailla, ohikiitävän pyrähdyksen, eläen vielä vähemmän aikaa kuin nuo pikkuruiset hyönteissisaruksensa. Sisälläkin sataa. Minä sadan. Silmäni ovat päättäneet vapauttaa kyynelkanavani, nenäni on päättänyt alkaa harjoittaa tippuvan vesihanan erityisen viehättävää tointa, ikään kuin vesi olisi loppumassa maailmasta. Voisin laittaa ämpärin lattialle, kääntää päätäni hiukan minuutin välein, niin että reipas keskellä naamaa sijaitseva vesihanani, jonka asetukset ovat menneet jostain syystä kertakaikkisen pieleen, saisi täyttää ämpärin ihanalla nuhavedellä. Voi tätä iloa! Voisin kastella vedellä puutarhat, täyttää uima-altaat ja suihkulähteet ja pelastaa Afrikan kuivuudelta. Onneksi olen kekseliäs nainen. Onneksi myös tällaiset odottamattomat luonnonilmiöt/asetushäiriöt saapuvat allekirjoittaneen naisen riesaksi harvoin.  

Tästä tulvakatastrofista huolimatta olen onnistunut lukemaan kirjan. Kirjan, joka vei minut taas kauas menneisyyteen, ihanaa! Joskus kavahdin käsitettä historiallinen romaani, mutta nykyään nautin sellaisista suuresti; ainakin sellaisista, jotka kertovat mukaansatempaavia tarinoita. Tällä kertaa oppaanani menneisyyteen toimi Kate Morton, tuo australialaissyntyinen neito, joka muutti Lontooseen opiskelemaan, haaveenaan tulla näyttelijäksi. Valmistuttuaan neitokainen kuitenkin ymmärsi, että kirjallisuus oli hänen todellinen kutsumuksensa; kenguruiden ja didgeridoo-soittimien luvattu maa houkutteli hänet takaisin kotiin, missä hän aloitti kirjoittamisen ja kirjallisuusopinnot. Paluu Rivertoniin on Mortonin kiitelty esikoisromaani, ja tähän mennessä ainoa suomennettu teos hänen tuotannostaan. Hän on kirjoittanut kolme muutakin romaania.

Kirjassa Paluu Rivertoniin liikutaan kahden eri aikatason Lontoossa; tapaamme Grace Bradleyn, sadan vuoden kunnioittavaa ikää hurjasti lähestyvän hoitokodin asukin 1990-luvun lopulla, sekä Grace Reevesin, parinkympin molemmin puolin huojuvan kuuluisan Rivertonin kartanon palvelijattaren 1920-luvun taitteessa. Vanhaan Graceen ottaa yhteyttä elokuvaohjaaja, jonka aikomuksena on siirtää valkokankaalle eräs Rivertonia aikoinaan ravistellut synkkä tapaus. Ohjaajan visiitit saavat Gracen uppoamaan ajatuksissaan yhä syvemmälle ja syvemmälle Rivertonin muistoihin, läpikäymään nuoren Gracen palvelijavuosia ja vaiettuja salaisuuksia...

Kate Morton toivottaa lukijan tervetulleeksi lempeällä ja suloisella kertojanäänellään; Hyvää päivää, istuttehan mukavasti, takkatulen ääressä, kaakaokuppi kädessä, viltti ympärillä? Hienoa, olkaa hyvä ja astukaa sisään Rivertoniin. (Saanen huomauttaa, ettei minulla ollut takkatulta - paitsi tulitikkurasia pöydällä eli sama asia -, saati kaakaota - paitsi tyhjä suklaarasia kaapissa viime joululta eli sama asia - eikä edes vilttiä - paitsi epämääräinen mytty vaatteita nojatuolin selkämyksellä eli sama asia -, mutta tunnelmassa olin heti mukana.) Morton on miellyttävä, helposti lähestyttävä ja tunnelmallinen kertoja, jonka pehmeässä äänensävyssä erottuu rakkaus kirjoittamiseen ja tarinointiin. Teksti on vaivatonta ja kaunista, eikä se edes yritä tehdä itsestään monimutkaista palapeliä, jonka ratkaisemiseen lukija tarvitsisi tietosanakirjaa, Sokratesta ja Pyhää Henkeä. Morton soittaa kirjallista viuluaan vahvuuksillaan, sujuvalla tarinankerronnallaan, joka antaa aikaa ja tilaa, maistella ja kuunnella, mutta jonka kokonaisvaltainen rytmi on tarpeeksi iskevä ja koukuttava.

