.

.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Alice sosiaalisen median Ihmemaassa


Toinen CDON.COM:n minulle lahjoittama kirja (kyllä, olen jälleen bloggaajapaholainen ja teen syntiä ja mainostan, mutta eikö se niin mene, että jos saa, pitää myös antaa eli sama nerokas lause latinaksi: lupus lupus lupus lynx lynx.) tulee tässä. Olin nähnyt Melanie Gideonin kirjoittaman Vaimo 22- kirjan vilahtelevan muutamassa blogissa. Kiinnostuin hiuksenhienosti, mutta kirjasta ei tullut sellaista pakko päästä lukemaan tämä kirja pian ennen kuin lukunystyräni räjähtävät kappaleiksi- teosta, vaan lähinnä sellainen, että luen sen jossain välissä, jos sattuu osumaan kohdalle. Ja yllättäin osui kohdalle, kiitos CDON.COM:n!

Melanie Gideon on amerikkalainen toimittaja, mikä on karmea shokki. Ei kai. (Seuraavaksi haluan lukea amerikkalaisen putkimiehen tai ornitologin romaanin enkä toimittajien ja opettajien teoksia.) En olisi uskonut. Toimittaja! Kaikkea sitä kuulee. Kuvitteellisen Vaimo 22:n lisäksi Gideon (Gideonista tulee minulle heti mieleen Criminal Minds-sarjan Gideon) on kirjoittanut kirjan omasta avioliitostaan - hmm, taidan itse kirjoittaa kirjan omasta liitostani urheilutoppiini - sekä muutamia nuorille aikuisille suunnattuja teoksia.     

Alice Buckle on nelikymppinen ilmaisutaidon opettaja, joka on ollut naimisissa miehensä Williamin kanssa kaksikymmentä vuotta. Pariskunnalla on kaksi lasta, teini-ikäinen Zoe ja esi-teini Peter. Aikoinaan Alice ja William olivat kuuminta hottia, mutta nyt avioliitto on väljähtynyt kuin yöpöydälle jätetty limsalasi. Turhautunut Alice päättää osallistua sähköpostin kautta järjestettävään avioliittotutkimukseen, eikä mainitse asiasta miehelleen halaistua sanaa. Alice saa oman koodinimen, vaimo 22:n, sekä henkilökohtaisen tutkijan, numero 101: en, joka lähettää Alicelle tutkimuskysymyksiä. Samalla kun Alice alkaa ruotia avioliittonsa menneisyyttä ja nykytilaa, hän huomaa, että vuorovaikutus tutkija 101:en kanssa tuntuu mutkattomalta ja kutkuttavalta...

Vaimo 22 on käsittämättömän helppolukuinen. Kirjassa on muka yli 400 sivua, mutta totuus lähentelee noin kuutta ja puolta. Fontti on suuri ja riviväli väljä lähes kaiken aikaa, ja kun leijonanosa kirjan sivuista koostuu sähköpostiviesteistä, Google-hauista, Facebook-päivityksistä ynnä muista listauksista, teosta voi harppoa eteenpäin hurjalla tahdilla. Huippunopea lukija lukisi kirjan varmaan lääkärin vastaanoton odotustilassa. Tai hitaassa kassajonossa.

Gideonilla on tyypillinen toimittajamainen kirjoitustyyli. Teksti on toteavaa ja melko niukkasanaista, joka ei turhia kuvaile, eikä leikittele kielikuvilla. Hän kuuluu turvalliseen Pirkko Peruskirjailija-osastoon. Hänellä pysyy kynä kädessä ongelmitta ja puhdasta tekstiä syntyy kuin liukuhihnalta, mutta jälki on latteaa ja arkista. Sitä tekisi mieli mennä itse töhrimään ja hieroa tuoretta mustetta, niin että tekstiin tulisi suttua ja eloa. Gideonin pelastukseksi mukana on kohtuullista huumoria, joka pitää mielenkiintoa yllä.

Vaimo 22 etenee Alicen näkökulmasta. Nainen on tylsä ja typerä, eikä hän aktivoi minkäänlaisia kiintymisoireita lukijan sydämessä. (Eräs tärkeä positiivinen seikka Alicesta löytyy; hän pitää Stephen Kingistä.) Aviomies William korjaa talteen kulahtaneen avioliiton sympatiapisteet. Muissa henkilöhahmoissa on yritystä. He eivät ole ikimuistettavia, mutta ovat silti kirjan parasta antia.

Tarinassa ei ole mitään uutta. Se on kliseinen ja ennalta arvattava. Sitä lukiessa tuntuu kuin katsoisi putken läpi, jonka lopussa pilkottaa tuttu valo. Tarina on suoraviivainen, jossa ei ole kolhuja, ei edes pientä reikää seinämässä, niin että tarinan keskiö saisi happea hengitettäväkseen. Ei likaa, ei karheutta, vain yksi ontto putki. Melanie Gideonin panostus näyttää menneen sähköpostiosoitteiden ja kellonaikojen naputtelemiseen.

Sosiaalisen median ympärille rakennettu kirja saa ihokarvani nousemaan pystyyn. En tiennyt "somella" - uskotteko, jos kerron, että sain tietää tänä keväänä, mitä some tarkoittaa? - olevan näin suurta roolia Vaimo 22: ssa. Jos olisin tiennyt asiasta, kiinnostukseni kirjaa kohtaan olisi saattanut vaipua olemattomiin. Vaikka olen vasta hieman päälle kolmenkymmenen, olen aika konservatiivinen, mitä tulee "someiluun". Se, että olen aloittanut blogin pitämisen ja oppinut käyttämään Bloggeria, on käytännössä yhdeksäs ihme. (Meidän ikinuori kissa on se kahdeksas.) En ole henkilökohtaisesti Facebookissa, enkä ole koskaan chatannut tai mesettänyt. En raahaa kännykkää mukanani joka paikkaan. En käytä nettiä kännykällä. Googlettamisessa ja sähköpostin lähettämisessä olen kyllä tosi hyvä, mestariainesta.  En minä sentään ole täysin vanha harppu.

Minusta on ikävää, että näin vahva "some"- tyyli on rantautunut kirjoihin. Vaimo 22 on varmasti trendikäs ja kiinni tässä päivässä - minä hillun mielelläni yhä vuodessa 1997, jonne olen jämähtänyt henkisesti -  mutta minulle tulee kirjasta tunne, että kirjailijaa laiskottaa. Hän menee sieltä, mistä aita on matalin, eikä yritä kurotella korkeammalle, vaikka pystyisi. Toivon, että tämän tyyliset kirjat jäävät kokeiluiksi ja ohimeneviksi ilmiöiksi, sillä minä ainakin arvostan hyvää, perinteistä kaunokirjallisuutta. "Some" jääköön sinne, minne se alun perin kuuluu.

Sillalla ei ole ruuhkaa. Toivoisin, että olisi. Yleensä nautin kotimatkasta: siitä ajatuksesta, että kohta saa pukeutua yöpukuun ja käpertyä sohvan nurkkaan kaukosäätimen kanssa, kun lapset nukkuvat yläkerrassa (tai teeskentelevät nukkuvansa vaikka oikeasti tekstailevat ja mesettävät sänkyjensä suojissa), mutta tänään haluaisin, että automatka jatkuisi ja jatkuisi. Ilta on saanut minut tolaltani enkä pääse irti tunteesta, että William häpeää minua. 
  "Miksi olet  noin hiljaa? Joitko liikaa?" William tivaa.
  "Väsyttää", mutisen vastaukseksi. 
                
Alkuteos: Wife 22
Julkaisija: Gummerus 2013
Sivumäärä: 446 (oikeasti siis noin kuusi ja puoli)

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Viihdekirja, jonka sisältö on jo liian helppoa, valmiiksi pureskeltua, ei saa syttymään.  


 

perjantai 24. toukokuuta 2013

Pikkuoravien maanantai on epätoivoa täynnä


Voi ihanuus! Uunituore - kirjat paistetaan pinnalta rapsakoiksi ja sisältä pehmeiksi, eikö totta? - Katherine Pancolin kirja ja auringonpaiste! Voiko kirjakesää aloittaa leppoisammalla yhdistelmällä? (Ehkä jos mukaan lisätään vaahtokylpy, samppanja ja ruusun terälehdet. Minä kun olen tunnetusti tyttömäisyyden airut.) Jo Pancolin kirjojen riemukkaan suloiset kannet piristävät päivää niin että mieli hyrisee, kieppuu ja tanssii, ajelehtii kuin polkuvene järvellä. Pancol on täällä taas!

Olemme päässeet tutustumaan Joséphine Cortésin maailmaan kahden kirjan verran, ensin Krokotiilin keltaisissa silmissä, sitten Kilpikonnien hitaassa valssissa. Kolmannessa kirjassa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, mikä on pöyristyttävää. (Rassukat. Huomio, newyorkilaiset, antakaa oravillenne terapiaa!) Onneksi nuo pikkuveitikat ovat mahdottoman iloisia viikonloppuisin! (Central Parkin oravilla ja ihmisillä on paljon yhteistä.) Mikäli Joséphineen mukaan ei ole tullut hypättyä, ja sen haluaa tehdä, suosittelen palaamaan Oravien pariin myöhemmin, sillä Oravat ovat suoraa jatkoa kahdelle edelliselle kirjalle.