Mortonista tulee kieltämättä mieleen historiallisten romaanien kuningatar Sarah Waters, mutta Mortonissa on hiukan enemmän lennokkuutta verrattuna Watersin klassisen konservatiiviseen tyyliin. Kate Mortonin tyyli on selkeä, kuin kuiva mänty kankaalla, mutta jonka läheisyyteen on kietoutunut kaistale salaperäistä usvaa; Kate-neiti osaa pitää lukijansa varpaillaan, luoden erilaisia, pikkuruisia maailmoja kirjan suuren maailman sisälle. Tästä hyvänä esimerkkinä kirjan alun kuvaus Rivertonin lasten leikeistä; hetken tuntui siltä kuin olisi yhtäkkiä sukeltanut nostalgisen lastenkirjan puitteisiin. Myös kirjan rakenne ansaitsee kehuja; Morton on toteuttanut kaksi aikajanaa - joista toki suurin osa vietetään kaukana menneisyydessä - onnistuneesti ilman minkäänlaisia kikkailuja lukujen kanssa. Itse asiassa, mitä lähemmäksi loppua kirja kääntyy, sitä vahvemmin alkaa tuntua siltä kuin aika todellakin ohenisi, ja näistä kahdesta ajasta tulee yhtä. Erinomaista työtä.

Kate Morton viehättää, mutta toki naisesta löytyy säröjäkin. Hän on kuin tyylikäs posliinikannu, joka on saanut osakseen muutaman kolhun. Uskollinen, vanha teekannu, jonka sisuksissa muhii maukas, mutta aina se sama Earl Grey. Nainen nimittäin sortuu turhan usein kliseiseen kerrontaan, eikä hän juuri tarjoa teekannustaan uusia makuelämyksiä. Tarina itsessään on myös niin ennalta arvattava, että sen täytyy olla suunniteltua, eikä vahinko. Eikö niin, Kate Morton?

Vaikka Grace Bradley on kirjan päähenkilö, jonka kautta ovet avautuvat Rivertoniin, on hänen roolinsa silti olla eräänlainen tarkkailija, tapahtumien raportoija, Rivertonin asukkaiden hiljainen uskottu. Erityisesti keskiöön nousevat Grace ja Hartfordin sisarusparven samanikäinen neito Hannah; noiden kahden nuoren naisen välille muodostuu luja side, joka kannattelee koko henkilögallerian löyhiä poikkipuita, pitäen kaiken kasassa. Henkilöt ovat kiinnostavia, mutta jostain syystä lähes kaikilla on jonkinlainen suojavaate yllään; heistä ei saa otetta, vaikka heitä kohti yrittäisi kuinka haroa. Hyppysiin jää pelkkiä valkoisia lakanakaistaleita, rippeitä aaveista, oliko heitä loppujen lopuksi olemassakaan? Ainoastaan vanha Grace tekee vaikutuksen; miten mainio ikäneito!

Kaiken kaikkiaan Paluu Rivertoniin on mallikas ja kelpo Mortonin taidonnäyte; se ei ole täydellinen, mutta esikoisromaaniksi se on varsin kypsä ja viihtyisä kokonaisuus. Minä pidin paljon, pienoisista heikkouksista huolimatta. Toivottavasti naisen muutkin kirjat kääntyvät pian suomeksi.

Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo aaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Alkuteos: The House at Riverton/The Shifting Fog 2006
Julkaistu Suomessa: Bazar 2011
Sivumäärä: 613

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Surumielinen tunnelmapala perienglantilaisesta kartanoelämästä, jonka tiluksilla ja lähiympäristössä samoilee mielellään.

PS. Nenäni asetukset ovat jo palaamassa normaalimpaan suuntaan. Hurraa!