Joséphine Cortés, tuo pätevä historiantutkija, elelee teini-ikäisen tyttärensä, enkelimäisen Zoén kanssa Pariisin paremmalla alueella, kiitos hyvin myyneen esikoisromaanin. Romaanin tuomat tulot ovat kuitenkin hiipumassa, ja kirjallisuusagentti kyselee, olisiko naisella ideaa seuraavaan kirjaan. Yhä itsetuntonsa kanssa kamppaileva rouva ei ole varma, mutta voisiko apu löytyä roskalaatikosta? Toisaalla parikymppinen kiiltokuvapaholainen Hortense-tytär luo muotiuraa Lontoossa herkullisella kaikki-minulle-ja-heti-asenteella. Lontoossa pitää tukikohtaansa myös Joséphinen siniverinen ystävätär Shirley ja hänen poikansa Gary, sekä Joséphinen sisaren aviomies Philippe, oi kielletty rakkaus Philippe. Koko porukalla on pelit ja vehkeet epäjärjestyksessä vispilänkauppaosastolla. Entä Henriette, Joséphinen katala noita-akka äiti, mitä hän puuhailee? Muorilla on jälleen pahat mielessään, eikä entisen aviomiehen Marcelin uusioperhe ole turvassa. Tällä kertaa miehellä on salainen ase eukkoa vastaan pikku Marcel Juniorin muodossa, jonka älykkyys on päätä huimaavaa. Kuka päätyy Central Parkiin ja miksi? Ja miksi ihmeessä ne himputin oravat ovat surullisia maanantaisin?

Palaaminen Joséphine Cortésin ympärille luotuun tarinaan on kuin linnunmaidossa uintia. Se on pehmeää, ihanaa, rentouttavaa. (Ei sillä, että olisin joskus uinut linnunmaidossa.) Katherine Pancol jaksaa hurmata. Ranskattaren tyyli kirjoittaa on niin runsas ja rempseä. Pancolin tekstissä on alkukantaista hurjuutta, sillä nainen ei välitä perinteisistä kertomissäännöistä, vaan antaa terävän kynänsä tehdä juuri niin kuin se haluaa, ja se kirjoittaa ja kirjoittaa ikään kuin se olisi luonnon voima, voima, jolle ei edes kustannusagentti voi mitään. Sen edessä on nöyrryttävä. Kirjoitus ei ole täydellistä, ei lainkaan, vaan siinä olisi editoitavaa kasaksi asti, mutta silloin kun joku kirjoittaa näin sydämensä pohjasta, näin tunteella ja antaumuksella, siitä tulee persoonallista, viehättävää. Hänen kirjoituksensa on kuin takapihan rehottava pensas, joka kaipaisi puutarhasaksien nipsaisua, karsimista, ehkä repimistä, mutta sen annetaan olla, koska se on kaunis ja voi hyvin sellaisenaan. Jos oikein kurkistaa murattien taakse ja tarkkailee Pancolin kirjallista linnaa, niiden alta paljastuu taitavan rakentajan vankka pinta. Pancolin teksti elää havainnoinnin kautta. Hänen voisi kuvitella olevan jonkinlainen aisti-imuri, joka imee sisälleen kaiken mahdollisen ympäristöstään, ja niiden osasia Pancol hyödyntää, repii surutta aisti-imurinsa säilöntäpussin hajalle ja katsoo, mitä käyttökelpoista sieltä löytyisi. Pancol on mestari siirtämään paperille näitä aistihiukkasia, pieniä, suuria ajatuksia ja detaljeja.   

Kun Oravien joukkoon sukeltaa, se tuntuu kuin viettäisi aikaa pallomeressä, jossa jokainen pallo on erivärinen, riemunkirjavassa pallomeressä, joka käsittää kaikki mielikuvitukselliset värit. Tavallisten viihdekirjailijoiden pallomeret ovat yleensä niitä traditionaalisia, joissa on sininen, punainen, keltainen ja vihreä pallo, ennalta arvattava pallo, mutta Pancol on arvoitus. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pancol heittäytyy välillä hyvin tunteelliseksi ja paatokselliseksi - yleensä inhoan sellaista kerrontaa - , mutta hänen kynässään on koko ajan hullunkurinen, ranskalainen virne, joka vetää sivuille lähes parodian kaltaista tunnetta.

Kahdessa edellisessä kirjassa rakkaus on ollut yksi kantavista teemoista, mutta kolmannessa osassa tuo ihmisen ikuinen perisynti, nousee vahvimpana esille. Oravat ei silti ole tyypillinen rakkausromaani, sillä Pancolin istuttama rakkaus kukkii kirjassa tekijälleen ominaisena, räiskyvänä gladioluksena. Se ei pitkästytä, eikä saa voimaan pahoin ja yökkäämään vaaleanpunaisia hattarapilviä. Pancolin tädissä on särmää! Rakkauden juna jyskyttää raiteellaan, mutta muitakin elämän sivupolkuja riittää ja niillä piipahdetaan, kuten esimerkiksi Cary Grantin asemalla. Hänestä olisin lukenut mielelläni lisää. Kokonaisuudessaan tarinaa lukee mielellään, vaikka Oravien anti edellisiin osiin verrattuna on hivenen yksipuolinen, juuri rakkausteemaan keskittymisen vuoksi.

Henkilöhahmot ovat mahtavia ja hirveitä, mahtavan hirveitä, groteskeja, hulluja ja todellisia. He ovat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Satojen ja taas satojen sivujen aikana, Pancol on puhaltanut heihin valtaisan roihun. He kipinöivät ja leiskuvat, ja heitä jää ikävöimään.    

Olen aikaisemmin maininnut, ettei Pancolin viihde sovi heikkohermoisille. Pancol nimittäin kirjoittaa välillä niin paksua, niin paksua tekstiä, että joku haluaa väistämättä väläyttää tuota kuuluisaa epäuskottavuuden korttia kuin liikennepoliisi varoitusmerkkiä. Ei, ei, epäuskottavuutta, en kestä! Minä kestän. (Tämän lisäksi kestän myös kolme minuuttia paahtavaa auringonpaistetta, neljä sekuntia kärpäsen surinaa ja nanosekunnin Salattuja elämiä, hyvä minä!) Epäuskottavuus ei ole minulle ongelma, sillä kirjat ovat minulle eskapismia. Jos kaipaan raadollista uskottavuutta, voin aina mennä puistonpenkille istumaan ja ihmettelemään pulujen vaappumista ja mummojen virkkausta.        

Pancol ei ole kirjoittanut Cortésin tarinalle jatkoa. Jääkö kirjasarja trilogiaksi? Minä olen valmis uuteen jatko-osaan. Mielestäni joitakin juonen pätkiä jäi auki. Pancolin kirjat ovat kuin suklaarasia. Minä otan vielä yhden. Sieluni silmin näen seuraavan kirjan nimen. Kirahvien kaulan venytystä taivasta kohti? Muurahaiset joogaavat parhaiten ? Mursujen viiksien kasvatus on taidetta iltaisin? Kelpaako, rouva Pancol? 

On ihmisiä, joiden kanssa vietämme leijonanosan elämästämme mutta joista emme kostu millään tavoin. Jotka eivät valista eivätkä ruoski meitä eivätkä vala meihin intoa. Hyvä etteivät takerru kengänkantoihin ja ime verta ja kuluta meitä pienellä liekillä.
  Ja sitten...
  On niitä, jotka kohtaamme ohimennen, joita tuskin tunnemme, jotka sanovat yhden sanan, yhden lauseen, suovat meille yhden minuutin, puoli tuntia, mutta muuttavat elämämme suuntaa. Emme odota heiltä mitään, tuskin tunnemme heitä, menemme kepein mielin tapaamiseen, ja silti, kun lähdemme näiden hämmästyttävien ihmisten luota, huomaamme, että he ovat avanneet oven sisimpäämme, aukaisseet laskuvarjon, laukaisseet tuon haluksi kutsutun liikahduksen, joka vie meidät kauas itsestämme ja ihmetyttää meitä. Emme enää koskaan ole nauhamakaronia, tanssimme jalkakäytävillä ja kipinöimme ja kurkotamme taivaisiin...
  Niin tapahtui Joséphinelle tuona päivänä.  

Alkuteos: Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi
Julkaisija: Bazar 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 922 

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Sujuva viihdekirja, jossa on kerroksia kuin tyllihameessa omalla, kiehtovalla tyylillään, on rimpsua ja rämpsyä, olennaista ja epäolennaista, syvällistä ja pinnallista kankaan kaistaletta ommeltuna suloiseksi sekamelskaksi. 

torstai 16. toukokuuta 2013

Blogiajan Top 10



Hei, huomasitteko? Kerrankin normaali otsikko! Hyvä minä. (Tai voi olla, että pääni on tyhjentynyt kaikesta luovasta kuin polkupyörän kumi ilmasta - eli minun tapauksessani roskasta.) Sain joskus toissa vuosituhannella Nenä kirjassa- blogin Norkulta (kiitos paljon!) haasteen, mutta olen ollut niin kiireinen - sohvalla makaaminen, lintujen kuunteleminen, jääkaapilla käynti sekä sormien pyörittely ovat ällistyttävän hektistä puuhaa! - etten ole ehtinyt tarttua haasteeseen. Mutta nyt, oi rakkahat lukijani - anteeksi tunteenpurkaukseni, kesän tulo sekoittaa pääni, muulloin toki inhoan teitä yli kaiken ja sitä rataa - olen tarttunut itseäni niskasta kiinni ja asettanut sen naulaan roikkumaan tietokoneen eteen. Tässä minä heilun kuin lihakimpale teurastamolla! (Sangen miellyttävä kielikuva, eikö totta? Olen aika ylpeä siitä.)   

Blogini on ollut pystyssä vasta reilun vuoden. Lukijana olen hitaasti kiiruhtava neiti. Listani tulee silti näyttämään maagisen hyvältä. Hyvät naiset ja herrat, tähän astisen blogiurani kymmenen hienointa kirjaa ovat tässä. Ihailkaamme niitä yhdessä. Tässä hurjassa elämässä. (En pääse koskaan eroon vimmaisesta runoilijasta sisälläni - se on kuin Mr. Hyde!)

1. Stephen  King: Tukikohta





Rakastin Tukikohtaa alusta loppuun. Eeppinen, surullinen ja samalla riemukas kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Sisältää henkilöhahmoja, joita ei unohda koskaan.

2. Lionel Shriver: Poikani Kevin


Ravisuttava ja yllättävä, lohduton ja lohdullinen, kammottava ja ihana. Upea kirjoittaja. Olin myyty.

3. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Miten voimakasta kerrontaa! Oates hurmasi minut helposti kauniilla, sielukkaalla tekstillään ja tummasävyisellä tarinallaan.

4. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät


Voi, voi, liian raskasta! Nyt tarvitaan iloa ja kummallista ranskalaisuutta tähän listaan, ja sillä tontilla Katherine Pancol on läänin herttuatar! Pancolin tarttuvan räiskyvä tyyli vei minut mennessään kuin vesiputous kaarnaveneen. Olen niin iloinen, että löysin Pancolin viihteen, joka ei tavallaan sovi heikkohermoisille.

5. John Irving: Garpin maailma


Hullunkurista, jopa absurdia draamaa, joka osui ja upposi!

6. Kathryn Stockett: Piiat  



Ihanan sympaattinen ja lämminhenkinen kurkistus kamalaan aiheeseen. Kirja, jonka lopullisen hienouden ymmärsi pienellä viiveellä.

7. Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas 


King on vedossa uusimmalla kokoelmallaan! Kirjan kansien välistä löytyy taitavia ja puhuttelevia kertomuksia.

8. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Totta kai kani löytyy listalta! Mahtava esikoisteos, joka pomppii pusikossa kepeänä ja synkkänä aivan kuin se kuuluisa kani. Ihastuin kovin myös Winmanin kirjoitustyyliin.

9. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin


Kiehtova, psykologinen murhamysteeri, jossa murha ei ole mysteeri, vaan sen tekijät. Mieleenpainuva lukukokemus.

10. S.J.Watson: Kun suljen silmäni


Memento- hengessä kikkaileva trilleri koukutti niin, että se on pakko nostaa listalle. Kirjailija vakuutti juonellaan, ei niinkään kirjoitustaidoillaan.

En jaa haastetta eteenpäin, koska se on tainnut kiertää jo joka paikassa. Hellurei ja hellät tunteet! Seuraavaan kertaan!

lauantai 11. toukokuuta 2013

Uusi, kesytön maailma


Harry Potter. Poika, joka elää. Tarina, joka elää. Brittirouva J.K. Rowling on Harry Potterin äiti, hallitsija ja luoja; hän on nainen, jonka oma elämä muistuttaa eräänlaista tuhkimotarinaa, perinteistä ryysyistä rikkauksiin biografiaa. Nainen, joka rakensi kuvitteellisen koulupojan ympärille maagisen imperiumin; maailman, josta on tullut melkein yhtä aito kuin reaalimaailmasta. Salama-arpisen, silmälasipäisen pojan maailman, joka on koskettanut monia niin kirjojen kuin elokuvien kautta. Poika, joka taisteli hyvyyden puolesta ja pahuutta vastaan, poika, joka kasvoi aikuiseksi kirjasarjan aikana.

Keskinkertaisesta opiskelijasta ja opettajasta, J.K. Rowlingista, tuli koko universumin tuntema supertähti, - jopa Pluton kamaralla pienet, vaaleanpunaiset ökkömönkiäiset ovat lukeneet Potterit useaan kertaan - miljonääri ja hyväntekijä. Seitsemän Harry Potter-kirjaa ja kolme hyväntekeväisyyskirjaa ovat tehneet Rowlingista yhden nykyajan merkittävimmistä kirjailijoista, jota rakastavat niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin.

Minä olin lähes kaksikymmentävuotias, kun luin ensimmäisen osan sarjasta. Olin saanut ensimmäisen työpaikkani ja olin innoissani siitä, että pystyin ostamaan läheisilleni joululahjoja rahalla, jonka olin itse ansainnut. Olin kertakaikkisen kunnollinen isosisko ja ostin seitsemän vuotta nuoremmalle siskolleni Harry Potter ja viisasten kivi- kirjan joululahjaksi. Silloin Harry Potter vasta aloitteli lopullista vallankumoustaan, mutta minun tarkka trendinenäni - ennustan, että ensi viikolla muotiin tulevat valtavat olkihatut ja sinapinkeltaiset pussihousut - haistoi, että kannattaisi nousta kyytiin Harry Potterin värikkääsen kelkkaan.

Me nousimme, siskoni ja minä. Minä ensin. Siskoni nyrpisteli aluksi kirjalle, joten minä, uhrautuvaisena ja täydellisenä siskona, päätin lukea kirjan ensiksi; hämmästyin, kuinka paljon pidin selkeästi lapsille suunnatusta kirjasta. Maanittelin siskoani, pidin hänelle paikkaa selkäpuolellani kelkan takana, tule, tule jo, siskokulta, ja viimein, hän kiipesi kyytiin ja me laskimme, voi miten me laskimme, alas Harry Potter- kukkulaa vuosien ajan, nauttien päätähuimaavasta seikkailusta. 

Kun matka Harry Potterin kelkassa päättyi, ajattelin, kirjoittaisiko J.K.Rowling koskaan mitään muuta. Jostain syystä olin aika vakuuttunut, että ei, että nainen olisi yhden jättimäisen tarinan synnyttäjä, eikä uusia jälkeläisiä olisi luvassa. Olin väärässä. Viime syksynä näki päivänvalonsa Rowlingin uusi aluevaltaus, The Casual Vacancy, joka suomennettiin hurjaa tahtia. Paikka vapaana oli kaupoissa reilusti ennen joulua. (Ja koska olen nerokas isosisko, junailin äitini ostamaan kirjan pikkusiskolleni joululahjaksi.)     

Olipa kerran Pagfordin pikkukaupunki. Kaupunki, jossa ei asu yhtään velhoa tai ankeuttajaa, mutta sitäkin enemmän sangen erikoisia ihmispeikkoyksilöitä. Barry Fairbrother, tuo reilu veli ja kaupungin virallinen suojeluspyhimys, on mennyt tekemään typerän ja tyylittömän tempun; paikallisen valtuuston edustaja on heittänyt golfmailansa nurkkaan ja siirtynyt golfaamaan autuaammille viheriöille. Pagfordin sekalainen sakki ajautuu pieneen kriisiin; mitä tehdä, kun kaupungin tukipilari on poissa? Poliittiset kiistakapulat lentävät ilmassa kuin äkäiset kyyhkyset; voiko niiden hyökkäyksiltä välttyä kukaan? Samalla avautuu näkymä erilaisiin englantilaisiin perheisiin, kuin valokuva-albumiin, joka paljastaa likaisimmatkin salaisuudet....

Paikka vapaana on aikuisten kirja; se on valtava irtiotto, suorainainen riuhtaisu, Harry Potteriin. Vaikka velhopojan taival oli kaikkea muuta kuin pelkkää kukkaniityllä juoksemista satojen perhosten seassa, on kuilu näiden kahden teoksen välillä pitkä ja syvä. Kuilun välillä toki häilyy jonkinlainen riippusilta, nariseva ja puoleksi lahonnut, joka sitoo teoksia yhteen sen verran, että kirjoittajan tunnistaa samaksi.

Rowlingin teksti on tutun selkeää ja paljon kertovaa, joka ei onneksi uppoa liian syvälle yksityiskohtien suolle; tarinan maalailevaisuus on sopivaa ja elävöittävää. Toisinaan rouva kuljettaa tarinaa eteenpäin vauhdilla, sieltä missä aita on matalin, kun taas hetken päästä hän vie katselemaan korkeaa, koristeellista porttia ja jättää lukijan pohtimaan, kuinka sen voisi ylittää. Rowling on taitava herättämään tienoon tai maiseman henkiin; Pagfordin kaupunki alkaa siintää lukijan silmien edessä käsinkosketeltavana, kuin kolmiuloitteisena korttina, joka kohoaa sivujen välistä.   

Paikka vapaana käynnistyy hitaasti. Ensimmäiset sata sivua ovat yhtä pohjustusta pohjustuksen perään, kun henkilögalleriaan marssii porukkaa kuin sotilaita armeijan harjoituksissa. Henkilöpaljous ei ole yleisesti allekirjoittaneelle ongelma, eikä Rowlingin tapauksessa kannata huolestua; rouva hoitaa luomistyönsä hyvin. Henkilöt ovat päällisin puolin mustavalkoisia, mutta heissä asuu pieni harmaa alue, joka tuo tarvittavaa inhimillisyyttä jokaisen hahmon sisimpään. Kaikkitietävä kertoja raottaa hyvä- ja vähäosaisten perheiden kulissien verhoa; näkymä ei ole kaunis ja siloteltu, vaan rujo ja peittelemätön, mutta jonka pölyisissä, likaisissa nurkissa kimmeltää toivon kristallihiukkasia. Näkökulma henkilöiden välillä poukkoilee kuin pallo flipperissä, mutta vauhdissa pysyy mukana keskittymällä ja pitämällä tiukasti kiinni. Kukaan henkilöistä ei ole järin miellyttävä; he ovat kuin rosoisia kivipatsaita, joiden kimpussa Rowling on häärinyt vasaran ja taltan kanssa urakalla. Tässä puuhassa Rowling on elementissään; hahmojen väliset jännitteet ja kieroutunut pikkukaupunkielämä on teoksen parasta antia.

Kirjaa lukiessa tulee tunne, että J.K. Rowling on syössyt sen sisuksiin kaiken sisälleen patoutuneen materiaalin, jota hän ei voinut käyttää Harry Potter -vuosien aikana. Paikka vapaana on kirja, jossa Rowling viilettää estoitta vapaana; hän kaataa hävyttömyyksien laatikon sivujen väliin kuin lapsi lelulaatikon, tyytyväinen häh häh hää-virne kasvoillaan. Hän paiskaa teemoja ympäriinsä kuin samainen ilkeä mukula autoja ja legoja: yksinhuoltajuutta, onnettomia avioliittoja, huumeita, teinien kahnauksia ja seksielämää sekä monia muita.

Paikka vapaana on kummallinen teos. Se on tavallaan hyvä, tavallaan ei. Se on runsas ja moninihaarainen kuin koivu, mutta lehdetön, alaston, väritön. Se on ankea. Rowlingin kirjoittamisesta puuttuu kirjoittamisen ilo; vaikka kirja olisi synkkä, sen tekstistä pitäisi tulla ilmi kirjoittamisen ilo. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon Lionel Shriverin Poikani Kevin. Ajoittain  Rowlingin tekstiä vaivaa myös kankeus, joka voi toisaalta olla nopean suomennoksen syytä.  

Teosta on luonnehdittu mustaksi komediaksi, mutta minun täytyy myöntää, etten juuri erottanut kyseistä taiteenlajia lukiessani. Hymähdin ehkä kerran tai pari. Tai ehkä kirjan huumori oli niin mustaa, ettei se yksinkertaisesti auennut minulle.

Samantha huomasi, miten Milesin toinen versio tarinasta korosti tapahtumien kaupallisempaa puolta, jos niin sopi sanoa. Samantha ymmärsi hyvin. Heidän palkkionsa siitä, että he olivat kestäneet sen kamalan tilanteen, oli oikeus kertoa tapahtuneesta toisille. Samanthasta tuntui, ettei hän unohtaisi sitä ikinä: Maryn itkua, Barryn raollaan olevia silmiä kuonokoppaa muistuttavan hengitysmaskin yläpuolella. ensihoitajan vaikeasti tulkittavaa ilmettä, ambulanssin ahtautta ja heilahtelua, pimeitä ikkunoita, kauhua.        

Alkuteos: The Casual Vacancy    
Julkaistu Suomessa: 2012 Otava 
Sivumäärä: 543

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Alun takkuisuudesta huolimatta tiedossa on taattua brittiläistä laatudraamaa, josta kuitenkin puuttuvat ne viimeiset kirsikat, jotta tarinapiirakka olisi makoisimmillaan.    

    

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kuka viritti ansan, kapteeni Tserep?


Koska kamppailuni tällä hetkellä lukemisen alla olevan romaanin kanssa on ollut hieman takkuinen - sittemmin olen päässyt hyvään vauhtiin - ajattelin laittaa eetteriin pienoisen välipalapostauksen. CDON.COM lahjoitti minulle ystävällisesti muutaman kirjan. (Onko tämä nyt sitä äärettömän syntistä ja paheellista mainostusta? Pitäisikö minun lähettää anomus jonnekin mainostamisen viralliseen liittoon, ennen kuin tällainen on sallittua? Pitäisikö minun lisätä otsikkoon, että postaus sisältää tuotesijoittelua sekä tuttua ja turvallista Irenen jaarittelua?) Yksi näistä uusista olemattoman kirjahyllyni asukkaista on Pertti Jarlan Kapteeni Tserep

Pertti Jarla on se heppu, joka piirtelee mainiota Fingerporia, sitä sarjakuvaa, jonka suurinpiirtein joka toisen stiripin ymmärtää ja joka toista ei. Kapteeni Tserep on toisenlainen irtiotto Fingerporista; se on vakavahenkinen ja historiallinen, jatkuvalla juonella varustettu sarjakuvatarina. Kapteeni Tserepissä eletään vuotta 1919, ensimmäisen maailmansodan ja bolsevikkivallankumouksen jälkeistä Venäjän sisällissodan aikaa. Kapteeni Tserep on tummasävyinen kurkistus kapinallisten joukkoihin.



Minä luen vähän sarjakuvia, mutta silloin kun luen, haluan niiltä huumoria, nopeaa piristystä, kuin säväyttävää espressokupillista aamulla. (Ei sillä, että joisin espressoa. Kuvitelmissani toki juon.) Lassi ja Leevi, Viivi ja Wagner, Nemi ja jo mainittu Fingerpori ovat suosikkejani. Mukulana rakastin Aku Ankkaa, mutta nykyisin minua ei edes kiinnosta lukea havunneulasen ohutta lehteä Ankkalinnan seikkailuista. Jostain syystä olen menettänyt suurimman mielenkiintoni sarjakuviin, joiden tarinat jatkuvat kauemmin kuin neljä ruutua. Nemi taitaa olla ainoa poikkeus; siskollani on kasa Nemi-albumeita, jotka olen tainnut lukea kaikki.

Kapteeni Tserepin hotkaisin noin kolmessa minuutissa, kun odotin uskollisen tietokoneeni avautumista. (Se avautuu minulle joka päivä kovalevyongelmistaan, nettikärhämistään ja kurjasta poikaystävästään digiboksista.) Ajatella, kuinka paljon on herra Jarlan pitänyt tehdä töitä, ja minä, kertakaikkisen surkea sarjakuvan ystävä, skannaan teoksen verkkokalvoilleni hetkessä! Olo oli kieltämättä hiukan kuin hissiajelun jälkeen; Duran Duran soi yhä korvissani, kun sormeni kiisivät jo tietokoneen näppäimillä.

Koska Kapteeni Tserepin tarjottimella ei ole mehukkaita huumorin alkupaloja iloisessa cocktail-tilaisuudessa, vaan lähinnä vetistä, mudan näköistä, synkeää soppaa ankeassa ruokalassa, se ei tyydytä minun heppoista sarjakuvan nälkääni. Kolme minuuttia, ja tässäkö se oli? Tunnelmat repivät poloista Ireneä kahtaalle; kunnioitan suuresti taiteilijoita ja Jarla on eittämättä hieno taiteilija, mutta en aivan ymmärrä, mitä sarjakuvatarina yrittää tavoitella. Joku suurempi sarjakuvan ystävä varmasti ymmärtää minua paremmin, mistä Kapteeni Tserepissä on kyse. Minun naurua ja mieluiten värejä halajava hepsankeikka-luonteeni, mitä tulee sarjakuviin, ei innostunut venäläisten lakonisesta yhteenotosta. 
      
Mutta tulipa luettua historiallinen sotasarjakuva. Huippua! Siitä saanee papukaijamerkin ja kymmenen Jensen Acklesin halausta, eikö totta? (Aikoinaan olin kirjastossa töissä jonkin aikaa; eräs hyllyn pätkä oli suuri mysteeri. Se oli täynnä sotaromaaneja. Totta, en valehtele. Ihmettelin, kuka kumma niitä lukee. Puolen vuoden aikana muistan yhden vanhemman herrasmiehen lainanneen kaksi kirjaa kyseisestä hyllystä. Mutta palauttiko herrasmies niitä koskaan, on vallan toinen juttu. Epäilen, ettei palauttanut. Raukka todennäköisesti pitkästyi niin että jähmettyi sohvan nurkkaan ikiajoiksi.) Jään odottamaan innolla herra Acklesin saapumista.

Julkaistu: 2013 Arktinen banaani
Sivumäärä: 40

torstai 2. toukokuuta 2013

Ken on heistä kaikkein onnekkain?



Siinä se on. Graalin malja. Salaisuuksien kammio. Kulta-aarre sateenkaaren päässä. Vain yksi voittaja. Koska olen perinteitä vaaliva ihminen, vanha kunnon paperilapputekniikka osoittautui parhaimmaksi vaihtoehdoksi ratkaista voittaja. (Perinteet kunniaan! Luen yhä sanomalehtiä vuodelta 1987. Joulukuusen pitää olla pihalla juhannukseen asti ja juhannusvihdan pitää roikkua portin pielessä jouluun asti.)  Kunpa olisitte voineet nähdä, kuinka täydellisyyttä hipova suoritus tuo arvonta oli! Koko maailma seisahtui tuolla hetkellä; linnut hiljentyivät, muurahaiset jähmettyivät pikkuruisiksi, mustiksi patsaiksi ja ihmiset, oi ihmiset, miettivät, mihin he juuri menettivät kaksi sekuntia elämästään, koska nuo sekunnit katosivat heidän tietoisuudestaan mystisesti.      

Virallisena valvojana arvonnassa toimi Miaukkis Kisslander. Hän on hyvin tarkka julkisuuskuvastaan, joten hän ei halunnut esitellä kuvassa muuta kuin maagisia tassujaan. 



Ja voittaja on.... Rummun päristystä, hervotonta liikehdintää, stressipallon puristusta, pientä yökkäilyä paperipussiin, albatrosseja vatsan pohjalla ja kaikkea muuta mukavaa...



Annami! Onneksi olkoon, Annami! Konfetteja, serpentiinejä, ilmapalloja, glitteriä ja keijupölyä lentää ilmassa kuin hyttysiä sysimetsän ainoan rapakon päällä! Hurraa! Kerrassaan upeaa! Annamilla on hieno blogi täällä.

Suuret kiitokset kaikille ihanille osallistujille. Tämä oli todella kivaa; uusi arvonta siintää jo mielessä. Sen voisin järjestää esimerkiksi tietyn lukija- tai klikkausmäärän täyttyessä. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos!